Julkaistua 435: Ketolan mullasta, Sienan savesta

Toissa sunnuntaina avattiin Lapuan taidemuseossa Antti Ojalan (s. 1935) retrospektiivinen näyttely (16.6.–15.9.). Kirjoitin näyttelyn julkaisuun lyhyen johdantoesseen, jossa yritin löytää Ojalasta tiiviisti jotain olennaista:

Ketolan mullasta, Sienan savesta

Taidemaalari Antti Ojalaa (s. 1935) voisi jossain mielessä luonnehtia ekspressionistiksi. Varsinkin hänen 1970–80-lukujen vaihteen tuotannossaan näkyy eurooppalaisen maalaustaiteen tuolloinen vapautuminen akateemisuudesta ja modernismin sääntöjärjestelmistä. Alettiin puhua uusekspressionismista, Saksassa ”uusista villeistä” (Neue Wilde), Italiassa transavanguardiasta, mutta täytyy muistaa, että Ojala oli astunut taiteen kentälle 1960-luvulla ja kokenut omat nuoruuden kamppailunsa ja vapautumisensa jo aiemmin. Ojalan ekspressiivinen ilmaisu ei myöskään ole ollut kovin ”villiä” – ei mitään pidäkkeetöntä tunneilmaisua, jonka myötä taiteilija hyökkää maalauskankaansa kimppuun. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että Ojalan ilmaisu olisi luokiteltavissa renessanssin jalostamaksi jäyhäksi pohjalaiseksi ekspressionismiksi, enkä vieläkään ole vakuuttunut, että luonnehdintani olisi pelkkä vitsi. Ajatukseni vahvistuu myös siitä, kun mietiskelen Ojalan laajaa repertuaaria: hän on koko uransa ajan kuljettanut kahta linjaa rinnakkain. Hän maalaa kerronnaltaan jopa sarjakuvamaisten, erilaisten symbolisten tiivistymien ja omaelämäkerralliseen havainnointiin perustuvien sattumien tuottamien kuvakertomusten lisäksi toisinaan aivan perinteistä maisemaa ihan ulkoilmamaalauksenakin. Samankaltaiseen klassiseen perinteeseen liittyvät myös hänen monet muotokuvansa. 

Aamulla varhain, 2003. 

 
Ojala nivoo eri perinteet hienosti toisiinsa. Perinteisten muotokuvien lisäksi hän on maalannut koko ikänsä muotokuvia vaivaisukoista, noista kirkkojen tai tapuleiden ovenpielissä tuulessa ja tuiskussa köyhäinhoidolle varaa keränneiden henkilöiden hahmoista, jotka tunnetaan ennen kaikkea Pohjanmaalla ja jotka usein ovat Suomen vuosien 1808–09 sodista muistuttavia ihmishahmoja. Ja ehkä ennen kaikkea: jotka ovat yksi huikeimmista ns. kansanomaisen luovuuden esimerkeistä. Näin Ojala jatkaa myös modernin länsimaisen taiteen perinnettä hakiessaan ilmaisuvoimaa kansanomaisesta luovuudesta. Niin tekivät Picasso ja kumppanit löytäessään tullimies Henri Rousseaun ja venäläiset avantgardistit löytäessään georgialaisen kylttimaalari Niko Pirosmanin. Mutta Ojalan ei ole tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan: hän löysi kotiseutujensa kulmilta runsaasti innoittavaa materiaalia.

Ukko yksin, 2006. 

 
Kotiseutuun liittyy myös Ojalan seesteinen värimaailma, joka ei kumpua väriteorioiden klassikoista vaan pikemminkin Pohjanmaan väreistä. Värit tulevat maasta ja mullasta sekä ajan patinoimista maalipinnoista: talojen puna- ja keltamullasta, lukemattomien päivänkiertojen tuottamasta haalistumisesta, kulumisesta ja patinoitumisesta. Hänen omilla sanoillaan tiivistäen: Ketolan mullasta. Mutta ei tämäkään asia ole niin yksinkertainen. Aivan samoin kuin kansanomaisen luovuuden rakkaus on saanut Ojalan maalaamaan myöhemmin vaikka afrikkalaisia naamioita, on runsas matkustelu tuottanut myös oman lisänsä pohjalaiseen värimaailmaan. Ojala on kiertänyt maailmaa paljon, työskennellyt ulkomaisissa residensseissä ja löytänyt myös sen välimerellisen valon, joka on elävöittänyt niin monen klassikkomaalarin palettia. Ja maastahan sieltäkin värit ovat tulleet: on sienaa, umbraa ja okraa. Eivätkä nämä ole mitään pelkkiä sivistyssanoja. Esimerkiksi toscanalainen kirkas punertavan ruskea poltettu siena on paikallista savea – ei siitä niin pitkä henkinen matka punamultamaalaukseen ole.

Matkoilla mukaan on tullut paljon myös taidehistoriallisia ulottuvuuksia. Taidehistoriansa Ojala tuntee. Kirkot, museot, hautausmaat veistoksineen ja palatsit on koluttu, muun muassa renessanssi- ja barokkitaide ovat tuoneet omia lisiään Ojalan muotokieleen – ja myös uusia hahmoja hänen kuvakertomuksiinsa. 

Onnea menestystä, 2010. 

 
Juuri tässä kertomusmaisessa kuvallisen materiaalin yhdistelyssä piilee Ojalan töiden suuri lumovoima. Hän toteuttaa ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn yksinkertaista mutta varsin oivaltavaa maksiimia: ”Maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen.” Kuvien maailmassa ei – eikä niitä edeltävien muistojen ja havaintojen kudoksessa – tarvitse olla korkean ja matalan, juhlan ja arjen eikä ylevän ja banaalin eroa. Nähty on nähty ja koettu on koettu ja jos ne tekevät vaikutuksen, löytävät ne väistämättä tiensä maalauspohjalle, niin väreinä kuin muotoinakin: esineinä, muistojen välähdyksinä, mieleen jääneinä valoina ja väreinä, hetkien sattumuksina ja tunnelmina. Niiden yhteiselämää ei myöskään kahlitse mikään sääntöjärjestelmä: Italia saa kohdata Suomen, yksinkertainen puunukke voi keskustella enkelihahmon kanssa.

Ojalan kuvakerronnassa tapahtuu myös outo transformaatio: vaikutuksen tehnyt vanhempi materiaali alkaa kuin elää, elää Ojalan käsissä omaa elämäänsä. Ojala ikään kuin siirtää aiheensa metatasolle, josta muodostuu oma kokonaisuutensa: emme näe tuhatta erillistä puuta vaan yhden metsän, jossa tapahtuu outoja asioita. Vaivaisukot alkavat tanssia ja pohjalaiset lapsuudenmuistot käyvät vuoropuheluaan italialaisten renessanssienkelten kanssa, Kauhajärven maisema sulautuu toscanalaisen Grassinan kukkuloiden kanssa. Lapsuus ja erilaiset muistot yhtyvät pienten, väliin vähän humorististenkin tapahtumien ja yksinkertaistuneiden tiivistyneiden symbolien kanssa.

Monella Ojalan käyttämällä symbolilla on epäilemättä omaelämäkerrallinen merkityksensä, vaikkapa isoisän tekemän puunuken muodossa, mutta toisaalta meillä kaikillahan on isovanhempia ja näitä melko samanlaisia muistoja, joten mistään Ojalan yksityismaailmasta ei katsojan kannalta tarvitse olla kyse. Monimutkaisia tulkintakehikkoja ei tarvitse alkaa rakennella. Ja onhan jäätelötötterö jäätelötötterö kaikille – miltei kaikki ovat sellaisesta kesän ensi hetkinä joskus riemuinneet ja miltei kaikki ovat joskus sellaisen maahan pudottaneet ja purskahtaneet lohduttomaan itkuun. Uskokaa Merleau-Pontya: näinkin yksinkertaisista asioista voi maalaustaiteessa olla kyse. Ja niistä täytyy myös saada puhua yksinkertaisilla termeillä. Jäätelötötterö voi olla vahva symboli siinä missä esimerkiksi sydän, avain tai vaikkapa tiimalasi. Se voi johtaa joidenkin ajatukset syvyyspsykologiaan mutta ei sen välttämättä tarvitse sitäkään tehdä. Kyse voi olla muistoista, merkityksellisistä hetkistä tai tunnelmista, siitä miten kaksi asiaa satunnaisella yhtymisellä tuottaa kolmannen. Kyse voi olla mielleyhtymien riemukkuudesta, hetkien huumasta – ja toki myös toisinaan melankoliasta ja vaikka nostalgisuudesta. Kaikkeen tähän voi taidemaalari johdattaa, sillä ei häntä todellisuudessa pidättele mitkään säännöt, jos hän vain uskaltautuu niitä rikkomaan. Tätä Antti Ojala on tehnyt koko uransa ajan. 

 Yösoitto, 2003.

Hyvää juhannusta!

Hyvää juhannusta ja terveisiä Panikesta, Merenkurkusta. Tällaisia hain tänään merestä:

Illalla ne olisi tarkoitus savustaa. Snapsiksi virolaista luomuvodkaa ja juomaksi kuivaa valkoviiniä.

 Ja sitten tehdään vihta.

Julkaistua 434: Elämmekö metsästä vai puista?

Tänään oli aika riemukas päivä. Ensimmäinen juttuni minulle uudessa julkaisukanavassa näki päivänvalonsa. Kirkko & kaupunki julkaisi arvioni Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Olin näyttelystä aika innoissani:

Elämmekö metsästä vai puista? 

Neljä valokuvataiteilijaa kertoo suhteestaan puihin ja puiden innoittamaan varhaisempaan taiteeseen.  

Olen matkustellut paljon Virossa, ja olen aina vähän kateellinen, koska virolaiset tuntuvat rakastavan puitaan paljon enemmän kuin me – vaikka olemmekin eläneet metsistämme. Virolaiset tuntuvat elävän nimenomaan puistaan, saavan niistä loputtomasti henkistä voimaa. Jokaisessa kylässä on myyttinen puu, jolla on nimensä ja tarinansa.
Sinebrychoffin taidemuseon tuore puuaiheinen näyttely herätti matkamuistojen lisäksi lapsuudenmuistoja. Lapsiporukallamme oli ”Jättiläisenä” tunnettu oma koivu, jonka alaoksilla meillä oli tapana viettää iltoja. 

Pentti Sammallahti: Tamminiementie, Helsinki, 2002.  

Kristoffer Albrechtin, Taneli Eskolan, Ritva Kovalaisen ja Pentti Sammallahden tuotannossa puut ovat aina näytelleet merkittävää roolia. Tekijät ovat käyneet läpi vanhaa tuotantoaan ja ryhtyneet tutkimaan puuaiheista kuvataidetta muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Rinnalle on tuotu vanhoja mestareita: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Vilho Lampi – ulkomailta aina Rembrandtia myöten. 

Kristoffer Albrecht: Kukes, Albania, 2012.

Puut ovat aina olleet maisemataiteen keskeisiä elementtejä kaikissa kulttuureissa – oli sitten kyse suomalaisesta kansallishenkeä ruokkineesta erämaatunnelmasta, kuuman erämaan keitaasta kertovista palmuista tai vaikkapa japanilaisesta kirsikankukinnan aiheuttamasta uskonnollissävyisestä juhlinnasta.

Valokuvalla on tunnetusti kyky herättää nostalgiaa, vaikka tätä ulottuvuutta onkin nykytaiteessa pidetty kyseenalaisena. Näiden neljän taiteilijan kuvat herättävät kuitenkin väistämättä jo tietyn nostalgisen perusvireen. Oli nimittäin aika, jolloin valokuvan ei tarvinnut etsiä lisäefektejä tai yrittää epätoivoisesti kieltää välinesidonnaisuuttaan ja jolloin kuitenkin osattiin olla tarkkoja ja runollisia yhtä aikaa. Nämä neljä kuvaajaa ovat sellaisia – enkä ymmärrä, miksi he olisivat jotenkin vanhanaikaisia. 

Taneli Eskola: Leningrad, 1975.

Tarkkaa ja runollista on myös näyttelyn ripustus. Teemat on viritetty hienosti, ja esimerkiksi avainhuoneessa, jossa kukin kuvaaja on laittanut esille valitsemansa lempiteoksen ja yhden oman kuvansa, tajuaa välittömästi, etteivät suuret tarinat ainakaan kuvataiteessa ole kuolleet. Eskola katsoo Axel Gallénin maalausta ja toteaa: "Männyt ovat sekä dynaamisia sommitteluelementtejä että kulkijan tienviittoja, tilan tunnun havainnollistajia. Ne sitovat yhteen maiseman lumen, rännän ja jään aistivoimaisen säätilan ja atmosfäärin.” Juuri tätä Eskola itse on omalla työllään jatkanut. 
Valokuvan ja maalauksen yhteinen nimittäjä juontuu todennäköisesti paljon mielekkäämmin tilan poetiikasta kuin teknisistä ulottuvuuksista. Valokuva ei ole ”maalauksellinen”, niin kuin nykyään on muotia sanoa. Itse asiassa ennen valokuvauksen keksimistä vedostettua grafiikanlehteä voi yhtä hyvin lähestyä valokuvauksesta tutulla terminologialla. Näin Sammallahti Rembrandtista: ”Lukemattomista muutamalla viivalla aikaansaaduista yksityiskohdista valokuvaajalle kiehtovin on mäen harjalla kulkeva hevonen vankkureineen, joka hetkellisesti on jäänyt osittain puun peittämäksi – aivan kuin valokuvan sattumaa.” Tai näin Kovalainen Amélie Lundahlista: ”Valokuvaajana tunnistan tuon kuvan taustalla olevan näkemisen hetken, sen raskaan kauneuden laadun, joka syntyy rajauksen tiiviydestä, rytmistä, sävyjen sekä mustan ja valkean yhteydestä. Eikä se lakkaa väreilemästä katsomisen kestosta huolimatta.” 
Tämän pakahduttavan kauniin näyttelyn kuvat väreilevät muistoissa vielä pitkään.

 Ritva Kovalainen: Aunus, 2009.

Näyttelykuvia 810 & 811 & 812 & 813: Pitkästä aikaa

Eilen kävin myös pitkästä aikaa ihan huvikseni galleriassa katsomassa taidetta – kevään muut taidekiireet ovat olleet vähän liian raskaita, mutta nyt ehkä alkaa hellittää.
Menin Forum Boxiin katsomaan neljää taiteilijaa.
Marikka Kiirikoffin (s. 1974) Stay, Lady, Stay (24.5.–16.6.) on selvästi osa jonkinlaista taiteellista kriisiä – näin hän itse: "Etsin uudenlaista tilaa ilmaisulleni; kuinka liikkua vapaammin itselleni rakkaan kaksiulotteisen ilmaisun puitteissa. Vaikka olen leimallisen kiinni esittävässä, haluan lähestyä abstraktia."

Repaleiset, leikellyt ja reunojen ohi jatkuvat maalaukset jäivät ehkä kuitenkin liian hajanaisiksi. Jotain tästä ehkä seuraa, mutta vaikea sanoa mitä. Olen minä sen verran Kiirikoffin aiemmista maalauksista pitänyt, että uskoisin kuitenkin, että jotain kiinnostavaa. Tämä kokonaisuus ei kuitenkaan jaksanut säväyttää, vaikka prosessin vaiheita onkin aina kiinnostava nähdä.
Vähän hakusessa on Jaana Laakkonenkin (s. 1985) kokonaisuudessaan Epäily, tapailu ja tosiasiat (24.5.–16.6.). Hänenkin maalauksensa hakevat jotain uutta: "Tarkastelen maalaamisen aiheuttamaa ja yritän aiheuttaa. Mietin, mikä tekee elementistä häilyvän, tunnelmasta tiheää, muodosta tungeksivan tai jotakin mikä jää kirjaimilta huomiotta." Joissain teoksissa oli intensiivistä tekemisen makua, mutta jotkut olivat mielestäni sellaisia välivaiheita, jotka olisivat voineet jäädä työhuoneelleekin. Kokonaisuus jäi vähän ohueksi – ikään kuin näyttelynä.

Boxin kolmas esiintyjä tulikin sitten ihan eri maailmasta – ja hyvä varmaan niin, sillä kolme itseään etsivää maalaria olisi ollut vähän liian raskas paketti. Hiphopista ja katutaidemaailmasta ponnistavan Sami Pennasen (s. 1973) installaatio Red Carpet Service Entrance (24.5.–16.6.) on tuloksia vuoden USA:n matkasta, mutta mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus ei liene ollut kyseessä. Yhteiskuntakuvausta ja -kritiikkiä sisältävä installaatio ei tuonut paljoakaan lisää siitä, mitä Pennasen edellisestä näyttelystä parin vuoden takaa muistan. Hauska kokonaisuus kuitenkin:

Sunnnuntain suurin taide-elämys odotti Mediaboxissa. Risto Pekka Blomin (s. ?) neliminuuttinen mustavalkoinen videoteos Kurdrjavka – Pikku Kippura (24.5.–16.6.) oli pääosin arkistomateriaalista koottu videokoooste ajalta, jolloin Laika-koira lähetettiin avaruuteen (1957). Tarkka kuvan ja äänen synkka, surreaalinen tunnelma ja avoimen käsittämätön poetiikka tuottivat absurdin rajoilla liikkuvan kokemuksen, joka oli aika lumoava: niin lumoava, että katsoin duunin heti toiseen kertaan ja jäin pitkäksi aikaa sen valtaan. Kaunis ja hassu, vaikkakin jopa vähän irvokas.

Julkaistua 431 & 432 & 433: Kipinä

Tänään kävin Fiskarsissa hoitamassa Kipinä-näyttelyn (12.5.–15.9.) kuraattorikierroksen. Mukana oli taiteilijatapaamisessa myös Mind Less Company, joka oli objektiivisesti arvioinut näyttelyn ja muun muassa sen kansallisen merkityksen:

Pääsimme nippanappa läpi objektiivisesta arvioinnista. Valokuvataiteilija Sanni Seppo (s. 1960) kertoi puolestaan avoimen subjektiivisesti Kuuban-matkansa valokuvallisista tuotoksista:

Tilaisuudessa julkistettiin myös toimittamani ja Timo Setälän (s. 1958) taittama näyttelyjulkaisu, jossa olimme vähän hakeneet vanhan itäeurooppalaisen avantgarden ilmettä:

Kirjoitin siihen kolme tekstiä. Ensin esipuhe: 

Esipuhe

Kantaaottava taide kärsii historiallisista rasitteista. Esimerkiksi suomalaisen taiteen lähihistoriassa on tapana muistella kauhulla 1970-lukua, jolloin taidemaailma politisoitui asettuen myös osin puoluepoliittiselle kartalle. Länsimaisen taiteen perinteinen autonomia on tuottanut sitkeästi elävän ajatuksen taiteen riippumattomuudesta (l’art pour l’art). Taiteen ei ikään kuin tulisi palvella poliittisia, didaktisia tai muitakaan ulkopuolelta tulevia tavoitteita. Ns. tendenssitaidetta on pidetty aina vähän huonompana taiteena.
Olen kriitikon urani aikana tavannut useampiakin nuoria nykytaiteilijoita, jotka kavahtavat työskentelynsä nimittämistä ”poliittiseksi” – vaikka heidän työskentelynsä olisi rajustikin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Syy on epäilemättä ja ainakin osin lähihistorian traumaattisuudessa – ja epäilemättä osin myös siinä vapauden valtakunnassa, jota taiteilijoille edelleenkin halutaan paaluttaa.
Taiteilijat ottavat kantaa monin tavoin. Osa haluaa puuttua taistellen maailman epäkohtiin, osa toimia emansipatorisesti esimerkiksi tiettyjen ryhmien puolesta, saattaa heidän äänensä kuuluviin, olemisensa näkyviin. Jotkut haluavat näyttää maailman sellaisena kuin se on, osa sellaisena kuin he haluaisivat sen olevan. Osa haluaa tuhota, osa rakentaa. Osa haluaa säilyttää. Säilyttäminenkään ei aina ole helppoa, koska tulkitsijoiden retoriikka on heti vastassa: Olet vanhanaikainen! Olet konservatiivi! Olet jämähtänyt!
Erilaisten retoriikkojen takia kantaaottavuus vaatii aina rohkeutta – oli sitten kyse tuhoamisesta, rakentamisesta, säilyttämisestä tai määrittelyvallan uusjaosta. Tätä rohkeuden vaatimusta on epäilemättä lisännyt postmoderni ironia, joka jatkaa elämäänsä erilaisina juonteina silloinkin, kun sanaa ’postmoderni’ ei enää haluta käyttää – ja toisaalta siitä itsestäänkin on poliittisessa retoriikassa tullut kelpo lyömäase. 
Kipinä on koonnut yhteen joukon nykytaitelijoita ja -muotoilijoita, jotka ottavat kantaa monin eri tavoin – puolesta ja vastaan. Yhteistä manifestia ei ole. Joukko on moniääninen, ja jotkut ovat vähän hiljaisempiakin: eivät kaikki halua manifestoida.
Yksi yhteinen rintama ehkä kuitenkin on: ihmisen ja ihmisyyden puolustaminen. Ja toinenkin: maapallon ja sen tulevaisuuden puolustaminen. Kyse on aina myös vallasta ja sen jakautumisesta. Taiteen kautta jokainen, niin taiteilija kuin katsojakin, pääsee osalliseksi määrittelyvallan käytöstä. Tuon oikeuden käyttö tässä merkityksillä ladatussa maailmassa on vapaata, mutta siihen on syytä suhtautua vastuullisesti.

Sitten lopun tiivistelmä, joka julkaisussa ilmestyi vain ruotsiksi ja englanniksi, mutta tässä se kuitenkin alkuperäisenä suomeksi:

Tiivistelmä

Kipinä kokoaa yhteen joukon nykytaiteilijoita ja -muotoilijoita, joiden työskentelyssä kantaaottavuudella on merkittävä rooli.
Kantaaottavuus taiteessa on kokenut 1900-luvun aikana monenlaisia muutoksia. Suora poliittinen toiminta on ollut osa taidemaailmaa aina 1900-luvun alusta asti. Osa tekemisestä on leimattu pelkäksi tendenssitaiteeksi, mutta osasta on tullut jo kiistattomia klassikoita kuten Pablo Picasson sodanvastaisesta maalauksesta Guernica (1937).
1970-luvun suomalaista taide-elämää leimasi voimakas puoluepolitisoituminen, mikä on leimannut kantaaottavuutta pitkään. Kantaaottava taide hakeutuikin 1980–90-luvuilla enemmän yksilön alueelle: identiteettipolitiikkaan ja määrittelyvallan käytön ongelmiin.
Moni 1970-luvulla alkanut kehityskulku on kuitenkin jatkunut – niin taiteessa kuin muotoilussakin: huoli vähäosaisista ja erityisryhmistä, huoli maailman ekologisesta tilasta. Globalisoituva maailma, ihmisten ja tavaroiden liikkuminen ovat tuottaneet koko ajan uusia kysymyksiä, ja esimerkiksi toiseudesta on tullut taiteen keskeistä aluetta. Globalisoituvassa maailmassa joudumme kysymään yhä tarkemmin sitä, miten sen resursseja jaetaan: mitä kaikille riittää, mitä kaikki tarvitsevat, miten kaiken jaamme?
Kantaaottava muotoilu on usein emansipatorista, vapauttavaa – ja sitä voi olla kuvataidekin: taiteilija voi esimerkiksi antaa äänen sille, jolla sitä ei alistetusta asemasta johtuen ole. Taide ja muotoilu voivat tuoda näkyviin. Ne voivat tuoda esiin olemassaolon, jota ei syystä tai toisesta tunnusteta tai tunnisteta. Ne voivat myös yrittää tarttua noihin syihin. Kipinän taiteilijoista osa haluaa murskata vallan rakenteita, osa säilyttää hyväksi kokemiaan ja uhanalaisia asioita, osa rakentaa uutta ja parempaa maailmaa. 
Kipinän taiteilijoilla ei ole yhteistä agendaa, ei yhteistä manifestia. Heitä yhdistää rohkeus ylittää retorisen vallan rakenteet, uskallus olla mieltä asioista, uskallus ottaa kantaa – oli vastassa sitten markkinatalouden ahneus, taiteen puhtautta vaativa elitismi tai postmoderni älyllinen ironia, joilla usein yritetään vaientaa ne, joilla on vakavaa sanottavaa.
Kun on sanottavaa, se on sanottava! 

Sitten on  vielä julkaisun varsinainen pääteksti, joka on ikään kuin minun kirjoittamani, mutta lähinnä kyse on siitä, että olen leiponut taiteilijoiden kommenttien ja sitaattien ympärille yhdistävän kuoren, enkä minä tähän koko pitkää tekstiä viitsi laittaa. Ja pitäähän jonkun ostaa itse se julkaisukin – kun käytte näyttelyssä, ostakaa se ihmeessä, koska se on sikahalpa (4 euroa) ja varmaan ainakin yhden halvan kapakkabissen hinnan väärti.

Katutaidetta 92 & Luettua 121: Häiriköt

Jari Tamminen: Häiriköt – kulttuurihäirinnän aakkoset. Into 2013.

Mainittakoon heti, että olen jäävi tämän kirjan arvioinnin suhteen, koska olen yksi sen kohdehenkilöistä. Voiman toimittajan Jari Tammisen kirja on runsaasti kuvitettu tietokirja kulttuurihäirintänä (culture jamming) tunnetusta ilmiöstä. Tiedotteen mukaan "teos lisää medialukutaitoa ja antaa välineitä tulkita mediaa, taloutta ja politiikkaa".

Kirjaan on koottu Tammisen Voimaan vuosien mittaan tekemiä juttuja ja haastatteluja, joita hän on sitten myöhemmin lisäillyt ja täsmentänyt. Esittelyssä on sekä ulkomaisia että kotimaisia projekteja. 

Tamminen ei ole ryhtynyt saattamaan kulttuurihäirintää minkään erityisen teoreettisen kehikon sisään vaan tyytyy jonkinlaiseen luokitteluun ja antaa lähinnä tekijöiden puhua tekemisistään. Pienestä teoreettisesta annista vastaa esinpuheen kirjoittanut VTM Tuija Lattunen, joka parhaillaan valmistelee väitöskirjaa aiheesta.

On sympaattista, että Tamminen ei keskity pelkästään nykypäivään: mukana on myös Harro Koskinen (s. 1945), joka jo varhain ymmärsi sen, miten esimerkiksi logojen avulla käydä parodiseen taistoon. Mukana on suuria kansainvälisiä alan tähtiä kuten The Yes Men ja Guerrilla Girls, mutta myös paljon uuttaa ja kiinnostavaa – esimerkiksi Sampsa, mielestäni yksi kiinnostavimmista uusista stadilaisista katutaiteilijoista.

 Sampsa.

Luin kirjan parilla istumalla ja olin aika innostunut. Tästä saa hyvät perustiedot kulttuurihäirinnästä ja varmaan myös ideoita, jos sellaiseen tahtoo omilla toimillaan osallistua.

Perjantaina oli kirjan julkistamistilaisuus, ja olin paikalla myös kirjassa esiintyvän Riiko Sakkisen (s. 1976) sekä Tammisen kanssa. Meitä haastatteli Tuomas Rantanen. Sakkinen oli totutusti provokatorinen: ensin hän kehui kirjan ja ehdotti, että se pitää heti saada kouluihin oppikirjaksi, ja sitten hän haukkui sen punavihreäksi samanmielisten lällyilyksi:

Sakkinen on muuten juuri liittynyt Espanjan kommunistiseen puolueeseen.

***

Taiteilijaksihan en aio ryhtyä, mutta tästä linkistä vielä muistutus pienestä takavuosien (2006) projektista, jonka takia olin kirjassa mukana. Tästä linkistä myöhempi (2009) Tammisen haastattelu Viron katutaidetta sisältäneen näyttelyni yhteydessä. Tuolloinen johtava katutaidesivustomme Kromi julkaisi aikoinaan alkuperäisen jutun jopa pdf:nä, mikä ilahdutti minua suuresti:

Ja pakko se on tunnustaa, että vanhenevan miehen itsetuntoa kummasti kohentaa tällainen mukanaolo.

Vaivaisukkojen paluuta

Olin tänään Yle Radio 1:n Kultakuumeen vieraana puhumassa juuri ilmestyneestä toimittamastani kirjasta Vaivaisukkojen paluu (Maahenki). Mukana oli myös Seinäjoen studiossa Seinäjoen ammattikorkeakoulun konservointilinjalta konservaattori Anni Lehtimäki, joka on juuri laittamassa Lapuan vaivaisukkoa ehompaan kuntoon. Tämä ilahdutti erityisesti, koska projektimme yksi tavoite on ollut juuri se, että ukoista pidetään jatkossa vähän parempaa huolta. 
Tästä linkistä Areenaan.

Hauhon Bartimeus lienee Suomen vanhin vaivaisukko.

Näyttelykuvia 809: Yhdessä ollaan

Viime keskiviikkona kävin Helsingin rautatieasemalla näyttelyn avajaisissa. Postihallissa avattiin RAY:n 75-vuotisjuhlan kunniaksi valokuvanäyttely Yhdessä. Kuka on sinulle tärkeä? (6.–23.6.).
Tästä on tiedotteen mukaan kyse: 
"Näyttely esittelee kahdeksan lahjakasta nuorta kuvaajaa valokuvauksen eri osa-alueilta. Kuvaajat ovat itse valinneet RAY:n avustustoiminnan laajasta kirjosta tarinan, joka on heille tärkeä. Juuso Noronkosken (s. 1983) teoksessa tanssivat kehitysvammaiset ihmiset. Miikka Pirinen (s. 1985) on kuvannut henkilöitä, joilla on harvinainen sairaus. Ville Varumo (s. 1986) otti aiheekseen ennalta ehkäisevää lastensuojelutyötä joukkueurheilun avulla tekevän Iceheartsin. Eeva Rinteen (s. 1988) kuvauskohde löytyi Omaiset mielenterveystyön tukena -yhdistyksestä. Maija Tammi (s. 1985) kuvasi syöpää sairastavaa Paavoa ja hänen tukihenkilöään Perttiä. Annick Ligtermoet (s. 1983) teki teoksen maahanmuuttajista. Alisa Javits (s. 1984) kuvasi sairaalaklovneja ja Aapo Huhdan (s. 1985) kuvauskohteeksi pääsivät ikäihmiset."
Vakava mutta myös hauska ja hyvin toteutettu idea. On myös hienoa, että Rahis antaa nuorille valokuvaajille näin tukeaan.
Oli minulla vähän oma lehmäkin ojassa, koska halusin nähdä, miten Huhta oli kuvannut vanhaa ystävääni, kuvanveistäjä Ossi Sommaa (s. 1926), koska olin itse syyllistynyt Ossin malliksi houkuttelemiseen. Ja tässäpä sitten tämä hyvä ihminen, "kristitty kommunisti", kuten Ossi itseään nimittää:

Aapo Huhta: Ossi.

Olen myös seurannut Lyhty ry:n toimintaa, joiden tanssia Noronkoski on dokumentoinut videoteoksessaan. Ja onpa jääkiekkojoukkue Icehartskin kiertämän kautta tuttu, joten oli hauska tavata sekä vanhoja että uusia tuttavuuksia.
Hyvin toimiva projekti, jonka kotisivut löytyvät tästä linkistä. 

 Ville Varumo.

Julkaistua 430: Kulttuurijournalismin kentän jännitteistä

Torstaina tuli postilaatikosta uusi 1/2-lehti, jossa oli kolumnini kulttuurijournalismista. On siinä ainakin pari aika hyvää lausetta. Mutta olisikohan tämä aihe nyt kuitenkin tältä vuodelta pulkassa? 

Kulttuurijournalismin kentän jännitteistä

Kulttuurijournalismin kriisistä on puhuttu pitkään, ja toisinaan laineet lyövät korkealle, kuten vaikkapa kahden entisen toimittajan – Niklas Herlinin ja Matti Apusen – vuonna 2009 esittämissä puheenvuoroissa, joissa ala jo tyrmättiin kuolleeksi. Apusen mukaan kulttuurijournalismi ”on säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja”. Herlinin mukaan ”kulttuuritoimittajien juttuja ei lue kukaan”. Tätä keskustelua on käyty viimeiset neljä vuotta – väliin näkyvämmin ja väliin hiljaisesti jurnuttaen.

Perusongelmia on mielestäni kolme: kapitalismin ja journalismin jännite, journalismin ja estetiikan jännite sekä korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin jännite.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen entinen esimies Heikki Hellman summasi viimemainittua alustuksessaan Teoston seminaarissa vuonna 2010: ”Kulttuurijournalismin tasapainottelu oman perimänsä ja muuttuvan mediaympäristön välissä onkin nähtävissä kahden keskenään ristiriitaisen ajattelutavan kamppailuna. Kulttuurijournalismin sisäänrakennetussa jännitteessä on kyse journalistisen paradigman ja esteettisen paradigman valtataistelusta.” Tämän valtataistelun on journalistinen paradigma selvästikin voittamassa. Hellman puhuu ”journalistisesta käänteestä”.

Mutta sen, minkä journalismi estetiikalta voittaa, se häviää kapitalismille. Journalistin (4/13) tuoreen selvityksen mukaan ”suomalaisen mediatalon tyypillinen johtaja on 1960-luvulla syntynyt kaupallisen koulutuksen saanut mies, joka on tehnyt työuransa mediamyyntiin tai -markkinointiin liittyvissä tehtävissä.” Lehtiä ei siis enää tehdä journalistisen aatteellisuuden vallassa vaan osakkeenomistajia kohtaan tunnetun vastuun paineessa.

Cornelius Castoriadis (1922–1997), jota saatan ehkä hiukkasen ihaillakin. Krista Siegfridsin (s. 1985) huono euroviisumenestys ei minua juurikaan masentanut.

Näissä isoissa perusjännitteissä on väistämätöntä, että korkeakulttuuri jää alakynteen. Voi kuitenkin perustellusti ajatella, että esteettiseen paradigmaan nojanneet yliopistotaustaiset kulttuurijournalistit ovat kusseet omaan pesäänsä. Kun on tarpeeksi flirttailtu postmodernin myötä akateemisesti muodikkaaksi nousseen populaarikulttuurin kanssa, on enää myöhäistä itkeä sitä, että Krista Siegfrids on lehtien kulttuurisivuilla itseoikeutetusti yhtä merkittävä hahmo kuin Cornelius Castoriadis. Sitä paitsi akateemiset nuoret ovat aina pitäneet itseään kuin määritelmällisesti potentiaalisina ja useimmiten jo saman tien valmiina kulttuurijournalisteina – ilman journalistisia valmiuksia ja siten myös ilman kykyä vastustaa journalistista käännettä. Eikä kapitalistikaan esteetikkoa kaipaa – niin esteetti kuin vapaa-aikanaan teeskentelisi olevansakin.

Kapitalismi ruokkii tuotteistettavissa olevaa kulttuuria, joka tarvitsee massoja. Nykyinen ketjuuntuva ja  monopolihakuinen journalismi tarvitsee myös massoja – määrää laadun sijaan.

Jos pitäisi ennustaa, olisin kuitenkin optimistinen. Kaikilla astioilla on saturaatiopisteensä. Nyt se on lähellä: laajenevalle Alma Medialle se tuottaa eksploosion, supistuvalle Helsingin Sanomille imploosion. Sitten kenttä on vapaa. Olkaamme valppaita.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on täysin populaarikulttuurin indoktrinoima kulttuurijournalisti, joka uskoo korkeakulttuurin voimaan.

PS. Olen minä sen verran sosiologinen luonteenlaadultani ja myöskin käynyt aikoinani Helsingin yliopistossa empiirisen sosiaalitutkimuksen menetelmäkurssin, että päätin tänään suorittaa vielä empiirisen vertailevan tutkimuksen: Krista Siegfrids tuotti Hesarin arkistosta 27 osumaa, Castoriadis tasan 4. Että sillai. Olin siis kolumnissani väärässä.

Seminaarielämää Savossa

Perjantain vietin Kerimäellä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn (25.5.–31–8.) seminaarissa, joka keräsi paikalle 50–60-hengen yleisön ja varsin kovan luokan esiintyjäjoukon. En ryhdy tapahtumaa sen tarkemmin analysoimaan, koska olen väsynyt ja koska en edes muista siitä kovin paljoa – olin töissä ja jälkimmäisen osan MC ja paneelin moderaattori, joten joku outo hermopaine on aiheuttanut pahan muistikatkoksen. Fiilis oli kuitenkin hyvä ja yleisö aktiivista ja kiinnostunutta, joten taisimme onnistua. Onneksi on olemassa puolueeton todistaja – löysin nimittäin erään blogin raportin seminaarista. Ja tästä linkistä vielä kotimaa24:n raportti emerituspiispa Eero Huovisen – näyttelymme toisen suojelijan – hienosta avauksesta.

Eero Huovinen pitämässä humaania avauspuheenvuoroaan.

Tässä seminaarin ohjelma:

12.00 Aloituskahvit kirkolla ja vapaata tutustumista näyttelyyn 

Puheenjohtaja kirkossa: rovasti Toivo Loikkanen 
13.00 Rovasti Toivo Loikkanen: Kerimäen kappeliseurakunnan tervehdys
13.10 Emerituspiispa Eero Huovinen: Seminaarin avaus
13.25 Kuraattori, taidekriitikko Otso Kantokorpi: Vaivaisukkojen asema taidehistoriassa'
13.40 Viestintäjohtaja Matti Hokkanen: Kolikoilla kansanterveyttä
13.55 Professori Kaarlo Arffman: Maaseudun köyhäinhoito 1500-luvulta 1800-luvulle
14.20 Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja: Vaivaisukoista hyvinvointivaltioon 

Puheenjohtaja seurakuntakodissa: kuraattori Otso Kantokorpi 
16.30 Professori Seppo Seitsalo: Mikä ukkoja itseään vaivaa?
16.45 Professori Seppo Knuuttila: Vaivaisukot, kansanomaisuus ja huumori
17.15 Maakunta-amanuenssi Risto Känsälä: Heikki Mikkilä – kuortanelainen vaivaisukkojen veistäjä
18.00 Paneeli: Miten vaivaisukot meitä nykyään puhuttavat? Puheenjohtaja: Otso Kantokorpi, panelistit: köyhyystutkija Jouko Karjalainen, psykologi Pirkko Lahti, rovasti Toivo Loikkanen, arkkiatri Risto Pelkonen, dosentti Ilkka Taipale 

Jatkot pidettiin Hotelli Herttuassa, missä jatkettiin vapaata keskustelua ja järjestettiin jopa puuaiheinen karaoke puisten ukkojen ja maailman suurimman puukirkon kunniaksi. Itsekin luikautin yhden biisin. 

Olen yleensä aika tarkka kuvien julkaisun kanssa, mutta päätin, että psykologi Pirkko Lahti ja rovasti Toivo Loikkanen ovat julkisen roolinsa takia menettäneet  sen verran yksityisyyden suojaansa – ja varsinkin koska karaokekin kuului seminaarin viralliseen ilmoitettuun ohjelmaan – että päätin olla kysymättä heiltä lupaa julkaistessani nyt heistä kuvan vetämässä Uralin pihlajaa duettona (kuva on tosin kökkö ja tärähtänyt):

 Niin että likipitäen täydellinen päivä.

***

Lauantaina sitten paluu Helsinkiin ja tietysti pysähtyminen uudessa kantapaikassani, Mikkelin kupeessa sijaitsevassa Olokorjaamossa:

Ihan Raipena

Viime viikolla sain yhden palkinnon ja nyt kuluneella jo toisen. Tällainen ryöppy saa olon aivan Raimo Helmiseksi. Toki olen iloinen, mutta samalla jo hävettääkin. Torstai-iltapäivänä kävin pokkaamassa Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinnon Ravintola Koskenrannassa.
Näin he sanoivat (ja olivat haastatelleetkin minua etukäteen):

Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto ry on myöntänyt Erik Enrothin muistopalkinnon vuonna 2013 kriitikko Otso Kantokorvelle. Palkinto myönnettiin aktiivisesta osallistumisesta julkiseen keskusteluun ja rohkeudesta ottaa kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin luovan työn tekijöiden tekijänoikeuksista ja ammatillisesta asemasta.
Otso Kantokorpi pitää tärkeänä sitä, että palkinnon avulla voidaan tuoda esiin niitä suuria haasteita, joita luovan työn ammattilaiset tänä päivänä kohtaavat. Harva ymmärtää, kuinka kovan työn takana jokapäiväisen leivän ansaitseminen voi olla sille, jonka ammattina on tekijänoikeuden alaisten teosten tuottaminen. Tällä hetkellä Kantokorpea askarruttavat erityisesti freelance-tekijöiden sopimuskysymykset. Huonontuneet sopimusehdot ovat Kantokorven mukaan äärimmäinen kapitalistinen ilmiö. Amerikkalainen tekijänoikeusmaailma leviää hänen mielestään meille väistämättä.
– Lehtitaloilla on vastuu osakkeenomistajia kohtaan eikä lukijoita kohtaan. Journalismille ei jää enää tilaa, jos pitää säästää ja tehdä halvemmalla.
– Toisaalta olen optimisti, että tämä kehitys on saavuttanut jo saturaatiopisteensä. Jotain muutosta  pitää tapahtua, koska muutoin ihmiset alkavat äänestää jaloillaan. Jos samaa sisältöä suolletaan joka tuutista, niin ihmiset alkavat kyllästyä jossain vaiheessa, Kantokorpi toteaa.
Kantokorpi on myös aktiivisesti ottanut kantaa taideväärennöksiin ja niihin liittyviin taidemarkkinoiden lieveilmiöihin. Oikeuteen asti mennyt Wäinö Aaltosen museon väärennysjupakka lähti paljastumaan Kantokorven kirjoituksesta. Kantokorpi arvioi, että väärennyksiä on liikkeellä todella runsaasti.
– Tämä johtuu osittain siitä, että on niin paljon olemassa sellaista väärennettävissä olevaa taidetta, joka on kohtuullisen edullista ja vähän huomiota herättävää. Taustalla on raha ja helppous. Myös monista klassikoistakin väärennyksiä on liikenteessä todennäköisesti ihan tolkuttomasti, Kantokorpi arvelee.
Taidemaalari Erik Enroth (1917-1975) vaikutti oikeudenkäynnillään oikeudesta teostensa valokuvaamiseen siihen, että tekijänoikeuslakiin saatiin kirjattua kuvataiteilijan luoksepääsyoikeus. Enrothin kuolema kesken oikeudenkäynnin johti siihen, että kuvataiteilijat aloittivat rahankeräyksen hänen muistokseen. 

On se kuitenkin tunnustettava, että samoin kuin Nuori Voima -palkintokin saa tämä Kuvaston palkinto minut hyvin iloiseksi juuri siitä syystä, että samassa veneessä olevat kulttuurityöläiset antavat tunnustusta tekemälleni työlle. Ylhäältä päin tulevista virallisista tunnustuksista viis. 

***

Se Koskenranta oli muuten metka paikka. Koko talo oli täynnä saman maalarin eriaiheisia keskinkertaisia tusinamaalauksia:

Kyseessä on jääkärikapteeni ja taidemaalari Ejnar Kohlmann (1888–1968), josta en koskaan ollut kuullutkaan. En tiedä sitä, miksi paikka oli täynnä näitä tauluja, mutta outo oli tunnelma.
Tältä näytti mitali, jonka on tehnyt Erkki Kannosto (s. 1945). Aiheena tietysti Erik Enroth (1917–1975), josta vähän aikaa sitten kirjoitin jutunkin:

Sain minä kukkiakin, mutta koska en ehtinyt kotiin ollessani ollessani jo samalla matkalla kohti Kerimäkeä, diilasin kukat illalla Gasthaus Kerihovin ihanan Iiriksen kanssa Puruveden tuoreisiin ahveniin ja karjalanpiirakoihin:

No, tämähän oli tietysti valetta. Mutta vaihdoin minä ne kuitenkin oikeasti – Jallupaukkuun (joka muuten todisteena näkyy kuvassa) – halattuani ensin Iiristä.
Ja ahvenet ovat muuten koko Kerimäen parasta ruokaa (sori vaan muikut)! Kiitos myös Hemille, joka ne paikalle hoitaa ja fileeraa.

Julkaistua 427 & 428 & 429: Vaivaisukkojen paluu

Perjantaina julkistettiin toimittamani kirja Vaivaisukkojen paluu. Tämä tapahtui Kerimäellä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn (25.5.–31.8.) yhteydessä järjestetyssä seminaarissa. Aika hyvä olo tuli, kun pitelin kirjaa – kevään suurta projektia – kädessäni. Taisimme onnistua niin kuin pitikin. Aki Paavolan kuvat ovat hienoja kuten Ritva Kovalaisen (s. 1959) taittokin. Tässä tämän Maahengen julkaiseman aika monipuolisen kirjan sisällysluettelo:   
– Otso Kantokorpi: Esipuhe
– Otso Kantokorpi: Vaivaisukot – ITE-taiteen uranuurtajia vai katoavaa kansanperinnettä?
– Seppo Seitsalo: Vaivaisukot peruspalvelun pioneereina – mutta mikä ukkoja itseään vaivasi?
– Seppo Knuuttila: Haltia, vaivaisukko ja kiusantekijä
– Ville Vauhkonen: Vaivaisukot toiveiden toteuttajina
– Risto Känsälä: Heikki Mikkilä – kuortanelainen vaivaisukkojen veistäjä
– Ville Vauhkonen: Miten Soinin seurakunnan vaivaiskassa toimi 1800-luvun puolivälissä?
– Kaarlo Arffman: Suomen maaseudun köyhäinhoito 1600-luvulta 1800-luvulle – vaivaisukkojen käytön taustaa
– Toivo Loikkanen: Kirkko, köyhät ja kansainvälisen diakonian moderni varainhankinta
– Jouko Karjalainen: Vaivaisukot keskellämme
– Otso Kantokorpi & Aki Paavola: Vaivaisukkoesittelyt

Alla esipuhe ja oma varsinainen juttuni. Kirjoitin myös kaikki 145 ukkoesittelyä, mutta niitä en tähän luonnollisesti ryhdy hilloamaan. Pitäähän jonkun sitä paitsi mennä ostamaan itse kirjakin. 

Esipuhe

Vaivaisukkojen paluu -kirja syntyi kesän 2013 Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn myötä. Nelisenkymmentä vaivaisukkoa kokoontui maailman suurimpaan puukirkkoon kertomaan historiastaan ja sanomastaan. Kaikkineen näitä ukkoja on Suomessa jäljellä alun toistasataa – ja vielä Soinissa ainoa vaivaisakkamme. Vanhin tunnettu ukkomme – Hauhon Bartimeus – saattaa olla 1600-luvun lopulta. Suurin osa ukoista on 1800-luvun kansanomaista puunveistotaidetta, mutta ukkoja valmistuu harvakseltaan edelleenkin. Tuoreimpana esimerkkinä Kalajoen Raution kesällä 2013 käyttöön vihittävä ukko, jonka kyläläiset päättivät hankkia, kun vanha ukko törkeästi varastettiin syksyllä 2012.

 Soinin vaivaisakka – Suomen ainoa laatuaan. Kuva: Aki Paavola.

Vaivaisukkoperinne on leimallisesti suomalainen perinne, vaikka Ruotsista alle kymmenen kollegaa tunnetaankin. Se on siis miltei ainutlaatuinen, kansainvälisestikin merkittävä kansanomaisen taiteen osa-alue, jota meidän on syytä vaalia ja josta voimme hyvällä syyllä olla myös ylpeitä – toki ukkojen nöyryydestä mallia ottaen.

Professori Seppo Seitsalon aloittama uusi kiinnostus vaivaisukkojamme kohtaan poiki Invalidisäätiö ORTONin suojissa toimivan Galleria Ortonin kautta Pelastakaa vaivaisukot ry:n, ja alun perin pieni näyttelyprojekti kasvoi tapahtumien ryppääksi ja myös uudeksi kirjanmuotoiseksi kartoitukseksi suomalaisista vaivaisukoista.

Tällä kirjalla on ollut merkittäviä edeltäjiä. Markus Leppo (1967), Kaija Santaholma (2001) ja Jan-Erik Rudnäs (2006) ovat kukin julkaisseet kattavan selvityksen suomalaisesta vaivaisukkoperinteestä. Tämänkin kirjan asiatiedot perustuvat pääosin heidän uraauurtaviin selvityksiinsä. Nyt kameraan on tarttunut valokuvaaja Aki Paavola, joka on seikkaillut ukkoja ympäri Suomea metsästäen.

Emme siis ole pyrkineet esittämään mitään vallankumouksellisia  tuoreisiin tutkimuksiin perustuvia viimeisiä tietoja vaan itse asiassa jälleen kerran muistuttamaan asiasta, houkuttelemaan tulevaisuuden tutkijoita tekemään niitä tarkempia tutkimuksia, joita tällä kansantaiteen marginaaliin jääneellä alueella on runsaasti tarjolla. Arkistot ovat monelta osin vielä tässä suhteessa hyödyntämättä. Jos vain intoa riittää, niin tietoa kuitenkin löytyy, kuten maakunta-amanuenssi Risto Känsälän ja pastori Ville Vauhkosen artikkelit tässä kirjassa osoittavat.

Ukot ovat kärsineet monenlaisista vaivoista, kuten Seitsalo omassa artikkelissaan osoittaa, eivätkä vaivat ole vielä edes ohi. Ukoista on pidettävä huolta – varsinkin kun moni niistä tekee edelleen työtä tuulessa ja tuiskussa. Haluamme myös kiinnittää huomiota ukkojen asiallisen hoidon ja konservoinnin tärkeyteen. Kirkkohallituksella on käytössään konservointiavustus, joilla apuaan antaneita ukkoja voidaan nyt vuorostaan auttaa.

Myös ukkojen sanomaa on päivitettävä. Apua tarvitsevista huolehtiminen on edelleen sekä maallisen että uskonnollisen yhteisön vastuulla. Köyhyystutkija Jouko Karjalainen ja rovasti Toivo Loikkanen muistuttavat tästä artikkeleissaan, joihin ajallisen perspektiivin tarjoaa kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman. Ilman historiaa emme voi myöskään ymmärtää nykyisyyden ja tulevaisuuden rakentumista.

Vaivaisukoista on moneksi. Ne tarjoavat kädenojennuksiaan eri alueille: kirkko-, sosiaali-, kulttuuri- talous- ja sotahistoriaan, kansanperinteiden ja taiteiden tutkimukseen. Perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila ja taidekriitikko Otso Kantokorpi valottavat omissa artikkeleissaan kansanperinteeseen ja taiteeseen liittyviä kytkentöjä. Ukkojen kautta voisi lähestyä monia muitakin aiheita.

Tämä kirja on tehnyt tehtävänsä, jos se saa aikaan uuden kiinnostuksen ukkoja ja niiden tutkimista sekä niistä huolehtimista kohtaan, mutta emme myöskään saa unohtaa ukkojen varsinaista sanomaa: kanssaihmisten auttamista.

Helsingissä 28.4.2013

Otso Kantokorpi

***

Vaivaisukot – ITE-taiteen uranuurtajia vai katoavaa kansanperinnettä?

Monen erityisesti pohjalaisen kirkon tai tapulin seinustaa on koristanut – ja joissain paikoissa koristaa edelleenkin – puinen ihmishahmo, joka on kerännyt rahaa seurakunnan köyhille. Usein ne seisovat koristeellisen katoksen alla, ja ukon yhteydessä voi olla myös kehotuslause – vaikkapa: ”Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle.” Niitä on kutsuttu vaivaisukoiksi, eteläisemmällä Pohjanmaalla toisinaan vaivaispojiksi. On puhuttu myös kirkonäijistä ja vaivaistukeista – jälkimmäinen ilmaisu on säilynyt kansan suussa varhaisten tukinmuotoisten rahakeräysvälineiden myötä.

Suurin osa vaivaisukoistamme on peräisin 1800-luvulta, mutta vanhimmaksi oletetun Hauhon Bartimeuksen arvellaan olevan jopa 1600-luvun lopulta. Muutamissa seurakunnissa on varsin nuori ukko: tuoreimpana Rantsila, jonka jättimäinen ukko paljastettiin kesällä 2012.

Ukkojen tyylillisiä juuria ei ole tarkemmin kartoitettu. Osa vanhemmista ukoista muistuttaa saksalaisen kirkollisen puuveiston perinnettä, osa myöhemmistä hakee selvästikin juuriaan Pohjanmaan rannikon laivanrakennus- ja puunveistoperinteestä – onpa laivojenkin keulakuvillakin ehkä oma merkityksensä.

Moni ukoista on Suomen sodan (1808–09) puujalkainen sotaveteraani, ja moni niistä seisookin lähellä Pohjanmaan klassisia taistelupaikkoja. Voisi jopa ehdottaa teoriaa, että Ruotsista löytyvät alle kymmenen ukkoa olisivat perua juuri tästä sodasta, Pohjanlahden yli siirtyneiden käsityöläisten innoittamaa – ja jos ei sodasta, niin ainakin läheisten naapuruussuhteiden perua. Muualta maailmasta ei tällaista perinnettä sitten tunnetakaan, joten kyse on kansainvälisestikin varsin merkittävästä ja ainutlaatuisesta ilmiöstä.

Kaikkineen Suomessa tunnettuja ukkoja on ollut noin 180, joista 145 on jäljellä – myös yksi akka, joka työskentelee Soinissa. Jotkut ovat hävinneet aikojen saatossa, osa rapistunut hiljalleen huonokuntoisiksi ja sitten hylätty. Monia ukkoja on pahoinpidelty useampaankin kertaan ryöstösaaliin toivossa, ja vietiinpä Raution ukko kappelin seinästä kokonaan niinkin myöhään kuin syksyllä 2012. Tämä surullinen tapahtuma sai kuitenkin onnellisen lopun, kun ukko löydettiin toukokuussa 2013 hylättynä syrjäisen metsätien varrelta Kannuksessa. Ryöstetty ukko oli jkonkin verran vettynyt talven aikana, mutta se saadaan kunnostettua jatkamaan työtään.

Raution vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Vaivausukkojen esteettiseen maailmaan on nykykatsojan hieman vaikea uppoutua. Toisin kuin hienompi ja arvokkaampi kirkkotaide, ukot ovat useimmiten seisseet ulkona säiden armoilla. Tämä on tuottanut ukkojen jatkuvan korjaamisen ja maalaamisen tarpeen, jota on myös toisinaan laiminlyöty kohtalokkaan pitkään. Ulkonevia osia – ojollaan olevia käsiä, jopa neniä, on hävinnyt ja toisinaan korvattu uusilla. Uudelleen maalauksissa ei useinkaan ole piitattu alkuperäisestä, ja vaatetuksen jopa väri on saattanut vaihtua kokonaan. On käytetty sitä materiaalia, mitä tarjolla on ollut. Toisinaan käytetty maali on ollut täysin väärää, jolloin ukkojen rapistuminen tai jopa suoranainen tuhoutuminen ovat vain nopeutuneet.

Alkuperäisen mestarin näkemyksen ja sen onnistumisen arvioiminen on näiden historiallisten vaiheiden kautta usein vaikeaa. Mutta kyllä niihin kansan parissa suhtauduttu esteettisesti jo niiden uhkeimmassa nuoruudessa – ollaan oltu ylpeitä oman kylän osaamisesta, mutta on sitä osattu jo aikanaan kritisoidakin. Samuli Paulaharju on kerännyt muistitietoa muun muassa Perhosta, jossa rumaa ja pelottavaa ukkoa jouduttiin jopa kaunistelemaan: 89-vuotias Paavolan Tummu kertoi Paulaharjulle vuonna 1928: ”Se oli ensin kovan näköinen, jotta lapset pelkäsivät. Sitten pienennettiin naamaa, ettei se enää kahtonut niin rumasti.”

Vaivauskot ovatkin tavallaan olleet käyttötaidetta, jonka oletetaankin kuluvan, vaativan erilaista korjailua ja lopulta muuttuvan jätteeksi. Monissa seurakunnissa onkin vuosien saatossa ollut töissä useampikin ukko: uusi on tehty, kun vanha on tehtävänsä jo selvästi täyttänyt.

Ukkoihin taiteena kohdistunut kiinnostus heräsi ensimmäistä kertaa varmaan pitkälti kansanperinteenkerääjä Samuli Paulaharjun myötä jo 1910-luvulla. Aiheesta kirjoitti myös arkeologian professori A.M. Tallgren vuonna 1911. Myöhemmin kansa- ja tilastotieteilijä Yngvar Heikel kiinnitti huomiota ukkoihin laajassa artikkelissa vuonna 1929.

Taitavana valokuvaajana tunnettu Paulaharju sekä valokuvasi että piirsi ukkoja, tallensi niihin liittyvää suullista perinnettä ja kirjoitti niistä myös useampia artikkeleita. Paulaharju ymmärsi myös ukkojen vaalimisen tarpeen: ”Saakoon vanha, uskollisesti virkansa hoitanut kirkonpalvelija saman kunnian vieläkin. Ja seisokoon hän rakkaan kirkkomäkemme vanhana uskollisena vartijana edelleenkin.” Sittemmin vaivaisukot ovat kokeneet kaksi pientä renessanssia, 1960-luvulla ja 2000-luvun alussa. Valokuvaaja Markus Leppo julkaisi ukoista kaksikin kuvakirjaa. 2000-luvulla ukkojen nykytilaa ovat kartoittaneet Kaija Santaholma ja vähemmän tunnetussa omakustanteessaan Jan-Erik Rudnäs.

Karvian vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Ukkojen tekijöiden joukosta on löytynyt sittemmin maineeseen nousseita mestareita – varsinkin kaksi: evijärveläinen Erkki Lahti (1816–1858) ja kuortanelainen Heikki Mikkilä (1801–1850). Moni ukko on kuitenkin täysin anonyymi tai sitten nimetyn mutta vaiheiltaan vain vähän tunnetun tekijänsä ainoa taidonnäyte. Tieto tekijästä on tavallaan ollut yhdentekevä. Paulaharjukin törmäsi tähän Kalajoella, missä Piekon Aukko (Aukusti Isokääntä) vuonna 1916 totesi humoristisesti: ”Tietysti se on jumalan töitä niinkuin muutkin äijät.”

Ovatpa akateemisen koulutuksen saaneet ja taidehistoriassa jo paikkansa lunastaneet veistäjätkin kokeilleet taitoaan tässä lajissa: muun muassa Hannes Autere (Mänttä, 1930) Heikki Konttinen (Nurmijärvi, 1939), Eeva Ryynänen (Pankakoski, 1960) ja Kari Juva (Aitolahti, 2002). Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että varsin marginaalisiksi nämä ukot tekijöidensä muuhun tuotantoon nähden ovat jääneet. Ne ovat pikemminkin kuriositeetteja.
Vaikka ukot ovat saaneet osakseen arvostusta jo 1900-luvun alkupuolella, vakavan ja perinpohjaisen taidehistoriallisen tutkimuksen kohteeksi eivät ne kuitenkaan ole vielä joutuneet. Ne ovat itse asiassa pysyneet taidehistoriallisessa marginaalissa häkellyttävän pitkään ja sitkeästi. Arkistoissa on kuitenkin runsaasti tässä suhteessa käyttämätöntä materiaalia. Arkistojen avulla ukkoja kyetään ajoittamaan tarkemmin, ja monelle anonyymille ukolle saattaa vielä löytyä tekijäkin. Myös yksittäisten tekijöiden vaiheita on mahdollista tutkia tarkemmin. Perustutkimukselle on tilausta, sillä ukkojen kytkeytyessä ikään kuin ”luonnollisesti” nykyään niin voimallisesti virinneeseen ITE-taiteena tunnetun nykykansantaiteen tutkimukseen ja harrastukseen on syytä saattaa vaivaisukkoperinne osaksi samaa jatkumoa. Vaivaisukkoperinne on selvästikin oma voimakas juonteensa kansanomaisen luovuuden historiassa ja jatkuvuudessa: tuskin on väärin olettaa, että moni tuoreempi kansantaiteilija on saanut varsin suoria virikkeitä ukkojen maailmasta. Niin monelle tuo ukon hahmo tuntuu piirtyneen selkeänä lapsuuden ja nuoruuden muistikuvana.

Kirjallisuutta:

– Heikel, Yngvar: Kyrkornas fattiggubbar i det svenska Österbotten. – Svenska Litteratursällskapets folkloristiska och etnografiska studier IV. SLS 1929.

– Leppo, Markus: Vaivaisukot – Finnish Pauper-sculptures. WSOY 1967.

– Leppo, Markus: Finlands Wooden Men-at-alms – Finlands fattiggubbar – Suomen vaivaisukot. Valokuvakirja 1979.

– Paulaharju, Samuli: Käsikirjoitus Kirkonäijiä – 35 kuvaa ja piirrosta, 42 muist.pano-lehteä. Päivätty Oulussa 1932. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto.

– Rudnäs, Jan-Erik: Fattiggubbarna i Finland och Sverige. Jan-Erik Rudnäs 2006.

– Santaholma, Kaija: Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät. RAK 2001.

– Tallgren, A.M.: Fattiggubbar i Finland. – Brages årsskrift 6. Föreningen Brage 1911.