Tiistaina emme vielä tehneet töitä, mutta hakeuduimme Tallinnan Taidehallin alakerran KuKu kohvikiin (tunnetaan yleensä vanhalla nimellään Wiiralt), joka on yksi kantapaikoistani ja jossa törmää aina vähän vanhemman polven virolaiseen kulttuuriväkeen. Niin nytkin, sillä paikalle ilmaantui Leonhard Lapin (s. 1947), joka vei meidät yläkerran työhuoneelleen katsomaan uusia töitään:
Kahvilan terassilla seurasimme, kuinka kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) oli kuljetusliikkeen kundien kanssa pakkaamassa pois Taidehallin edellistä näyttelyä, Dialoog Keiser Qin'iga (15.5.–23.6.), jonka kuraattorina Kirsipuu toimi. Vähän harmitti, että satuimme paikalle juuri näyttelynvaihdon aikaan, koska tässä kiinalaiseurooppalaisessa näyttelyssä oli mukana myös Antero Toikka (s. 1954). Tulipahan kuitenkin tutustuttua Kirsipuuhun, jonka erään näyttelyn olen jo aikaisemmin nähnyt.
Siinä päivän taiteet, mutta pannaan tähän vielä uusi ravintolavinkki: Kalamajassa (osapuilleen Tallinnan Vallila) sijaitsee uusi Kohvik Sesoon, jossa on sekä edullista että nimensä mukaisesti kauden aineksista rakkaudella tehtyä ruokaa, kuten nämä lammaslihapullat:
Tallinnassa on itse asiassa aika monta uutta tai uudehkoa ravintolaa, jotka ovat painottuneet luomuun ja lähiruokaan tai ainakin erittäin tarkasti valittuihin raaka-aineisiin ja nuorekkaaseen asiakaskuntaan sekä edulliseen hintaan. Sesoon oli täysin maineensa veroinen paikka.
Keskiviikkona oli sitten tiineempi taidepäivä. Tapasimme lomalla olevan Viron lähetystön kulttuurineuvoksen Liisa Ojaveerin, joka vei meidät Adamson-Ericu muuseumiin tapaamaan sen johtajaa Ülle Kruusia. Kerroimme Kruusille projekteistamme, ja hän antoi ystävällisesti meille arvokasta konsulttiapua. Sitten hän esitteli vielä museon tuoreen näyttelyn: Viljandi maalimees Juhan Muks (7.6.–1.9.). Juhan Muks (1899–1983) on kiinnostava taiteilija, joka hankki kannuksensa jo varhain esimerkiksi tällä maineikkaalla Eduard Wiiraltin uusasiallisella muotokuvalla (1925):
Mutta olikin varsin kiinnostavaa nähdä Muksin myöhempää tuotantoa. Hän oli varsin aktiivinen vielä 1970–80-luvuillakin – ja varsin erilainen kuin nuoruudessaan. Tässä esimerkiksi Kaksi kiveä vuodelta 1973:
Muks oli myös varsin luova, utelias ja kokeilunhaluinen loppuun asti. Hän muun muassa sekoitti pigmenttin erilaisia aineksia kuten hiekkaa. Tässä erään 1970-luvun maalauksen pintastruktuuria:
Näyttely on pieni ja vaatimaton, mutta suosittelen vakavasti. Se sai esimerkiksi minut miettimään erästä isoa taidehistoriallista ongelmaa: taiteilijoita on tapana lokeroida aikakausiinsakin aika kiveenhakatusti, ja esimerkiksi Muks on aina saanut edustaa Viron 1920-luvun taidetta, vaikka hän teki vielä sen jälkeen vielä 50 vuotta aktiivisesti töitä. Mikähän se oikein on kenenkin "huippukautta"? Kruuskin oli varsin innostunut esitellessään meille Muksin tuoreempaa tuotantoa:
Kongi esitteli meille railakkaan näköistä värimaailmaansa, johon olen jo kerran aikasemminkin tutustunut. Hänestä kuuluu vielä.
Sitten törmäsimme kaupungilla kävellessämme aivan sattumalta Draakoni galeriin, missä oli Jaan Elkenin (s. 1954) näyttely Malecón (25.6.–13.7.). Elken on harrastanut Havannassa melankolista raunioromantiikkaa:
Aika vaikuttava näyttely, mutta ehkä silti vähän kliseinen: juuri sellainen kuva kuin Havannasta ikään kuin pitääkin olla vanhoine amerikanrautoineen ja rapistuvine taloineen. Romuinstallaatiot olivat kuitenkin aika rajuja:
Hobusepea Galeriin jouduimme katsomaan ikkunasta, koska se oli väliaikaisesti kiinni. Siellä oli Olivia Verevin (s. 1986) ja Maarja Nurkin (s. 1987) yhteisnäyttely Ma ei näe, mida sa mõtled (26.6.–15.7.). Symbolitkin muuttuvat aikojen muuttuessa:
Ikkunassa ollut iso – ja toimiva – tuulilasinpyyhkijä oli varsin absurdi näky:
Ja mainostetaan nyt sitten taas ruokaakin. Yksi Tallinnan uusista herkkupaikoista on Leib. Ja pakko se on tunnustaa, että söin elämäni parasta kuhaa (15,50):
Leib on muuten juuri nyt niin suosittu, että on syytä tehdä aina pöytävaraus.
Torstaina lähdimme Kumuun. Varsinainen pääkohde oli puutarha-aiheinen näyttely Aedade järeleelu – Afterlives of Gardens (10.5.–8.9.). Viidenteen kerrokseen oli koottu nykytaidetta ja kolmanteen puutarha-aiheista klassikkotaidetta museon kokoelmista. Ja kyllä on taiteilijoiden suhde puutarhoihin ja puistoihin muuttunut! Oikein hieno näyttely, mutta en kerro siitä nyt enempää, koska palaan siihen vielä kirjoittavana kriitikkona. Mutta ostinpa halvalla taidettakin. Timo Tootsin (s. 1982) nerokas projekti Soodevahu Muuseum tarjosi installaation sisällä myyntiobjektejakin:
Ja niinpä olen Soodevahun museon logon onnellinen omistaja – peräti 15 eurolla:
Sitten katsoimme vielä Irving Pennin (1917–2009) näyttelyn Diverse Worlds (14.6.–6.10). Moderna Museetin kokoelmista on koottu 50 vuoden ajalta näytteitä mestarin valokuvista. Aika vaikuttava kokonaisuus, vaikka en ihan varaukseton Pennin fani olekaan.
Liisa Ojaveer, joka tuhrasi jo toista lomapäiväänsä kanssamme, uppoutuneena Pennin ja tämän julkkismallien maailmaan.
Ojaveer järjesti meille Kumun jälkeen hauskan yllätyksen. Hän soitti vanhoille työkavereilleen Presidentinkansliaan ja järjesti meille sinne kiertokäynnin, jonka aikana kävimme myös läpi palatsin taidekokoelmia. Tässä Toomas Hendrik Ilveksen työhuone, jonka seinällä on Jüri Arrakin (s. 1936) maalaus:
Presidenttien muotokuvagalleriassa oli myös Arrakin tuimailmeinen muotokuva Lennart Merestä vuodelta 2007:
Maailma oli taas hauskalla tavalla pieni, sillä olimme edellisenä päivänä törmänneet sattumalta kadulla Arrakiin, jonka Ojaveer esitteli meille ja jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan.
Puutarhassa oli vielä toinen Meri, Mare Mikoffin (s. 1941) käsialaa oleva aika luonteikas veistos vuodelta 2006:
Jottei totuus unohtuisi, oli kanslian edessä nurmikolla vielä mielenosoittajakin, jonka kanssa kävin juttelemassa ja pyysin luvan ikuistaa hänet:
Ja sitten lisää taidetta. Menimme vielä Kadriorgin barokkipalatsiin (nyk. Kadrioru kunstimuuseum), jossa oli Ilja Repinin (1844–1930) näyttely (9.2.–18.8.). Sinne on koottu Ateneumin taidemuseon Repinit: jokunen merkittävä maalaus, useita hauskoja pikkumaalauksia ja paljon kiinnostavia luonnoksia. Sympaattinen näyttely, ja kyllä suomalaisen kulttuurimatkailijan olisi syytä Tallinnassa käydessään se nähdä.
Sitten lähdimme ajamaan etelään, kohti Peipsijärveä. Tältä tuo jätti illalla näytti:
Eräs hieman pervo harrastukseni, neuvostovirolaisten kahdeksankulmaisten tyyppikioskien bongaaminen sai hyvän lisän, kun sain Kolkjasta kokoelmiini uuden hienon kohteen:
Kiertelimme vähän Peipsiä ja lähdimme Tarton kautta pohjoiseen, Laulasmaalle tapaamaan kuvanveistäystäviämme Jüri Ojaveria (s. 1955) ja Terje Ojaveria (s. 1955). Tartossakin minua muuten onnisti erään toisen harrastukseni kanssa. Neuvostovirolaisten vinyylien kokoelmani täydentyi vuosien etsinnän jälkeen sammakoiden ääniä sisältävällä 7-tuumaisella EP:llä:
Laulasmaalle tultuamme Jüri laittoi grillin tulemaan...
... ja näytti uusimman videonsa. Käkikellossa pyöräilee taiteilija itse – ja nousee välillä kuntopyörällään seisomaan ja huutaa pikkuluukusta "kukkuu"...
... ja Putin oli ahdettu pihanperällä jääkaappiin:
Istuimme iltaa ulkona ja sitten kuulimme radiosta suru-uutisen: yksi virolaisista lempilaulajistani, Silvi Vrait (1951–2013), oli kuollut. Autossani oli onneksi Vraitin kasetti, ja niinpä kunnioitimme tätä hienoa laulajaa soittamalla hänen musiikkiaan. Tästä linkistä yksi emotionaalisista tulkinnoista.
Musiikki jatkui ja muuttui hiljalleen nuotiodiskoksi, jota vauhditti varsinkin Terje:
Sitten takaisin Tallinnan kautta kotiin. Mutta vielä yksi ruokamainoskin lauantailta. Testasimme vielä yhden Tallinnan uutukaisista, Kolm sibulat. Tässä aivan fantastinen 4 euron leipä (Gruusia lavaš põrsakülje ja kimchi kapsaga):
Tallinnasta on kehkeytynyt mainio taide- ja ruokakaupunki. Ja työmatkailu on aika hauskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti