Julkaistua 341 & 342 & 343 & 344 & 345 & 346 & 347 & 348: "Mitä rahalla on saatu?" & "Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää" & "Hoippuu ja horjuu hienosti" & "Mitään ei ole järjestetty" & "Mihinkä porukkaan kuulun?" & Ortonin veistospuisto & Salvelan kesä III & Tallennuskokoelmat

Viime maanantaina ilmestyi Galleria Ortonin jo yhdestoista vuosijulkaisu. Olimme perinteisesti jakaneet Taiteen päätoimittaja Pessi Raution kanssa taiteilijat "sulle, mulle" -periaatteella (Pessi sai Tatjana Bergeltin (s. 1966), Martti Jämsän (s. 1959), Hannele Kylänpään (s. 1948), Rosa Liksomin (s. 1958) ja Inka Niemisen (s. 1971)). Minun taiteilijani seuraavat alla. Tekstit perustuvat gallerian verkkosivuille tekemiini esittelyihin, mutta olen täydentänyt niitä haastatteluilla:

 

”Mitä rahalla on saatu?”

Monipuolinen ja kansainvälisesti tunnettu tallinnalainen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960) on kohtuullisen nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nähdä taidemaailman kirjoa laidasta laitaan: neuvostoaikana hänet tunnettiin rajuista performansseistaan, jotka veivät hänet jopa KGB:n kuulusteluihin, mutta Viron uuden itsenäistymisen myötä hän jo kuului kansakunnan ensimmäisiin edustajiin Venetsian biennaalissa, maailman tunnetuimmassa nykytaidekatselmuksessa.

Annus opiskeli taiteilijaksi legendaarisen Tõnis Vintin yksityisopetuksessa Tallinnassa samalla kun opiskeli historiaa Tarton yliopistossa. Performanssiensa lisäksi hänet tunnetaan sekä piirtäjänä että graafikkona ja myöhemmin varsinkin maalarina.
 

Roi Vaara ja Siim-Tanel Annus avajaisissa. Vasemmalla Lydia Koidulan silmä.

Vuonna 2005 Annus tarttui suureen ajankohtaiseen teemaan, rahaan. Virikkeitä hän sai jo Suomen siirtymisestä uuteen valuuttaan, euroon, joka oli myös tulossa hänen oman kotimaansa uudeksi valuutaksi. Mukana oli näin varmaan ripaus nostalgiaakin, mutta sivusta tarkkailijana Annus haluaa ehkä pikemminkin vain kommentoida – kertoa siitä, miten katoavaista raha symboleineen on ja miten siihen ei myöskään kannata kiintyä liikaa. ”Katsoessamme ja miettiessämme muistoja, voimme kysyä: Mitä tällä rahalla on saatu? Rahan kautta voimme myös luoda läpileikkauksen historiaan – mukaan tulee nostalgian lisäksi väistämättä myös ripaus ironiaa ja paljon lähimenneisyyden traumaattisia kokemuksia, joita on syytä käydä läpi, jotta ymmärtäisimme menneisyyttämme, mitä ilman ei tulevaisuudellakaan koskaan ole pohjaa. Rahan kautta ymmärrämme voiman ja vallan ilmenemismuotoja – sitä mitä kulloinkin on arvostettu. Näemme konkreettisesti sen, miten symboleista tulee symboleja.”

Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut taiteilijalle runsaasti materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin esteettisten muotojenkin maailmaan. Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan tarkentamaan ja keskittämään katsettaan Annus tekee tästä näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

Annus on poiminut rahoista yksityiskohtia – silmiä, huulia, meren pärskeitä ja lintuja – ja pop-taiteilijan tavoin lähtenyt leikittelemään mittakaavalla. Taskussamme olevat rahathan muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi aivan samoin kuin vaikkapa julkiset veistokset ja arkkitehtuuri, ja kiinnitämme harvoin huomioita niiden kuvakieleen. Näin Annus paljastaa meille piilossa olevia symbolisia arvoja ja tuo uusia näkökulmia arjen ikonologiaan. Mittakaavalla leikittely tuo mukaan epäilemättä myös tiettyä huumoria, toisinaan melko rajuakin ironiaa, mutta aivan vastaavasti yksityiskohdan suurentaminen saattaa viedä maalauksen kohti abstraktia ilmaisua ja näin tuoda taas uusia ulottuvuuksia taiteen historiaan. Samalla kun mietitään abstraktin syntyä, voidaan miettiä rahan abstrakteja ulottuvuuksia. Esimerkiksi sitä, miten Stalinin tai vaikkapa Sibeliuksen kuva on korvannut oravannahan tai tietyn painoisen kultarahan, omanlaisiaan symbolejaan nekin. 

”Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää”

Valokuvataiteilija Raakel Kuukka (s. 1955) on todennut: ”Ehkä minusta tuli valokuvaaja, koska olin niin tietoinen menneisyyden merkityksestä. Olin myös herkkä tuntemaan koti-ikävää.”

Valokuvataidetta on leimannut jo pitkään sen totuusarvon ja toisaalta sen loputtomien fiktiivisten ja runollistenkin mahdollisuuksien ristiveto. Valokuvalla voi dokumentaarisesti puhua aivan erityisellä tavalla totta, ja toisaalta valokuvalla voi valehdella mitä moninaisimmin tavoin. Tässä ristiaallokossa valokuva on hiljalleen noussut kuvataiteen keskiöön. Yksi uranuurtajia on suomalaisen valokuvataiteen kentällä tässä suhteessa ollut 1980-luvulla aloittanut Raakel Kuukka. Hän kuuluu myös siihen vahvojen naistaiteilijoiden pieneen joukkoon, joka toi naisen identiteetin ja myös arkisen elämän taiteen keskeiseksi tematiikaksi – myös stereotypioiden kyseenalaistamisen ja murtamisen.

Kuukka on kuvannut useimmiten perheensä ja lähipiirinsä historiaa: muistoja ja niiden kautta eläviä jännitteitä. Sittemmin hän siirtynyt myös lähemmäs nykyhetkeä ja tulevaisuuden partaalle tuomalla mukaan oman tyttärensä kehittymisen ja identiteetin, mitä on leimannut suomalaisafrikkalainen kulttuurien kohtaaminen. Näin Kuukan aihepiiriksi on kasvanut kymenlaaksolaisen kotipihan lisäksi miltei koko maailma ja maailman suuret kysymykset. 

Raakel Kuukka avajaisissaan. Taustalla vuosiluettelon ulkoasusta vastaava Timo Setälä (s. 1958), valokuvataiteilija hänkin.

Samalla kuvaaminen on kuitenkin myös matka itseen. ”Olen selventänyt sitä hämäryyttä ja epäselvyyttä, jota itseni kanssa olen kokenut. Kuvien kautta olen vankemmin olemassa. Oikeastaan koen, että ei minulla ole ollut tässä vaihtoehtoja.”

Kuukan ajallinen ja teemallinen jana on huikea: karjalaisesta evakkomatkasta suuren maailman ihmisvirtoihin. Kun Kuukan Rebekka-tytär pukeutuu Kymenlaakson kansallispukuun vaihtaakseen sen sitten batiikkivärjättyyn ghanalaiseen asuun, voimme kuvitella identiteettipolitiikan kaikki arkisetkin ulottuvuudet niiden tv:ssä usein nähtyjen globaalisten ulottuvuuksien lisäksi.

Kuukka ei kuitenkaan pelkästään dokumentoi aiheitaan. Hänen kohteenaan ei ole joku ilmiö tai yksittäinen tapahtuma niin kuin dokumentaarisessa kuvassa usein on. Hänen työskentelyprosessinsa on hidas ja usein tietyllä tavalla meditatiivinen, mikä näkyy myös lopputuloksessa. Hitaan prosessin myötä – joihinkin aiheisiin hän palaa vasta vuosia varsinaisten kuvausten jälkeen – pohtiva ja usein runollisen kaunis kuva saa aivan uudenlaista syvyyttä. Kuva on myös ajan saatossa kontekstualisoitunut uudestaan. ”Kun syntyy tarpeeksi etäisyyttä, pystyy asioita käsittelemään paljon paremmin. Hitaus tuottaa myös asioiden toisinaan yllättävänkin yhdistymisen, jonka pystyy tajuamaan toisinaan vasta vuosien kuluttua. Ja tuleehan iän myötä rauhallisuuttakin lisää.”

Toteamuksen tai maailmasta ja sen tilasta kertovan väitelauseen sijaan muodostuu mietelause, jonka syvyys avautuu tarvittaessa kaikille katsojille, vaikka samastumispinta olisikin näennäisesti erilainen. Kuukan kuvien kanssa on helppo myötäelää sitä, miten ihminen voi paikkaansa maailmassa hahmottaa.

”Hoippuu ja horjuu hienosti”

Taiteilijan ammatti on usein periytyvä. Tätä on turha mystifioida: kyse on yksinkertaisesti siitä, että taide on taiteilijaperheessä luonteva kasvualusta.

Elämäntavoillakin on taipumus periytyä. Tuskin on siis niinkään ihmeellinen sattuma, että suomalaisen taiteen ikianarkistin, monipuolisen Erkki Pirtolan (s. 1950) pojasta Pilvari Pirtolasta (s. 1978) tuli myöskin rajoista piittaamaton kuvataiteilija.

”Ala-asteella vastasin kysyttäessä, että isona minusta ei ainakaan tulee taiteilijaa”, sanoo Pilvari. ”Tajusin kuitenkin yliopistolla, että juuri taiteen kautta saan tehdä juuri niitä asioita, joita haluan. Erkin ja myös äitini – tekstiilitaiteilija Papu Pirtola – kautta olen oppinut ainakin laajan ja avoimen suhtautumisen siihen, mitä taiteeksi on laskettava.”

Erkki Pirtola on tullut tunnetuksi sekä kuvataiteilijana että kriitikkona ja taide-elämän dokumentoijana. Hän ei ole viihtynyt valtaeliitin kekkereissä vaan on tutkinut ennen kaikkea marginaalia: hän on muun muassa tehnyt tunnetuksi suomalaista kansanomaista luovuutta, ns. ITE-taidetta. Pirtola on myös tottunut toimimaan toisin kuin yksilöllistä luovuutta ja jopa neromyyttiä korostava taide-elämä – hän on toiminut erilaisissa yhteisöissä ja taiteilijaryhmissä. Hän on myös on kuratoinut näyttelyitä ja opettanut nuoria, muun muassa omassa ”liikkuvassa taidekoulussaan”.

Koko uransa ajan Pirtola on myös tehnyt kuvaa mutta ei ole piitannut omasta uranhoidostaan. Vaikka hän onkin jo varsinainen legenda, ei hänen teoksiaan ole usein nähty yksityisnäyttelyissä. Galleria Ortonin näyttely onkin todellisuudessa aika harvinaista herkkua.

Kolme sukupolvea Pirtoloita avajaisissa.

Pilvari Pirtola on puolestaan valmistunut Kuvataideakatemiasta, mutta ei hänestäkään kovin akateemista taiteilijaa tullut. Voimaa ja energiaa on paljon ja moneen suuntaan. Pirtola on tunnettu piirtämisen ja maalaamisen lisäksi videoiden ja kokeellisten filmien tekijänä. Hän tekee myös musiikkia, sekä omia kokeellisia nauhojaan että useammankin bändin jäsenenä. Hän on idearikas kierrättäjä, ja niinpä siirtolavalta löytynyt mekaaninen laite saattaa löytää itsensä nopeasti osana taideteosta. Myös maalauksen tai monotypian taustana voi toimia yhtä lailla satunnainen kierrätysmateriaali. Isänsä tavoin nuorempi Pirtola on myös aktiivinen aikansa kommentoija ja valppaasti taidemaailmaa seuraava keskustelija.

”Vähän minua ihmetytti, että Pilvari ei ottanut opikseen vaan valitsi tämän tien. Mutta hyvin hän on oppinut nykytaiteen metkut ja tekee säntillisesti. Hän on tarkka käsitetaiteilija vaikka käsitteleekin kaoottisia aiheita. Emme me taiteesta paljoa keskustele, mutta vähän yli vuoden ikäinen pojanpoika Kaamos – joka muuten esiintyi Galleria Ortonissa avajaisperformanssissa – on ihana. Häneen on helppo samastua totaalisesti, koska hän hoippuu ja horjuu niin hienosti.”

Isän ja pojan tyylistä ei välttämättä tarvitse etsiä yhtäläisyyksiä, mutta ainakin heidän energiansa ja monipuolisuutensa on yhdistävä tekijä – sekä säännöistä piittaamattomuus, joka on aina ollut keskeinen hyvän taiteilijan tunnusmerkki.

”Mitään ei ole järjestetty”

Galleria Ortonissa paljastettiin gallerian 10-vuotisjuhlan yhteydessä eläkkeelle siirtyneen johtavan ylilääkärin Seppo Seitsalon pronssiin valettu kokovartalomuotokuva, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952). Samalla avattiin Peltokankaan näyttely, joka koostui yhdestä teoksesta. Teos nimeltään 1904–1984 (2011) on sekin tavallaan muotokuva. Kohteena on Peltokankaan oma isä, jonka vaiheet Peltokangas on tiivistänyt veistämistään kirveenvarsista ja kahdesta sota-ajan valokuvasta koostuvaan installaatioon. 

Seppo Seitsalo lihassa ja pronssissa ja Matti Peltokangas.

Mikä näitä teoksia yhdistää? Yksi ulottuvuus on epäilemättä taiteilijan läheinen suhde malliinsa. Seitsalo on Peltokankaan ystävä, joten taiteilijalle on ollut vieras ajatus muokata mallistaan perinteinen arvovaltaa huokuva ikuistus. Mukana ovat toki lääkärin attribuutit, mutta teosta leimaa rentous ja jopa huumori. Peltokangas onkin pyrkinyt ”pikemminkin oloisveistokseen kuin näköisveistokseen”. 

Veistäjä on veistänyt kirveenvarsia.

Onnistunut näköisveistos ei ole pelkkä kuva. Hyvä taiteilija kykenee tuomaan näennäiseen liikkumattomaan kappaleeseen mukaan hengen ja elämän, jonka katsojakin pystyy aistimaan.

Eikä näköisyyskään ole välttämätön ehto, minkä Peltokankaan isän muotokuva osoittaa. Pitkä meditatiivinen prosessi, jonka myötä Peltokangas on epäilemättä käynyt läpi isäsuhdettaan, on siirtynyt kirveenvarsien jäyhän olemiseen.

***

Myös valokuvaajalla on samankaltaisia ongelmia lähestyessään kohdettaan. Kuvan ottaminen on sinänsä helppoa, vaikka visuaalisesti jännittävän tuloksen aikaansaaminen vaatii toki koulutusta ja kokemusta, mutta vaikuttavan henkilökuvan ottaminen vaatii jotain vielä enemmän – usein myös erityslaatuista suhdetta kuvattavaan.

Valokuvaaja Harri Nurminen (s. 1956) on Peltokankaan lapsuudenystävä. Hän on seurannut Peltokankaan työskentelyä pitkään ja on myös nähnyt ne kovat olosuhteet, joissa vaativaa, suuren mittakaavan kivenveistoa suoritetaan. 

Harri Nurminen ja hänen mallinsa.

Näyttelyssä oli esillä myös sarja Nurmisen kuvia Peltokankaasta. Tällaiset dokumentaariset kuvat ovat kuin oloisveistoksia, niissä ei poseerata. Mukana on epäilemättä sitä herooisuutta, jota kuvanveistäjiin usein liitetään, mutta ennen kaikkea ne muodostavat intiimin ja luottamukseen perustuvan näkemyksen veistäjän työstä, jota usein leimaa myös rauha ja pohdinta. Myös tämän Nurminen on tavoittanut herkällä otteellaan. ”Samat asiathan meitä molempia kiinnostavat. Kyllähän veistäjä ja valokuvaaja miettivät molemmat esimerkiksi valoa, varjoa, rytmiä…”, toteaa Peltokangas.

 ”Enkä minä sitä paitsi ole kuvannut veistäjää vaan lapsuudenystävää, joka tekee mitä tekee. Ja nämä Matin kirvesjututkin liittyvät meidän yhteiseen lapsuuteemme, jossa lähihistoria oli monin tavoin mukana. Kaivoimme ampumahautoja, luoteja puunrungoista.”

”Mitään ei ole järjestetty”, huomauttaa Nurminen. ”Nämä eivät ole tilaustöitä vaan vähän kuin muistiinpanoja. Se on tärkeää, että olen arvostanut Matin työtä. Hänen teoksensa ovat minulle läheisiä myös taiteena… ja teimmehän me sitä jo lapsena, kaivettiin pellon reunasta savea ja muovattiin sekä veistettiin puuta. Vaikka ei sitä taiteesta tietysti puhuttu.”

”Mihinkä porukkaan kuulun?”

Kuvanveistäjä Joakim Sederholm (s. 1969) tekee tietyllä tavalla kunniaa modernistiselle perinteelle. Hänen plastinen muodontavoittelunsa tuo toisinaan mieleen Alberto Giacomettin, toisinaan Kain Tapperin, jonka assistenttina kuvanveiston mestari-kisälliperinteen mukaisesti Sederholm onkin toiminut.

Sederholm ei ole kuitenkaan modernistisen perinteen mukaisesti lähtenyt viemään tiettyä materiaalia ominaisuuksineen, ”sieluineen” ja omaa teknistä osaamistaan kohti täydellisyydentavoittelua, vaan on myös monin tavoin koetellut ja kyseenalaistanut perinnettä – hän käyttänyt puun ja pronssin lisäksi yhtä lailla peltiä kuin keramiikkaakin. ”En käytä materiaalia koskaan sen symbolisten ulottuvuuksien takia. En siis tee pronssista veistosta sen takia, että se näyttäisi pelkästään arvokkaalta. Esineen sijaan teen kuvaa ja pyrinkin usein hävittämään materiaalisuuden tunnun.” 

Joakim Sederholm sukulaisineen.

Vaikka Sederholmin teoksissaan vilahteleekin tietty ekspressiivisyydelle ja surreaalisuudelle ominainen angsti, on hänen työssään mukana usein lempeä huumori ja inhimillinen myötäeläminen.

Sederholmin aiheena on usein ihminen, tunnetusti yksi taiteen haastavimmista kohteista. Galleria Ortonin näyttelyssä hän on hakenut kohteeseensa lisää haastavuutta ottamalla kohteekseen muotokuvan, yhden taiteen vähiten arvostetuista alueista. Muotokuvahan on yleensä koska tilaustyö, jolle taiteelliset arvot ovat alisteisia. Sederholmin laaja muotokuvasarja M231 pitää sisällään hänen sukulaisiaan, joilla on nimi ja elinvuodet, mutta itse kuvat elävät kuitenkin omaa kuvitteellista elämäänsä. Nimi M231 viittaa genetiikkaan, haploryhmien tutkimukseen ja tiettyyn mutaation. Näin teoksiin tulee mukaan tietty yhtäaikaisesti abstrakti mutta myös ikään kuin erillinen, tunnistettava ja yksilöllinen elementti.

Mukaan tulee myös vavahduttavasti aikaelementti. Kun mennään perinteisen arkistoissa tapahtuvan sukututkimuksen ulkopuolelle, saattaa aikajana olla vaikka 10 000 vuotta. Ruotsinkielisenä suomalaisena Sederholm on joutunut miettimään sitä ”millä ehdoilla mihinkin porukkaan kuuluu”. ”Minua kiinnostaa kulttuuristen juurien etsintä ja pohdiskelu. Siinä on mukana paljon mielenkiintoisia elementtejä, toisinaan huvittaviakin – ja sitä soppaa on hauska hämmentää.”

Muotokuva kamppailee aina moneen suuntaan: sen pitää olla kohteensa näköinen, mutta sen on saatava tuo näköisyys aikaan jollain enemmällä kuin esimerkiksi pelkkä valokuva: sen on tavoitettava näköisyyden lisäksi myös luonne. Muotokuvassa on mukana usein myös erilaisia kohteensa sosiaalisesta statuksesta tai ammatista kertovia attribuutteja. Tämän Sederholm kiepsauttaa hauskaan suuntaan: yksi hänen käyttämistään keskeisistä attribuuteista on hahmojen punainen nenä, joka saa ajatukseni siirtymään klovnien tunnetusti surumieliseen maailmaan.

Koenkin Sederholmin olevan pohjimmiltaan ihmisluonteen tragikoomisuuden kuvaaja. Hänen kohteenaan on yhtälailla ylevä kuin arkinenkin, ihmisen surut ja ilot. Sederholmin ote on yhtäaikaisesti viiltävän analyyttinen sekä myös hellyttävyydelle herkistynyt.

***

Luettelossa ilmestyi myös kolme pikkujuttua, jotka on päivitetty edellisvuotisesta:

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo,Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieahoja Antero Toikka.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.

Kaisu Koivisto: sarjasta Vaihdokkaat, 2007.

***

Salvelan kesä III

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Saimme riemuksemme Taiteen entisen päätoimittajan Jaakko Lintisen puhumaan Salvelan kesä III:n avajaisiin.

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki hänkin. Toisena vuorossa oli taidemaalari Teemu Saukkonen.

*** 

Tallennuskokoelmat

Kain Tapper: Palat I, II, III, 1995.

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia.

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”

 Kirsi Tervo: "You've always been my sweetheart", akryyli, 1990. Pirkko Pasasen kokoelmista.