Matkalla Haapsaluun minua nauratti eräs isänmaallinen tienvarsipubin pitäjä, joka oli tehnyt etupihalleen pienoismallin Tallinnan vapaussodan muistomerkistä – jonkinlaisesta vaneerista:
Tässä Tallinnan 23,5-metrinen originaali – fasistishenkinen, ruma ja huonosti rakennettu – rakennusmestaritaidetta pahimmillaan – seitsemän miljoonan euron lasiviritys:
Ja oli Haapsalussakin julkista taidetta. Tässä klassikkoveistäjä Juhan Raudseppin (1896–1984) kalkkikivinen suihkukaivoveistos Ruotsintorilla, Poika ja kala (1924?, 1929?, ilmeisesti pystytetty 1936 – en ole saanut vaiheista varmuutta):
Ja olipa siellä yllättäen aika tuore venäläissankareiden muistopatsas:
Eikä ole mitenkään yllättävää, etten löytänyt siitä surffaamalla mitään lisätietoja.
Arkkitehtuurinnälkäni ilahtui kummajaisesta, joita olen yrittänyt bongata mutta joita olen löytänyt Virosta vasta viisi. Kyseessä on neukkuaikainen kummallinen hybridi, vesitornin ja kerrostalon yhdistelmä. Tässä Haapsalun esimerkki:
Mutta huonosta ja keskinkertaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista viis – Soffan sillitartar oli mieluisampaa:
***
Seuraavana päivänä Hiidenmaalle. Olin päättänyt etsiä Aino Kallaksen monivuotisen kesämökin Kassarista – oli se kuinka vaikeaa tahansa. Mutta heti kun tulimme Kassariin, pöpelikössä tuli vastaan viitta, ja siellähän se oli:
Olipa aika hassu museo: valvontaa ei ole, mutta ovet ovat auki, ja kulkijat pääsevät katsomaan paikkoja ihan itsekseen:
Sellaista on rauha ja luottamus tässä satupöpelikössä (sympatiseeraan voimakkaasti Kallaksen rakkautta Kassariin):
Niinpä tein pyhän lupauksen, että luen vielä tänä kesänä pari Kallaksen Viro-aiheista romaania.
Ja heti takaisin tiellä näkyi taas kohtuullisen huonoa julkista taidetta:
Kyseessä on Kalju Reitelin (1921–2004) pronssinen Leiger (1991) – Hiidenmaan mytologinen jätilläishallitsija, joka oli rakentamassa kivisiltaa Kassarista Saarenmaalle, kunnes joutui riitaan veljensä kanssa, jolloin projekti jäi kesken.
Onneksi lähellä oli Hiidenmaan epäilemättä paras ravintola Lest & Lammas, ja sain huonon julkisen taiteen jälkeen lohturuokaa – ensin grillattua kilohailia:
Ja sitten herkullista ankeriaskeittoa:
Ja olisin minä näitä savuahveniakin voinut syödä:
On tässä viime vuosina käynyt vähän niin, että Virossa julkinen ruoka tuppaa olemaan aika paljon parempaa kuin julkinen taide. Ja on kai sekin mainittava, että köyhälle taidekriitikolle kelpaa vallan mainiosti se, että gourmettasoiset kilohaili ja ankerias maksoivat yhteensä noin 12 euroa.
Tien varrelta Käinasta sain napattua kuvan neuvostomodernismista tai ehkä pikemminkin postmodernismista – näitäkin yritän aina bongailla. Aiheessa on jotain kiinnostavaa, vaikka rakennukset ovatkin aina jossain suhteessa epäonnistuneita:
Kyseessä on Käinan huvi- ja kultuurikeskus ilmeisesti 1980-luvun alkupuolelta (arkkitehtiä en saanut selvitettyä, vaikka minulla on hyvä alan kirjastokin).
