Eilen tuli postista tuorein Taide (3/14). Minulta oli lehdessä sekä yksi kirja-arvostelu että yksi näyttelyarvostelu. Kirjajuttu vaivaa minua vieläkin vähän, koska ärsyynnyin joistain asioista, ja kun olisin vihdoin päässyt kehumaankin kirjaa (mihin olisi kyllä löytynyt perusteita), oli koko merkkimäärä jo aikoja sitten käytetty ja jouduin jopa lyhentämään juttua. Joskus vain käy näin.
Kohti
valon ydintä
Kati Lintonen,
Anna-Kaisa Rastenberger ja Elina Heikka: Valokuvataiteen ydin. 1900-luvun
suomalaiset valokuvat ja taidepuhe. Suomen valokuvataiteen museo / Maahenki
2014.
Suomalaisen
valokuvataiteen – ja lisäksi muun valokuvaa käyttävän nykytaiteen – tie
suomalaisen taiteen keskiöön alkaa olla kartoitettu. Perusteoksia on ilmestynyt
jo 1990-luvulla: Valokuvan taide
(1992), Valoa 1839–1999 (1999) ja Varjosta (1999) saa nyt seurakseen
etabloidun taidemaailman keskiöön kohdistuvan peruskirjan, joka suhtautuu
kaanoniin kriittisesti mutta joka tulee olemaan keskeinen tekijä uudelleen
määrittyvän kaanonin synnyssä.
Tekijöillä
riittää yhteisiä nimittäjiä, etenkin määrittelyvallan käytössä, joten ongelmatonta
tällaisen kirjan vastaanotto ei saa olla. Kaikki ovat toimineet Valokuvassa ja sen seuraajassa Kuvassa. Kaikki ovat työskennelleet
Suomen valokuvataiteen museossa. Kaikki ovat siis olleet auktoriteetteja
valokuvaan liittyvän institutionaalisen vallan, kielenkäytön ja määrittelyn
prosessissa.
Lähihistorian
kirjoittaminen on vaikeaa, mutta se on vielä vaikeampaa, kun kirjoittaja itse
on ollut sitä rajaamassa. Tämä näkyy varsinkin Anna-Kaisa Rastenbergerin tekstien niissä osuuksissa, joissa hän käsittelee
Kuva-lehden roolia. Sävy on toki
itsekriittinen, mutta en malta olla toteamatta sitä, että jos kyseessä olisi
mieskirjoittaja, teksti herättäisi taatusti ajatuksen ”setämäisestä
muistelusta”.
Ajauduin
tällaiseen vastakkainasetteluun jotenkin väistämättömästi, tahtomattani. Tätä
pohtiessani kuitenkin tajusin, että sukupuolittavat kysymykset taitavat olla
suomalaisen taiteen lähihistorian kentässä nimenomaan valokuvataiteelle
ominainen ja ehkä vähän traumaattinenkin erityisongelma. Muun kuvataiteen alueella ei
1980-luvun jälkeen tällaisia keskusteluita ole juurikaan tarvinnut käydä –
ainakaan kovin akuutisti. Kirjoittajat tuovat valokuvan historiaa jännittäneen
amatöörien ja ammattilaisten välisen rajapinnan hyvin esiin, mutta eivät
lähesty kovinkaan analyyttisesti sukupuolikysymyksiä.
Kirjan
alkuosaan jäsennelty ”paalupaikkojen” ketju – piktorialismi, modernismi, naisten
siivittämä nousukausi (alkaen Hippolyten 27 naisvalokuvaajan näyttelystä vuonna
1984) ja Esko Männikkö – tuo
mieleeni jopa Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historian huipulta
huipulle (1985): juonteet, nivelkohdat, aluskasvillisuus, harmaat alueet ja
katvealueet siivotaan liian tehokkaasti pois. Toisaalta, ytimeenhän – myös
taidepuheen ytimeen – kirjoittajat sanovat pyrkivänsäkin. Tästä kertoo sekin,
että valokuvan taidepyrkimyksissä he ottavat analyyttisesti esiin
piktorialismin, jota ei Suomessa ole juurikaan ennen käsitelty.
Kirjan
rakenne on hieman outo. Jälkimmäinen osa (’Valokuvataiteen ydinkysymykset’) palaa
niihin asioihin, jotka ensimmäisessä tuntuivat häviävän, muun muassa valokuvan
dokumentaarisuuteen. Tekstiä tukevan kuvituksen rooli korostuu kuitenkin edeltäjiin
verrattuna hyvin: siinä missä Valokuvan
taide esitti kontekstittomia yksittäisiä kuvia, Valokuvataiteen ydin näyttää myös kuvia kuvista
alkuperäiskäytössään, lehtien ja kirjojen sivuilla.
Jäin
kuitenkin kaipaamaan parempaa koordinaatiota ja jäsentelyä. Tämä koskee myös
juttujen tasapainoa: jotkut asiat sivutaan vain tiiviillä kommentilla,
joihinkin käytetään selvästikin liian yksityiskohtaisesti tilaa pitkiä sitaatteja
lainaten. Omat mieltymyksetkin tuleva hassusti esiin: tutkijoiden ote
esimerkiksi taiteilijoiden ja teosten arvottamiseen on kautta linjan melko
hillitty, mutta purskahtelee väliin: Ulla
Jokisalon samassa kuvatekstissä esiintyy peräti kahteen kertaan sana ainutlaatuinen.
Ehkä
tämä on nyt se antiteesi. Kolmessa edellä mainitussa kirjassa toimittajat
olivat valokuvan perusäijiä: Jukka
Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa.
Ja vaikka kirjoittajat ovatkin eri-ikäisiä, en välty siltä tunteelta, että tämä
on myös sukupolvikirja – vähän niin kuin kahden eri-ikäisen kuvataiteen
tutkijan, Marja-Terttu Kivirinnan ja
Leena-Maija Rossin 1980-lukua
käsitellyt Koko hajanainen kuva
(1991) aikoinaan
Elämähän
on dialektiikka, joten antiteesi on aina tarpeen. Jäämme odottamaan synteesiä.
***
Varkain voittoon
Köler Prize 2014
Eesti Kaasaegse Kunsti
Muuseum, Tallinna 26.4.–15.5.
Köler-palkinnosta
on tullut kuin varkain Viron tärkein taidepalkinto. Siitä on tullut myös iso
mediatapahtuma. Itse asiassa sen jakava museo EKKM (Viron nykytaiteen museo) ja
itse palkinto ovat kuin taiteellisia interventioita taidemaailmaan. Ne ovat fiktiivinen
hyökkäys, josta on tullut totta: instituutiokriittisestä performanssin
kaltaisesta toiminnasta on tullut yksi Viron taidemaailman merkittävimmistä
instituutioista – ja varsin lyhyessä ajassa.
EKKM
perustettiin vallattuun Tallinnan energialaitokselta vapautuneeseen rähjäiseen
rakennukseen. Kaksi taiteilijaa – Marco
Laimre ja Neeme Külm – valtasi
tilan vuonna 2006, ja seuraavana vuonna museo aloitti toimintansa. Vallattu,
varsin anarkistinen paikka on nyttemmin päässyt jo virallisen tuen piiriin, ja
se on selkeästi vakiinnuttanut toimintansa – menettämättä silti
perusluonnettaan. Yksi syy onnistumiseen on varmaankin se, että mukaan liittyi
varhaisessa vaiheessa taidehistorioitsija, kuraattori ja kriitikko Anders Härm, joka tuntee
instituutioiden metkut perin juurin.
EKKM
ja Köler Prize tuovat mieleeni välittömästi Antti Majavan, joka tuoreessa kirjassa Alaston totuus taiteesta (Into 2014) totesi: ”Jos abstrakti rahatalous
ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede)
palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä
niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä
sisään.” Tähän voisimme siis Viron esimerkin avulla lisätä: ”Ja luomalla niitä
itse.”
Kuvataiteessa
on viime vuosina puhuttu paljon appropriaatiosta
(= omaksi ottaminen, haltuunottaminen) yhtenä nykytaiteen metodeista.
Analogisesti tälle EKKM on kuin huikea meta-appropriaatio.
Kyseessä
on siis melkoinen tuhkimotarina. Mutta kuinka tämä todennetaan, kuinka
varmistetaan, ettei kyse ole vain lume-ilmiöstä? Vastaansanomattomasti: viime
vuoden Köler-palkinnon – ja myös yleisöäänestyskilpailun – voittaja Jaanus Samma edustaa Viroa Venetsian
biennaalissa vuonna 2015.
Eräs
vanhempi virolainen taiteilijaystäväni totesi, että oleellista on myös se, että
Köler Prizen avulla on laman jälkeinen yksityinenkin raha saatu mukaan
taide-elämään. Tämä ei ole kuitenkaan johtanut rahan merkityksen erityiseen korostumiseen
(vrt. Ars Fennica tai Carnegie): pääpalkinto tänä vuonna on 6 000 euroa, ja
yleisöäänestyksen voittaja saa 1 000 euroa. Paljon oleellisempaa taitaa olla
se, että esimerkiksi verkostoitumisen mahdollistava palkintoraati on valittu
huolella ja kansainvälisesti: tänä vuonna mukana on suomalaisen Taru Elfvingin lisäksi muun muassa
vanha kettu René Block.
Itse
palkinto on sekin kuin mainio, ehkä vähän ironinenkin appropriaatio. Johann Köler (1826–1899) oli nimittäin Viron
kansallisen heräämisen sankareita, ensimmäinen virolainen ammattitaidemaalari.
Sitä paitsi Köler Prize kuulemma rimmaa hyvin Turner Prizen kanssa.
Köler-palkinto
jaetaan nyt neljättä kertaa. Ehdokkaita on viisi: Jass Kaselaan, Kiwa, Kärt Ojavee, Johannes Säre ja ryhmä Visible Solutions OÜ (Karel Koplimets, Taaniel
Raudsepp ja Sigrid Viir).
Jokaiselta taiteilijalta on esillä kaksi omavalintaista teosta, yksi vanha
osapuilleen kolmen vuoden sisältä ja yksi kilpailua varten valmistettu.
Jass Kaselaan.
Jass
Kaselaan (s. 1981) on Viron nuoren polven veistäjistä huikeimpia. Hän on kuin
spektaakkelin ajan jälkeisten spektaakkeleiden taikuri. Hän tekee massiivisia
ja emotionaalisesti vaikuttavia installaatioita, joiden sekaan katsojan on
suorastaan vaikea mahtua – niin tiineiksi pelkällä omalla olemisellaan teokset
tilan hedelmöittävät. Puutarhan
(2012) mustuus ja tilan täyttävä sähkön ääni tuottavat paranoidin tunnelman.
Puinen kirkko keskellä tilaa on kuin monumentti sille, että uskonto on
redusoitu pelkäksi koneeksi – ei edes sähköenergiaksi. Toisessa teoksessaan
Kaselaan on tehnyt roskisten vierestä löytyneistä pikkuisista nukeista
jättimäisiä betoniveistoksia. Ja roskiksethan olivat tietenkin samasta
materiaalista rakennettujen massiivisten talojen takapihoilla.
Kiwa.
Multitaiteilija,
erityisesti äänitaiteestaan ja musiikistaan tunnettu Kiwa (s. 1975) aloitti
uransa omatekoisena supertähtenä – vähän kuin Viron Andy Warhol – mutta on pitkin uraansa mennyt zeniläisempään
suuntaan. Niinpä hän onkin kehitellyt nothingologiaa
– ei minkään tutkimista niin usein kuin mahdollista. Kun esimerkiksi printteri
varoittaa, että muste on loppumassa, hän printtaa mustaa neliötä (ei mitään
henkilökohtaista, Malevitš!) niin kauan, että
viimeinen tuloste on valkoinen. Sen jälkeen hän jopa ilmoitti Malevitšin tavoin
lopettavansa kuvataiteen tekemisen. Mutta kuten tiedämme, se ei se ole helppoa
– niin kuin ei-minkään tekeminenkään Sen eteen täytyy tehdä paljon työtä.
Kärt Ojavee.
Taide ja muotoilu ovat tunnetusti
tuottaneet vaikean hankauspinnan. Kärt Ojavee (s. 1982) on tekstiilitaiteilija,
joka ylittää tämän kevyesti – hän voisi vallan mainiosti olla mukana Linzin
maineikkaassa Ars Electronicassa. Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa
Tallinnan teknillisen yliopiston biorobotiikan keskuksen kanssa ja on
muotoillut esimerkiksi Play Me
-tyynyjä (2011), joissa meille kaikille tutu sanat – play, stop, rewind, fast forward, pause –
eivät ole pelkkiä koristeita vaan todella toimivat lupaamallaan tavalla. Pehmeä
elektroniikka on kudottu kankaaseen ja sisään pääse lataaman materiaalia
USB-kaapelia pitkin.
Johannes Säre.
Johannes Säre (s. 1983) kuuluu
siihen joukkoon nuorempia taiteilijoita, jotka ovat jo alkaneet kierrättää
ironisin kommentein vanhempaa käsitetaidetta – neokonseptualismiksi sitä
taidetaan maailmalla nimittää, vaikka Särellä ei olekaan paljon yhtymäkohtia
esimerkiksi Damien Hirstiin. Hänen Nimetön savurengastykkinsä (2013) oli
häkellyttävä kokemus. Bassoreflektikaittuimesta tehty tykki puhaltaa täydellisiä
savurenkaita ja puffauttaa samalla täyteläisen äänen. Miksi? Sitä on turha kysyä
edes taidekriitikolta. Mutta sen äärellä katsoja tuli lumoutuneeksi ja viihtyi
loputtoman pitkään.
Visible Solutions OÜ.
Visible
Solutions OÜ rakentaa taloudellisen toimintansa antikapitalismille ja
kriittiselle konseptualismille. Toisin kuin nykyinen suomalainen luova talous
-intoilu, tämä osakeyhtiö tuottaa vain kriittistä luovuutta, ei sen
tuotteistettavia sovellutuksia. Vähän niin kuin Bonk Business aikoinaan. Heillä
on esillä muun muassa hermeettisessä lasikuvussa Taideteos, joka koostuu vain omasta arvostaan (2013).
Yksi
nykytaidetta määrittävä tekijä lienee se, että taiteilijat yrittävät
epätoivoisesti lopettaa taiteen – koskaan siinä onnistumatta.
Ei
taide sulaudu mihinkään. Kohta meillä on taas Köler-palkinnon voittaja, ja hän
pitää yksityisnäyttelyn. Ja jää odottelemaan Venetsian-matkaa. Kirjoittajatkin
toistavat kliseitään ja hegemonisia rakenteita ylläpitäviä ylisanoja. Näissä
kuvissa ja tunnelmissa toteankin tylsästi mutta informatiivisesti, että jos
haluatte tutustua siihen, mikä Viron nykytaiteessa juuri nyt on keskeistä,
kiirehtikää tähän näyttelyyn.
***
PS. Ja nyt on kilpailukin ratkennut. Kaselaan voitti Köler-palkinnon ja Säre voitti tiukan yleisökisan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti