Julkista taidetta 72 & Arkkitehtuuria 32: Miltei siilikuiskaaja

Vietin tuossa pari päivää Kerimäelllä. Vaivaisukkonäyttelymme oheistapahtumiin liittyi lauantainen kirkkokonsertti, jossa Henri Sigfridsson ja Sami Luttinen esittivät teemaan liittyvää Napoleonin sotien – josta meidän Suomen sotamme (johon monet vaivaisukot liittyvät) oli osa – tuottamaa lohtumusiikkia:

Sigfridsson soitti ensin Beethovenin Diabelli-muunnelmat kokonaan. Väliajan jälkeen Sigfridsson ja Luttinen esittivät ensin Collanin Suomen sota -biisejä – varsinkin Hurtti-Ukko kulki komeasti – ja sitten seurasi ryväs Schubertia. Konsertti huipentui teemaan hienosti sopivaan Schubertin vavahduttavaan Litaniaan – tai itse asiassa kahteen encoreen, sillä pienikin yleisö osaa antaa arvoa onnistuneelle konsertille.

***

Eilen tuli Ylen uutisissa pätkä siilistä, joiden määrä on uhkaavasti laskenut. Hauska yhteensattuma, sillä olin juuri tutustunut viiteen siiliin, jotka söivät muikkuja Gasthaus Kerihovin pihalla. En ollut vuosiin nähnyt yhtään siiliä, mutta nyt nämä viisi pyörivät jaloissa miltei koko ajan. Ja kun viime viikolla tunsin itseni viiden kanan kanssa miltei kanakuiskaajaksi, tapahtui nyt sama siilien kanssa. Yksi siilistä oli nimittäin varsin peloton ja antoi jopa silittää – jos toimintoa nyt sellaiseksi voi kutsua – itseään:

 

***

Olen silkasta kohteliaisuudesta välttänyt kaikilla Kerimäen matkoillani tutustumista Kerimäen kirkon kupeessa olevaan sankaripatsaaseen, mutta pakkohan sitä oli lopulta käydä katsomassa:

Olin kuvitellut, että kyllähän tekijä googlettamalla löytyy, vaan eipäs löytynytkään. Ja kun nyt on vielä kesä, en jaksa ryhtyä asiaa selvittelemään. Tulipahan taas nähtyä yksi esimerkki siitä, miten vaikeaa figuratiivinen julkinen kuvanveisto on. Mittasuhteet ovat kökköjä, eikä tekijällä ole hajuakaan siitä, minkälaisilla veistotaiteen peruskikoilla täytyy alhaalta katsottava suuri figuuri saada eläväksi ja oikean tuntuiseksi. Tunnepuoli on sekin jäänyt vajaaksi: ei surua, ei valppautta, ei sankaruutta – ei mitään. Pelkkä jäykkä lelusotamiesmäinen jähmeä ja isopäinen kuva. Palaan ehkä asiaan.

*** 

Mutta ukot olivat onneksi paikoillaan, ja näyttelyi tuntui edelleen onnnistuneelta. Tässä joukot sisään toivottava Saloisten vaivaisukko ja projektimme primus motor Seppo Seitsalo (vas.):

 

***

Matkalla oli vielä mahdollisuus ihailla Lahden uutta maamerkkiä (ja Lahden korkeinta rakennusta), vuodenvaihteessa valmistunutta keskellä Renkomäen pöpelikköä seisovaa kaksitoistakerroksista ja liki 60-metristä outoa pytinkiä, Luhdan pääkonttoria:

Olen yleensä aika varma esteettissävyisistä mielipiteistäni, enkä ole mikään tornien tai waun ystävä, mutta tämä rakennus sai minut hämilleen ja epätietoiseksi. Cederqvist & Jäntin toimiston käsialaa oleva pytinki seisoo aika jylhästi omassa yksinäisyydessään. En tiedä, onko kontekstilla merkistystä, mutta ainakin se, että Lahden moottoritie on tylsä ja täynnä huonoa moottoritietaidetta, tekee tästä ajajalle piristävän näyn. Se on hätkähdyttävä ja komea, eikä se ainakaan pilaa mitään erityistä kulttuurimaisemaa. Pitää siis vielä miettiä.
Matkailu avartaa monessa suhteessa. Suosittelen. Ja varsinkin matkaa Kerimäelle ennen elokuun loppua. Esimerkiksi 24.8., jolloin esitetään ukkojen kunniaksi ulkoilmateatterissa Toivo Särkän Vaivaisukon morsian (1944) – ja jatkoille mennään Kerihoviin, jossa on tilaisuus tarkastaa siilien tilanne: ovatko vielä keräämässä ravintoa talveksi vai ovatko jo pesänrakennuspuuhissa?