Joskus julkisen taiteen harrastaminen on vaikeaa. Kärdlan pikkukaupungin liikenneympyrän ajoin kolmeen kertaan ympäri, mutta takaa tulevat autot eivät mahdollistaneet pysähtymistä, joten sain vain tärähtäneen kuvan massiivisesta neuvostosankaripatsaasta (kai se sellainen on?), josta en ole löytänyt mitään tietoja:
Sen sijaan Kärdlan verkatehtaan – perustettu jo 1800-luvun alussa – työläisille tehdyn muistomerkin (1984) sain selvitetyksi. Taiteilija on tunnettu kuvanveistäjä Mati Karmin (s. 1959), ja tämä on hänen ensimmäinen julkinen veistoksensa:
Tämähän näyttää vähän sellaiselta tavalliselta ja ehkä tylsänpuoleiseltakin modernistiselta veistokselta, mutta kun tarkemmin olen asiaa mietiskellyt, en saa päähäni Viron neukkuajalta yhtäkään täysabstraktia ulkoveistosta – ei Tallinnassa ainakaan sellaista ole. Siis aika kiinnostava juttu.
Kärdlan roskiksiin oli puolestaan iskenyt katutaideaforistikko:
"Joka rakastaa, se kauan elää."
"Kaktus on yksinkertaisesti vain lihonut ruusu."
"Alkoholi ei ole lemmenjuoma."
Ja koululaisetkin olivat saaneet tehdä keskusaukiolle taidetta:
Paluumatkalla Tallinnaan pysähdyimme vielä oudolla pyhiinvaelluspaikalla, jonka löysin sattumalta muutama vuosi sitten ja missä olen käynyt jo muutaman kerran. Ämarin sotilaslentokentän lähellä on täysin unohtunut ja viitoittamaton neukkutaistelulentäjien hautausmaa, jonne on haudattu muutama kymmenen työssään kuollutta sotilasta. Osalle haudoista on paadeksi laitettu lentokoneen sivuvakaaja:
Tunnelma on jotensakin absurdi ja myös hyvin surullinen – kuvitelkaa nyt näiden parikymppisten sankareiden läheisiä ja heidän tuntemuksiaan: poika lähtee vaikkapa Valko-Venäjältä palvelemaan jonnekin kauas Viroon, kuolee jossain Afganistanissa ja haudataan sinne jonnekin etäiseen pöpelikköön, kuolevan pikkukylän kupeeseen merkitsemättömälle hautausmaalle. Parilla haudalla oli tosin neilikoita.
Ja outo se oli tunnelma Rooslepan (ruots. Roslep) hautasmaallakin. Täällä niitä ruotsalaisia makaa, ja sitten maa miltei tyhjeni heistä neukkujen myötä:
Onneksi tuli käytyä Haapsalussa Rannarootsi muuseumissa, joten tuli hankittua vähän tietoa tästäkin pienestä surullisten kohtaloiden kansanryhmästä:
***
Ja sitten takaisin Tallinnaan, missä ehdin vielä katsastaa yhden taidenäyttelykin. Linnagaleriissa oli Art Allmägin (s. 1983) näyttely Tagasi paradiisi (18.7.–11.8.). Aika metkassa installaatiossa nuori taiteilija pelaa menneen symboleilla ja mytologialla. Vähän ehkä sliipatun kuvitusmaisesti tosin:
Ja löysi minä uuden katutaidemysteerinkin. Kuka kertoisi katu-uskottavuudeltaan jo liian vanhalle miehelle, mitä tarkoittaa F-kirjain, johon iskee salama?
Kaupungin vilinässä kaipasin jo hetken takaisin Hiidenmaalle, jonka olin juuri hyvästellyt:
Mutta kotiin piti palata.
PS. 22.7. Jäi vaivaamaan tuo Käinan postmodernistinen rakennus. Sain sen verran selville, että kyseessä on Viron maatalousteknisen yhtymän (EPT) Hiidenmaan alueen entinen pääkonttori, mutta arkkitehti on vielä selvittämättä. Löysin myös vanhan kuvan siitä, ja on syytä huomioida, että rakennukset muuttuvat, kun sosialismia on riisuttu. Niinpä tästäkin on poistettu entinen EPT:n logo, joka oli alunperin arkkitehtonisena rakenteena mukana:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti