Tiedotteen mukaan tekijät hakevat jollain tavalla "interaktiivisuutta, prosessia ja dialogia", mutta minulle heidän keskinäinen yhteytensä jäi kokonaan hahmottumatta – vähän viileeksi jäi koko juttu.
Abstraktia ja konstruktivistista valokuvaa tekevä Grewe on teemoiltaan vähän kuin Ola Kolehmainen (s. 1964), mutta vain ehkä hieman tylsempänä versiona:
Junghanns oli täyttänyt yhden huoneen meriaiheisilla minimalistisilla installaatioillaan – oli valokuvaa, videota ja esiin vedettäviä (miksi?) valolaatikoita:
Hän ikään kuin "vangitsee ajan kulkua", mutta lopputulos näytti vain nykytaiteen näköiseltä nykytaiteelta. On näitä ei-vedutamaisia merikuvia nähty ehkä jo tarpeeksi.
Kieltäydyn olemasta nationalistinen, mutta Aiha oli selvästikin kiinnostavin tästä kolmikosta. Hänen uudet veistoksensa ovat jotenkin rumankauniita; niiden Kiinassa tuotettu synteettinen aine on Aihan antaman pinnan ja kiillon kanssa jotenkin perversillä tavalla kiinnostava. Olisi itse asiassa ollut hauska nähdä hänen teemaa myötäileviä piirustuksiaankin enemmän. Kolmi- ja kaksiulotteisen pinnan rinnastaminen näissä orgaanisuutta tavoittelevein mutta kuitenkin epäluonnollisten veistosten kanssa tuntui aika kiinnostavalta:
Vähän tyhmäähän se on todeta, että Aiha olisi voinut täyttää Boxin yksinäänkin ja tehdä hienon näyttelyn, mutta juuri tältä minusta tuntui.
Hei Otto,
VastaaPoistavoin huoletta sanoa, että mielipiteesi ei johdu jokaisessa meissä elävästä pienestä nationalistista.
Vein viikonloppuna näyttelyyn ihmisiä, jotka eivät yleensä käy katsomassa taidetta gallerioissa/museoissa. Tämä näyttely sai heidät varmaan vieraantumaan taiteesta vielä enemmän.
Kuitenkin veistokset tuntuivat kiinnostavan ja saivat osakseen vähiten arvostelua. Ehkä keskustelu ja piilotajuinen vetovoima veistoksiin saivat kokemuksen plussan puolelle.