”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”
Näyttelyssä katsotaan yleensä taideobjekteja ja tavoitellaan
usein klassista kontemplaatiota: yritetään kohdistaa tietoisuus mahdollisimman
häiriintymättä ja kuin meditatiivisesti keskittyen teoksen luomaan maailmaan.
Kokemuksella on hierarkiansa. Platonin mukaan (Pidot)
ruumiillisen kauneuden nautinnonhakuisesta näkemisestä on noustava sielullisen
kauneuden järjelliseen ymmärtämiseen ja siitä edelleen ideaalisen kauneuden
henkiseen näkemiseen. Samankaltaista hierarkkisuutta Jenny ja Antti Wihurin
rahaston hankinnoista Jukka Mäkelän
kanssa pitkään vastannut Leena Peltola
(1921–2008) toivotti myös Liisa
Lindgrenille, kun tämä siirtyi eläkkeelle jäävän Peltolan tilalle:
”Toivoisin että hän turvautuisi valinnoissaan ensin vaistoon ja siten järkeen.”
Sosiologismielinen taidekriitikko katsoo näyttelyssä
muitakin asioita kuin taidetta: hän tarkkailee yleisön reaktioita, yrittää
salakuunnella välittömiä, reflektoimattomia kommentteja ja havainnoi myös
teosten viereen ilmestyviä punaisia täppiä ja niiden viereen toisinaan
ilmestyviä tarroja, joissa kerrotaan teoksen ostaneen julkisen kokoelman nimi.
Olen viimeiset 15 vuotta kulkenut tiiviisti Leena Peltolan – ja sittemmin Liisa
Lindgrenin – sekä Jukka Mäkelän jalanjäljissä ja katsonut tarkkaan teoksia,
joissa punainen täppä on saanut vierelleen tarran: ”Jenny ja Antti Wihurin
rahasto”. Olen samalla toki yrittänyt hahmottaa ostolautakunnan
valintaperusteita ja uteliaisuuttani myös miettiä heidän henkilökohtaista
makuaan, koska olen tuntenut heidät kaikki. Voin vakuuttaa, että vastoin
yleisiä käsityksiä ei ole lainkaan helppoa päätellä sitä, millä tavoin kokoelma
on kokoojansa näköinen, niin kun on tapana sanoa. Itse asiassa se on miltei
mahdotonta. Yleisesti kuitenkin kuiskitaan nyökytellen. Taidemaailmassa valtaa
käyttävien toimijoiden oma maku on ikään kuin julkisesti jaettu salaisuus.
Sosiologismielinen taidekriitikko myös puhuu taiteilijoiden
työhuoneella, usein myös muustakin kuin taideteosten ominaisuuksista – muun muassa
taiteilijan tuotannon sijoittumisesta erilaisiin julkisiin kokoelmiin. Wihurin
rahaston Rovaniemen taidemuseolle lahjoitetuilla kokoelmilla tuntuu olevan
aivan erityinen merkitys taiteilijakunnan keskuudessa. Tämä johtuu monestakin
syystä. Kokoelma on yksi Suomen merkittävimmistä yksityisistä taidekokoelmista
– tarjolla on hyvä läpileikkaus suomalaisesta taiteesta aina 1940-luvulta
nykyhetkeen. Kokoelman hankintakriteereillä on myös ankara laadullinen maine,
joskin ostolautakunnan jäsenten henkilökohtainen maku on aina myös puhuttanut.
Tunnen monia taiteilijoita, joiden käsitys jopa niin yksityiskohtaisesta
asiasta kuin teosten värimaailma on johtanut ajatuksiin siitä, että heille
ominainen värien käyttö ei ole käynyt yksiin ostolautakunnan maun kanssa. Ja
voihan näin ollakin. Totesihan Leena Peltola aikoinaan Susanna Petterssonin haastattelemana: ”Wihurin rahaston kokoelmasta
on turha hakea räikeitä värisinfonioita, levottomia sommitelmia tai
irvokkuutta. Sieltä löytää todennäköisemmin inhimillisyyttä kuin kovuutta ja
enemmänkin yksinkertaisuutta kuin koreilua”. Rovaniemen taidemuseon johtaja Hilkka Liikkanen muisteli erään museon
työntekijän nimittäneen kokoelmaa ”harmaaksi”. Itse muistan jo vuosia sitten
useammankin taiteilijan sanoneen, että kokoelma on ennen kaikkea ”sininen” –
Leena Peltolan mieliväri”.
Sain onneksi kerran tilaisuuden avustaa Peltolaa erään
näyttelyn kokoamisessa ja samalla nähdä läheltä hänen työskentelytapaansa.
Tutustuin samalla myös hänen Kruununhaan kotikokoelmaansa, joka ei ollut
erityisen sininen – tai harmaakaan. Oli miltei käsittämätöntä, miten hyvin
Peltola tunsi Suomen taiteen ja jopa yksittäisten taiteilijoiden yksittäiset
työt. Hän kaivoi hyllystä uskomattomalla varmuudella jonkin luettelon tai
kirjan, jossa oli kuva siitä tietystä punaisesta työstä – siitä ”joka oli
Taidehallin kuvanveistosalin takaseinällä vuoden 1976 vuosinäyttelyssä”.
Wihurin rahaston toiminta on ollut aina läpinäkyvää ja
muutenkin varsin näkyvää. Hankintaperiaatteista on kokoelma- ja
näyttelyluetteloissa aina uskallettu keskustella ja teokset ovat kaiken kansan
nähtävillä – sekä harvinaisen kattavissa painetuissa luetteloissa että nykyään
myös Rovaniemen taidemuseon kotisivuilla. Kotisivuilla on kokoelmasta 306
sivulla 3.058 kuvaa. Sieltä jokainen voi käydä omassa rauhassaan
mietiskelemässä sitä, kuinka harmaa tai sininen kokoelma on. Ja eihän se ole
kumpaakaan.
Hilkka Liikkanen totesi haastateltuna, että ”kokoelma on
aika hienostunut. Olen joskus nimittänyt sitä ranskalaistyyppiseksi
kokoelmaksi, se on hienostuneen esteettinen ja aika pelkistynyt. Kokoelma ei
ole räväkkä, kantaaottava tai räiskyvä.”
On totta, että kokoelmissa ei ole sen paremmin 1970-luvun
osallistuvaa – vaikkapa Jarmo Mäkilän
kaltaista – taidetta kuin vaikkapa 2000-luvun kapitalismin rankkoja kriitikkoja
kuten Teemu Mäki.
Mutta eikö ”kauneuskin kuulu vapauden kuvastoon”, kuten
filosofi Herbert Marcuse on
huomauttanut? Marcusen sanoin ”taiteen radikaalin potentiaalin lähteet” ovat
vahvimmin mukana taiteen tietyssä eroottisessa ominaislaadussa: ”Ensinnäkin
kauniit eroottiset ominaisuudet, jotka säilyvät ’makuarvostelmien’ muuttuessa.
Kaunis koskee Eroksen valtakuntaa ja edustaa mielihyväperiaatetta. Siten se
kapinoi vallitsevaa herruuden todellisuusperiaatetta vastaan. Taideteos puhuu vapauttavalla
kielellä ja kutsuu esiin vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuu
elämänhalulle. Tämä on esteettisen affirmaation vapauttava ainesosa.”
Näin Peltolan korostamat ”inhimillisyys” ja
”yksinkertaisuus” voidaan saattaa jopa osaksi taiteen yhteiskunnallisesti
kantaaottavaa toimintaa. Sama koskee yhtälailla tätäkin nyt käsillä olevaa
näyttelyä. Se on täynnä vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuvat
elämänhalulle.
Jukka Mäkelä muisteli työskentelyään Leena Peltolan kanssa
ja totesi, etteivät he koskaan puhuneet näyttelyissä. Keskustelut käytiin
myöhemmin. ”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”, totesi Mäkelä.
Platonin ja Peltolan tavoin Mäkelänkin näkemys on hierarkkinen: ”Kokemuksen
pitää löytyä ensin ja vasta jälkikäteen puhutaan vaikutelmista.”
Mutta mikä sitten on taiteellinen kokemus? Monelle se on
tunnistamista, vertaamista aiemmin nähtyyn. Se on tietyllä tavalla
taidehistoriallisesti määrittynyttä. Tämä on seikka, josta toisinaan olisi hyvä
päästä eroon. Tässä näyttelyssä siihen on hyvä mahdollisuus. Toki se on
tietyllä tavalla kokoajansa Jukka Mäkelän näköinen, mutta se ei ole millään
taidehistoriallisella metodilla laadittu kattava kokonaisuus Wihurin rahaston
kokoelmista. Näyttely on koottu edellisen kymmenen vuoden hankinnoista, mutta
nykyiselle sallivalle ja moniääniselle ajallemme ominaisesti se ei tunnu
edustavan mitään erityistä suuntaa tai tapaa tehdä taidetta. Se tarjoaa
yksittäisille teoksille mahdollisuuden toimia taiteellisen kokemuksen primus motoreina olematta esimerkkejä
jostain laajemmasta kokonaisuudesta, johon ne voitaisiin redusoida. Vaikka
teokset tulisivat Wihurin rahaston kokoelmista, ne eivät edusta sitä. Niitä ei myöskään ole valittu sillä periaatteella.
Mittava kokoelma voi tarjota mahdollisuuden myös tällaiseen toimintaan, jossa
jokainen teos voi omillaan mahdollistaa kokemuksen synnyn.
Olen vuosia väitellyt tässäkin näyttelyssä mukana olevan Carolus Enckellin kanssa ”puhtaan
näkemisen” problematiikasta. Minä en siihen usko, mutta silloin kun teoksia ei
ainakaan kontekstualisoida esimerkkeinä jostain muusta, olemme kuitenkin
lähempänä sen mahdollisuutta. Tämä saattaa kuitenkin vaatia edellä kuvaamieni
hierarkioiden kieltämistä, johon ainakin yleisöllä ostolautakuntien sijaan on
mahdollisuus.
Voisivatko järki ja tunne kohdata epälineaarisesti juuri
taidekokemuksessa? Taidefilosofi John
Dewey on todennut, että ”ihmisen yhdentyminen ympäristöönsä katkeilee ja
korjaantuu jälleen yhteydeksi”. Tässä taiteella on iso rooli. Deweyn sanoin:
”Tunnetilanne on tietoinen merkki jostain tosiasiallisesta tai mahdollisesta
katkoksesta. Yhteensopimattomuus johtaa pohdintaan. Halu saattaa asiat jälleen
toistensa yhteyteen muuttaa pelkän tunteen kiinnostukseksi objekteihin
sopusoinnun saavuttamisen edellytyksinä. Kun harmoniaan päästään, pohdinnan
aines otetaan mukaan olioihin niiden merkityksiksi. Koska taiteilija pitää
erityisen tärkeänä sitä kokemuksen vaihetta, jossa yhteys saavutetaan, hän ei
väistele vastarinnan ja jännittyneisyyden hetkiäkään. Ennemminkin hän vaalii
niitä, ei kuitenkaan niiden itsensä, vaan niihin sisältyvien
kehitysmahdollisuuksien vuoksi: hän tekee meidät tietoisiksi jostakin
yhtenäisestä ja kokonaisvaltaisesta kokemuksesta.”
Tämä näyttely on täynnä sellaisia teoksia, joissa voimme
kunkin kohdalla päästä osaksi tällaista kokemusta – käytössä voivat
erottelematta olla sekä vaisto että järki.
Kirjallisuutta:
– Dewey, John: Taide
kokemuksena. niin & näin 2010.
– Marcuse, Herbert: Taiteen
ikuisuus. niin & näin 2012.
– Pettersson, Susanna: Ääniä kokoelman takana. – Pettersson,
Susanna (toim.): Hokkarikukkia. Teoksia
Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Rovaniemen taidemuseosta.
Rovaniemen taidemuseo 2001.
– Platon: Teokset,
3. osa. Otava 1979.
– Valjakka, Timo: Ensin vaistolla ja sitten järjellä. –
Tuukkanen, Pirkko (toim.): Rovaniemen
taidemuseo. Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma 2002–2008. Rovaniemen
taidemuseo 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti