Julkaistua 542 & Näyttelykuvia 920: Marila sudensulhasena?

Eilisesssä Kirkko ja kaupungissa (22/14) ilmestyi juttuni Heikki Marilan (s. 1966) kaksoisnäyttelystä Kukkia ja perkeleitä (Helsingin Taidehalli 17.5.–3.8. & Korjaamo Galleria 17.5.–10.8.). Se onkin sitten viimeinen juttu ko. lehdessä ennen elokuuta, jolloin kulttuuri ja media -sivut palaavat kesätauolta. Joku voisi sanoa, että "kriitikko on lomalla", mutta eihän freelancerin lomaa tai sieltä paluutakaan kukaan maksa, joten kai minun on todettava, että "kriitikko on kaksi kuukautta työtön". Mutta hällä väliä. Nälkään tuskin pääsen kuolemaan.

Marilan näyttelykokonaisuus oli hieno, mutta kirjoitin siitä jotenkin epäammattimaisesti – olin jo hetken hämillä oltuani kirjoittaa uudestaan koko jutun, joka vain ilmaantui salamannopeasti screenille pyöräiltyäni näyttelyistä koneen äärelle. Minuun iski piru tai sitten joku vain kirjoitti minussa, niin kuin joskus sanotaan. Aino Kallas -vertaus on varmaankin outo ja vähän epäortodoksinenkin – joku voisi jopa sanoa että asiaankuulumaton –, mutta juuri tältä minusta ihan aidosti tuntui, ja siksi oli suorastaan pakko päästä sanomaan se:  

Marila sudensulhasena?

Toisinaan asiat loksahtavat kohdilleen oudoilla tavoilla. Olen kuukausitolkulla lukenut Aino Kallaksen tuotantoa. Kun katselin taidemaalari Heikki Marilan kahta näyttelyä, mieleeni tulivat Tatu Vaaskiven sanat Kallaksesta: ”Muotojen ja hahmojen moninaisuus palautuu suuriin, yksinkertaisiin perusmuotoihinsa, olemassaolomme mysteeri näyttäytyy paljaana, vapautettuna kaikesta satunnaisesta ja toisarvoisesta.”

Näin Marilakin lähestyy aiheitaan. Vaikka hän olisikin ekspressionisti, ei hän omakuvissaankaan tunnu tekevän itsetilitystä tai anna tunne-elämänsä ryöpytä pidäkkeettömästi kankaalle. 

Aivan samoin kuin Kallaksella, on Marilankin tuotannossa yhteiskunnallinen tausta. Molemmat ovat käsitelleet valtaa, hierarkkisia rakenteita ja vallankäytön uhreja. Molemmat ovat myös etääntyneet tästä ”realismista”, ottaneet kantaa lajinsa edeltäviin taiteilijoihin ja siirtyneet kohti ”yksinkertaisia perusmuotoja” – myös ikiaikaisia kertomuksia.

Lammas Grünewaldin mukaan, 2008.

Molemmille Raamattu on tarjonnut loputtomasti hyödynnettävän subtekstin – tekstin, jonka varaan ilmaisu rakentuu, johon se ottaa kantaa, jolla se sitoo yksityisen ja satunnaisen yleisesti jaettuun, jolla se saattaa jopa leikitellä ironisestikin, niin kuin Marila tekee. Kun Raamatun tarinat ovat saaneet kuvituksekseen jo satojen vuosien taidehistorian perinnön, muodostuu taiteen historiastakin oma subtekstinsä, jota Marila hyödyntää taiteilijan vapaudella. Hän tarkastelee yhtälailla Matthias Grünewaldin Isenheimin alttaritaulua 1500-luvulta kuin Lucas Cranachin ikonisia Martin Lutherin muotokuviakin. Marila teki peräti 16-osaisen Luther-sarjan, mikä kertoo osaltaan sen, että ei hän ollut kiinnostunut Cranachista sen paremmin kuin Lutheristakaan. Ne ovat kuvia kuvista. On kuin Marila kokeilisi maalauksen mahdollisuuksia: näin sen voi maalata, näinkin sen voi maalata ja voihan sen vielä näinkin maalata…

Marila tuli suuren yleisön tietoisuuteen kukkamaalarina, kun hän voitti Carnegie-palkinnon vuonna 2012. Massiiviset ja hurjat maalaukset ovat nekin kuvia kuvista, innoittajinaan miltei unohdetun 1800-luvun kukkamaalari Henri Fantin-Latourin tuotanto. Maalausten huikea intensiteetti melkein peittää niiden ironian: ne ovat liian isoja, ne ovat myös omalla tavallaan jopa ällöttäviä, kuin ekspressiivisiä räjäytyskuvia viehkeyden ja illuusioiden maailmasta. 

Jaakobin paini, 2014.

Viime aikoina Marila on vähentänyt figuurin merkitystä. Hän on maalannut raamatullisia, miltei apokalyptisiä aiheita abstrakteina kuvina ja ryhtynyt myös maalaamaan pelkistettyjä raita-aiheita, joissa hän tuntuu kokeilevan sitä, miten ekspressiivinen ilmaisu voi kamppailla minimalistisen muotokielen kanssa.

Vaihtelusta voi päätellä, että aihe saattaa olla maalarille pelkkä tekosyy. Marilalle maalauksen aihe taitaa lopulta olla vain itse maalaus – toki historiallisine säikeineen.

Niinpä uskallankin esittää taiteilijalle suoran toiveen, mitä kriitikko harvemmin tekee. Olisi huikeaa nähdä Marilan omakuva sudensulhasena. Nähdä häneltä joskus Aino Kallaksen innoittama maalaussarja Surmaava Eros.

Omakuva kusipäänä, 2007.