Joskus viikolla ilmestyi tuorein Tieteessä tapahtuu (5/12). Minulta oli tilattu kritiikki Martta Heikkilän toimittamasta akateemisesta oppikirjasta Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus 2012). Tässä pohdintojani:
Kritiikki ahdingossa ja akatemiassa
Olen viimeiset viisitoista vuotta toiminut likipitäen kokopäivätoimisena taidekriitikkona, ja olen koko kyseisen ajan ollut hyvin tietoinen siitä, että olen ollut sangen etuoikeutettu saatuani siihen mahdollisuuden – ei meitä Suomessa niin kovin montaa nimittäin ole. Kokopäivätoimisuuden mahdollistava keskeinen hinta on realiteettien tunnistaminen ja kriitikonkin työtä leimaavan markkinatalouden lakien ymmärtäminen ja soveltaminen: kysyntä ja tarjonta eivät ole kriitikon työssä mikään klisee.
Hyllyissäni on myös parin tuhannen niteen taideteoreettinen kirjasto, ja nyt siihen pitää löytää reikä T-kirjaimen kohdalle, jotta saisin Gaudeamuksen julkaiseman Taidekritiikin perusteet omalle paikalleen. Kirjastoni ja arkisen kirjoittamiseni välisessä maastossa elän teorian ja käytännön heiluriliikkeessä vähintäänkin viikoittaisissa mielenkuohuissa. Tiedän työhöni liittyvät asiat usein sekä teoriassa että käytännössä ja tunnen siten myös molemmat retoriikat heikkouksineen. Ymmärrän hyvin, miksi Taidekritiikin perusteet toimittanut Martta Heikkilä kirjoittaa johdantoesseessään: ”Kriittisyys on ennen kaikkea valintojen tekoa, sillä kriitikko valitsee aiheensa ja yleisön, jolle osoittaa kirjoituksensa.” Samalla kuitenkin tiedän, että suurin osa kriitikoista olisi valmis kirjoittamaan miltei mille tahansa lehdelle, kunhan vain saisi edes jonkun julkaisukanavan ajatuksilleen. Tai että aika usein ne lehdet – siis päätoimittajat tai tuottajat –, jotka juttujani julkaisevat, esittävät myös toivomuksiaan ja toisinaan jopa vaatimuksiaan asioista, joista he haluavat minun kirjoittavan. Kirjoitan vuosittain lähemmäs sata perinteistä kritiikkiä, ja niistä omia valintojani on vain pieni osa. Manipulaatiota pomojani kohtaan olen tietysti oppinut harjoittamaan.
En silti ole valmis toteamaan, että Heikkilä puhuu vastoin parempaa tietoaan. Jostain syystä sympatiseeraan hänen ajatuksiaan, vaikka ne eivät kovin tiukasti ankkuroidukaan siihen kritiikin arkitodellisuuteen, jonka omakohtaisesti tunnen. Sama koskee itse asiassa koko Taidekritiikin perusteet -kirjaa ja sen kaikkia kirjoittajia. Voisin poimia kirjasta kymmeniä väitelauseita, joiden paikkansapitävyyden voisin joko kumota tai ainakin kyseenalaistaa. Sitä en kuitenkaan aio tehdä.
Yksi perusongelma suomalaisen kritiikin tilassa on epäilemättä se, että kunkin taiteenalan akateemista tutkimusta harjoittavat opiskelijat pitävät kritiikin kirjoittamista kuin määritelmällisesti heidän osaamisalueenaan. Suurin osa akateemisen taustan omaavista kriitikoista on akateemisissa pätkätyöhelveteissä eläviä sivutoimisia senttareita, joiden todelliset ambitiotkin ovat jossain ihan muualla. Suomessa ei ole koskaan muodostunut oikeaa kriitikon professiota, eikä tämäkään kirja toimi siltä pohjalta.
Taidekritiikin perusteet on empiirisesti tarkastellen jopa melko heikkolaatuinen, mutta tämäkään ei vähennä sen merkitystä tai kiinnostavuutta. Tässä suhteessa puhun taas käytännöstä. On nimittäin hedelmällistä harrastaa kriitikon työssä menestystä mahdollistavaa, suorastaan alituiseen edellytettävää itsereflektiota tällaisen materiaalin kanssa. Käytäntöä on hyvä sparrata teorian kanssa.
Taidekritiikin perusteet on kuitenkin hyvin tietoinen nykyisestä kritiikin kriisistä, jossa on pitkälle kyse päivälehtien kriisin heijastumisesta perinteiseen kritiikkiin, mutta siitä huolimatta Heikkilä toteaa, että ”taidekriitikkojen määrä on viime vuosikymmenien aikana moninkertaistunut”. En usko tätäkään Heikkilän väittämää, vaikka ymmärrän että netin ja bloggaajien vaikutus kritiikkiin on kasvava. Pelkillä määrällisillä muuttujilla tässä ei kuitenkaan ole mielekästä argumentoida, vaan on syytä miettiä vähän sosiologisemmin institutionaalisia ulottuvuuksia: kuka ja mikä on kriitikko ja kenen kirjoituksilla on esimerkiksi institutionaalisen taideteorian kehyksessä tarkastellen oikeasti edes jonkinlaista merkitystä? Ja myös ihan empiirisesti: istun paljon Kuvataiteen keskusarkistossa ja tutkin kuvataiteemme lähihistoriaa. Aika usein törmään tilanteeseen, jossa melko tavanomaisesta 1970-luvun näyttelystä on ilmestynyt vaikkapa 15 päivälehtikritiikkiä, kun taas nykyisessä taiteilijatuttavapiirissäni on useita taiteilijoita, jotka ovat onnistuneet pitämään uraansa nähden merkittävänkin näyttelyn ilman yhtäkään päivälehtimainintaa. Se, että joku satunnainen bloggaaja kehaisee kahdella adjektiivilla näyttelyä, ei usein merkitse yhtään mitään sen paremmin yleisölle – esimerkiksi 83 klikkausta – kuin taiteilijallekaan. Tai tulevalle taidehistorialle kaanonia muodostavine valintoineen.
Kritiikin tutkiminen ilman siihen liittyvää väistämätöntä hierarkkisuutta on älyllisesti epärehellistä. Se, että suurten makutuomarien ja portinvartijoiden aika kritiikissä on ohitse, ei tarkoita sitä, etteivätkö kulloisetkin vallan rakenteet olisi edelleenkin jäsenneltävissä ja kuvailtavissa. Tähän ulottuvuuteen Taidekritiikin perusteet ei tuo mitään uutta. Myös kirjan instituutiokriittinen ulottuvuus on melko vaatimaton, vaikka on täysin selvää, että kritiikin, taideinstituutioiden ja markkinatalouden keskinäiset kytkökset olisivat aivan oleellista materiaalia, eikä niiden tutkimuksessa tarvitsisi olla edes marxilainen – vaikka ei siitäkään haittaa olisi.
Edelleenkin ja silti: Taidekritiikin perusteet on hyvä kirja. Mutta näinkin voi aidossa kirjoittamistilanteessa käydä: kriitikko ahdistuu, kun tilaajatahon antamat 6.000 merkkiä alkavat jo olla liki saturaatiopistettä, eikä kirjan seitsemästä varsinaisesta artikkelista tai kirjoittajasta ole sanottu vielä sanaakaan – ahdistuu, koska käsillä oleva kirjakritiikki alkaa olla jo tietyllä tavalla epäonnistunut.
Kaikki kirjoittajat, kuusi tohtoria ja yksi lisensiaatti, ovat onnistuneet tehtävässään kunniakkaasti. Martta Heikkilä, Kuisma Korhonen, Outi Lahtinen, Juha-Heikki Tihinen, Veijo Hietala, Susanna Välimäki ja Irmeli Hautamäki ovat kirjoittaneet monipuolisia ja pohdittuja tekstejä, jotka avaavat kritiikin ongelmia moneen suuntaan. Journalistisesti orientoituneena ammattikriitikkona olen viettänyt monta iltaa heidän kanssaan mielessäni väitellen, väliin varsin intohimoisestikin, ja olen taatusti parempi kriitikko tämän lukukokemuksen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti