Julkaistua 559 & Virossa 133: Lajien synty

Poissaollessani oli ilmestynyt myös Taide (4/14). Haastattelin sitä varten sekä Lauri Anttilaa (s. 1938) että Raul Meeliä (s. 1941). Kumpaisellakin vanhalla mestarilla oli kesällä näyttely (Anttila: Galleria Ama, Helsinki 27.5.–19.6.2014; Meel: Dialogeja äärettömyyden kanssa, Kumu, Tallinna, 9.5.–12.10.2014 – itse asiassa Meelin näyttelyhän on vielä päällä pari viikkoa, joten, hopohop, Tallinnaan!), ja ne innostivat minua melkoisesti. Tässä tulos:

Lajien synty

Taidetta on pidetty luomisen ja innovaation alueena. Suurin osa taiteilijoista tekee kuitenkin usein tietyllä tavalla samanlaisia teoksia kuin aikalaiskollegansakin – toisinaan tietämättä sitä itse.

Miltei jokaisen ihmisen suurimpia lapsuudenkokemuksia on avaruuteen katsominen, sen ihmettely, sen ymmärtämisen yrittäminen. Tämä näkyy sekä korkea- että populaarikulttuurissa. J. Karjalaisen sanoin: Ei jaksa enää / präidää tätä / ei jaksa enää / lähdetään / mennään tsiigaa / avaruuden ikkunaa.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun ryhdyin lapsena tähtitaivasta katsellessani miettimään äärettömyyttä. Se oli hyvin konkreettista. Planeetat ja tähdet ovat maasta katsoen toisiaan etäämmällä, sen tajusin, mutta sitten se seurasi se melkoista kummastusta ja jopa ahdistusta aiheuttanut kysymys: Mitä on viimeisen tähden jälkeen? Voiko olla viimeistä tähteä? Mikä on avaruuden rakenne? Ja sitten myöhemmin: Missä minä oikein olen? Mikä on minun paikkani? 

Nuorena luin silloisen rehtorini, Veli Lumialan syntymävuotenani ilmestynyttä kirjaa Tekokuun arvoitus (Valpas-mainos 1957) ja sitten luovutin. Ymmärrykseni ei riittänyt. 

Tämän kaiken muistin, kun näin kesällä Lauri Anttilan (s. 1938) ja Raul Meelin (s. 1941) näyttelyt. 

Lumialan muistin jälleen, kun kuuntelin Anttilan ajatuksia hänen taiteensa alkujuurista: ”Tähtitiede voisi olla alku. Se oli lapsuuteni ja nuoruuteni suuri kiinnostus. Se on pohjalla kaikessa tässä. Kun olin lyseolainen, tekokuut tulivat. Minulla oli kirjoja tekokuiden lähettämisen mahdollisuudesta. Tekokuita saattoi katsoa ilma laitteita, ja mittariksi riitti kello, jonka kanssa saattoi ennustaa."
Muistoihin laukaiseva tekijä oli varmaan myös se, että Anttila käytti arkikielestämme hävinnyttä sanaa ’tekokuu’. Huomio ei ehkä ole turha: Anttilan luonnontieteellisesti suuntautuneissa töissä on aina mukana historia ja kulttuurihistoria: luonnonilmiöitä tutkineiden tieteentekijöiden luontosuhteen lisäksi arkista elämänsä eläneiden ”tavallisten” ihmisten luontosuhde.
Toinen lapsuuden kiehtova havainto oli normaalin lihasvoiman – kivenheiton – tuolla puolen oleva liike ja sen syy. Ensin tietysti aaltoliike ja vesi. Sitten tiedon lisäännyttyä myös se, mitä ei kyennyt näkemään mutta jonka tiesi liikkuvan: ääniaalto ja sähkövirta. 

Tämänkin muistin, kun näin Meelin näyttelyn. Ja varsinkin osan hänen jatkuvassa prosessia olevasta teoksesta Taivaan alla (1973–), joka perustuu veden ja sähkön liikkeitä kuvaavien kolmen diagrammin systemaattiseen muunteluun ja yhdistelyyn. Ja sen mahdolliseen äärettömyyteen. Nykyään noin 6000 serigrafiavedoksen suunnitellusta sarjasta on valmiina parisataa.

Meel on koulutukseltaan sähköinsinööri, ja hän eli kaksoiselämää taiteilijana ja insinöörinä vuodet 1962–87. Työkseen hän kalibroi nestekaasusäiliöitä Viron sosialistisen neuvostotasavallan paikallisen teollisuuden ministeriön suunnittelun, teknologian ja muotoilun instituutissa. Silkkaa järjestelmätalouden kulttuurihistoriaa koko nimi! Mutta lapsuuteen palaa Meelkin: ”Olen maatalon poika ja koulutukseltani sähköinsinööri. Siinä on kaiken taiteeni perusta.”
Anttilan ja Meelin teokset näyttävät tyylillisesti varsin erilaisilta. Heitä yhdistää kuitenkin moni asia: luonnonilmiön, havainnon, sanan ja kuvan suhteiden varaan rakentunut jännite. Yritys näyttää ei-näkyvää. Molemmat ovat käsitetaiteilijoita, molemmat työstävät teemojaan käsitetaiteilijoille tyypillisesti fragmentaarisuuden ja sarjallisuuden avulla. Sarjallisuus ja fragmentaarisuus eivät kuitenkaan synny taiteen sääntöjärjestelmien kautta – ne pikemminkin mahdollistavat kohteena olevan ilmiön ja siihen liittyvien prosessien havainnollistamisen. 

Molemmat liikkuvat ihan konkreettisestikin tekstien parissa: Meel konkreettisen runouden kirjoittajana, Anttila esseistinä, jonka ”pyhiinvaellusretket” avautuvat vastaanottajalle tasavertaisesti sekä teksteinä että kuvina. Molemmat ovat maataiteilijoita. Anttila retkeilee gallerioiden ja museoiden sekä yleisön tavoittamattomissa jossain siellä, ottaa valokuvia, tekee muistiinpanoja ja jättää pieniä jälkiä, jotka häviävät hiljalleen mutta joista hän näyttää meille jotain. Meel on tehnyt maaseudulla dokumentoituja tuliperformansseja. Kun järjestelmätalous Virossa alkoi romahtaa, hän lopetti insinöörintyöt ja palasi vuonna 1987 elantoa saadakseen lapsuutensa mehiläishoidon pariin. Käyntikortissakin lukee ”taiteilija ja mehiläistenhoitaja”. Hän ikään kuin sulautti taiteensa takaisin luontoon, mutta toiselle alueelle. Työskentelytapojaan hän mietti jälkikäteen: ”Mehiläiset toivat minulle isot sarjat. Mehiläishoito antoi minulle varmuuden, että voin tehdä tällaisia sarjoja.” 

Oma kiinnostukseni siirtyi nuoruudessa hiljalleen luonnonhistoriasta taiteen historiaan, jossa siinäkin on toisinaan hämmästystä aiheuttavia piirteitä, kun joutuu miettimään kulttuurievoluutiota ja lajien syntyä siinä. Tähänkin ihmetykseen Anttila ja Meel palauttivat minut. Molemmat ovat toimineet oman aikansa paikallisen taiteen marginaalissa, kokeneet taidemaailman kirjoittamattomien sääntöjärjestelmien tuottaman yksinäisyyden. Meel ei koskaan päässyt virallisen neuvostotaiteen piiriin, ja Anttila sai kenkää taidekoulusta. Molemmat nämä miltei ikätoverit keksivät 1960-luvulla lajinsa itse, tietämättä mitä muualla maailmassa tapahtui. Klassista taidemaalarikoulutusta saanut Anttila – tämä Kuvataideakatemian myöhempi rehtori siis potkaistiin pois Suomen Taideakatemian koulusta ensimmäisen vuoden jälkeen – siirtyi taidekokeiluissaan luonnonhavainnon käsitteelliseen kuvaamiseen ja käytti sarjallisuutta ajan ja muutoksen havainnollistamisessa. Meel yritti kirjoittaa klassista mitallista runoa istuessaan armeijassa hoitamassaan toimistossa, mutta päätyi kirjoituskoneensa kanssa – kun ei sanoja kummunnut mistään – tekemään kuvia, omin sanoin ”kirjoituskonepiirustuksia”, joita muualla maailmassa oli jo 1950-luvulla alettu nimittää konkreettiseksi runoudeksi. Tällä runoudella ei Neuvosto-Virossa päästy koskaan taiteilijoiden virallisesti hyväksyttyyn joukkoon – se oli liian kaukana sosialistisesta realismista. 

Luonnontieteellisestä orientaatioistaan huolimatta molemmat ovat runoilijoita. Rekisterit on vain erilaiset: musiikin kielellä ilmaisten Meel tekee sinfonisia kaaria ja Anttila hiljaisempaa kamarimusiikkia.

Yön huminasta jokien voimaan

 

Tähtitieteestä innostunut nuori Anttila ei pelkästään mitannut ja rekisteröinyt. Luontokokemus on aina moniaistinen, ja Anttilaa onkin myöhemmin innoittanut Henry David Thoreaun käsitys luonnosta prosessina, josta tulee nauttia menemällä ulos kaikkine aisteineen. ”Tähtitaivasta ja tekokuitta tarkkaillessani seisoin valtavia määriä öitä ulkona. Sillä on ollut vaikutusta siihen, että hyväksyi metsän huminan ja pimeyden.” Vuonna 1984 hän tiivisti Taide-lehdessä (84/2, julkaistu myöhemmin kirjassa Ajatus ja havainto, Valtion painatuskeskus1989) asian näin: ”Kulkija ei voi valita säätä eikä hän tiedä paikan todellista luonnetta etukäteen. Hän ei voi vaikuttaa arvaamattomiin inhimillisiin tekijöihin. Ne on hyväksyttävä osana prosessia. Tekijä on siis projektinsa ’uhri’, koko työ tapahtuu yhteisön käsitteistön heijastumana. Näin käsitykset ajasta, paikasta, materiaaleista ja tilasta sekä niiden sosiaalisesta merkityksestä laajenevat.” 

Lauri Anttila elokuussa 2014. Kuva: Timo Setälä.

Hanna Johansson (Maataidetta jäljittämässä, Like 2005) on tulkinnut Anttilan työtä: ”Anttilan maisemasuhteessa on kysymys yhtäältä lapsuuden ympäristökokemuksista ja toisaalta taas yleisemmästä maisemakuvastosta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että maisema on rakennettu mielikuva maailmasta, eikä maisemakuvauksia voida koskaan ajatella ’puhtaaksi näkemiseksi’ tai todellisuuden suoraksi kuvaamiseksi.” 
Akatemian koulusta pois potkittu Anttila jatkoi vielä maalaamistaan kesällä Saimaan saaressa mökillä, mutta ”maalaaminen alkoi tuntua tylsältä, kun ympäristö puhui niin voimakkaasti. Maalasinkin sitten kalliomaalauksen.” 

Anttila valmistui Taideteollisesta oppilaitoksesta sisustusarkkitehdiksi vuonna 1965, ja teki työtä arkkitehtien kanssa, muun muassa Aarno Ruusuvuoren toimistossa. Tuolloin hän ”näytti kokeilujaan toimistossa vierailleille englantilaisille arkkitehdeille, jotka kertoivat että juuri tällaista taidetta Englannissakin tehdään nykyään”. 

Vuonna 1971 Anttila piti ensimmäisen varsinaisen yksityisnäyttelynsä Galleria Katariinassa Helsingissä. Suomen luonto -niminen näyttely ”yhdisti maaseudun ja urbaanin luonnon. Halusin näyttää sen, että maaseutu muuttuu ja että kaupunkikin on osa luontoa, rikkaruohoja myöten.” Mukana oli myös yhteiskunnallinen ulottuvuus, mitä Anttilan töihin ei valitettavasti useinkaan yhdistettä. Todellisuudessa hänen työtään on koko ajan ohjannut myös ”yhteiskunnallinen huoli”. 

Anttilan kamarimusiikkimainen taide ei hae ylimääräisiä tehoja: ”Oma työskentelyni on tekemisissä halvan taiteen kanssa.” Anttila ei työskentelyssään juurikaan käytä uusinta tekniikkaa, mutta sen taustat kuuluvat Anttilan repertuaariin: ”Minua kiinnostaa kunkin tekniikan historiallinen tausta, esimerkiksi se mikä johti digitointiin, miten siihen päädyttiin. Itse haluan säilyttää kynä ja paperi -ajattelun, jopa amatöörimäisyyden, jottei tekniikasta tulisi pääasia. Idea itse on se tärkein, ja sillä pitää olla suhde kulttuurihistoriaan.” 

Anttilan retket ovatkin usein kuin kulttuurihistoriallisia pyhiinvaellusmatkoja: ”Monet vaelluksistani on pyhiinvaelluksia. Luen jotain, sitten asia liittyy johonkin tilaan tai paikkaan ja huomaan, että sinnehän voi mennä, käynti saattaa selvittää monia avonaisia asioita. Miksi se, mitä tapahtui, tapahtui juuri siellä? Yritän muuttaa havaintoni sellaiseksi kieleksi, joka olisi avain siihen paikkaan.” Toisinaan Anttila retkeilee metodisesti; hän esimerkiksi kulkenut järjestelmällisesti Tyko Brahen ja Werner Holmbergin maisemissa – ”matemaatikkojen ruhtinaan”, Carl Friedrich Gaussin, hän muisti vahingossa ollessaan Göttingenissä. Gaussin käyrän, oppilaiden arvioinnissa käytetyn normaalijakauman tuntevat kaikki koulua käyneet. Gauss esitti muun muassa pienimmän neliösumman menetelmän, jolla pystytään sovittamaan jatkuvia käyriä havaintoaineistoon. Anttilalle kaikki tämä on taiteellisen prosessin kautta silkkaa kuvanveistoa – ja niinpä hänen taiteilijajärjestönsä onkin Suomen Kuvanveistäjäliitto: ”Järjestelmällisesti otetut valokuvat luovat geometrisen mielikuvakokonaisuuden, siis veistoksen ilman ainetta. Kävely taas on energiaa, joka on uhrattu muodon saavuttamiseksi. Muoto on siis kaksitahoinen: kävely on sen konkreettinen osa, valokuvat ovat käsitteelliseen maailmaamme tuotuja merkkejä, jotka toimivat vain sen ehdoilla. Tuntemalla käsitteellisen ’kuvien geometrian’ tekijä voi toimia todellisuutta veistäen ja/tai alistua sen veistettäväksi.” (Taide 2/84)  

Anttilan näyttelyiden tarkka viritys, niiden installointi, juontaa juurensa aikaan, jolloin hän toimi arkkitehtien kanssa valmistuttuaan sisustusarkkitehdiksi ja rakentaessaan heille näyttelyitä. Tälle luonnollisena jatkeena oli ”siirtää sisälle jonkinlainen kopio siitä, mitä on kokenut ulkona. Siirtämisen problematiikka onkin olennainen osa teoreettista taustaani.” 

Anttila ei kuitenkaan ole koskaan kuivakka ja mekaaninen. Häntä on luonteva pitää myös runoilijana, vaikka hän ei itseään sellaiseksi nimitäkään: ”Runouden tapa ympäröidä ja vaellella aihepiirissä olisi hienoa.” Eikä runo ole aina hempeyttä. Anttilan tuoreimmassa näyttelyssä Galleria Amassa oli iso valokuva Kolyma-joelta Siperiasta. Anttila rakensi pienen risupadon jokeen, joka ”vankileirien saariston aikoina todisti kahden miljoonan ihmisen kuoleman – mukana myös paljon professoreita ja ajattelijoita”. Siperian purot virtasivat vahvoina, ja samoin myös tunteet. Taustalla myös kulttuurihistoriaa: vaikkapa Siperian laulu ja Kurjet lentävät. Käyrä jatkuu: katsojana muistin kuvan Vladimir Putinista ultrakevyessä lentokoneessa Siperian Jamalissa johtamassa vankeudessa kasvaneita lumikurkia ensimmäiselle muuttomatkalleen. 

Kun tarkkaan katsoo, Anttilan kuvassa näkyvät myös kamerassa olleen hiekan aiheuttamat naarmut.

Lauri Anttila, Pato, Kolyman vankileirialue, 1992/2014.

Mehiläisten surinasta maailmaan aaltoliikkeisiin

Raul Meel kasvoi maalla. Äiti ja isä tekivät käsitöitä, mutta taidetta edusti vain kodin art deco -ryijy, joka oli nuoren Meelin ”ensimmäinen taiteellinen signaali”, myös kuvaraamatun kuvat vaikuttivat. Äiti käski ja oli kiireinen, mutta puusepäntöitä ja varsinkin hienoja huonekaluja harrastanut isä oli hyvä opettaja: ”Pääasia oli se isän opetus, että kaikki mitä teet, on tehty niin hyvin kuin mahdollista. Näillä eväillä olen työskennellyt koko elämäni: äidin luterilainen työetiikkaa, isän pehmeämpi ote.” 

Raul Meel elokuussa 2014. Kuva: Otso Kantokorpi.

Meelin isä myös luki iltaisin ääneen hyvää kirjallisuutta. Alun perin halusikin Tarton yliopistoon lukemaan teologiaa tai kirjallisuutta, mutta tausta ei riittänyt. Runoiluyritykset muuttuivat vahingossa taiteeksi, konkreettiseksi runoudeksi, kuten hän sittemmin oppi. 

”Konkreettinen runous lähtee kielestä, sanasta, äänestä. Usein töitteni alku on ääni. Sitten tunne. Sitten löydän taiteellisen kuvan, joka alkaa kantaa taiteellista probleemaa. Alkuääni voi olla mitä tahansa, hyvinkin banaali.” Meel kuvaa visuaalisuuttaan : ”Silmien edessä virtaa kuin iso ja voimakas joki. Vasemmalta alas oikealle. Joskus siitä hyppää jotain. Jos onnistun fikseeraamaan sen, teen taideteoksen. Se ei ole siis kala, se on taiteellinen alkuidea. Tajuan sen asian muodon, joka pitää sitoa omaan emootioon, ja sitten puhdistaa tuo emootio. Se on lähes fyysinen prosessi. Siinä ei ole mitään mystistä. Tämä on hyvin fyysinen työtapa. Luonto ilmenee minulle tällä tavalla. Se on vain olemassa.” 

Raul Meel, Onnellinen meri.

Jos Anttila on kamarimuusikko, Meel on pateettinen sinfonikko eikä peittele virtuoosimaisuuttaan: ”Minulla on lähes täydellinen näkö, absoluuttinen näkö. En ole koskaan opiskellut sommittelua, mutta osaan virheettä eristää suhteet ja rytmit.” 

Toisin kuin Anttilalla, Meelin työt eivät juurikaan kiinnity erityiseen, eivät tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta ilmiöiden takana olevien rakenteiden ja säännönmukaisuuksien havainnollistaminen ankkuroi hänetkin luonnontieteisiin. Tätä vahvistavat sekä insinöörinkoulutus että mehiläistenhoito, mitä kautta myös yhteiskunnallinen kannanotto saa muotonsa. Mieleeni tulevat Aino Kallaksen (Ants Raudjalg, Otava 1907) sanat: ”Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee. Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa kätkeytyi, sisälsikö se heleätä hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, – senkin näki Jumala.” 

Meel kertoo myös ”osaavansa ajatella kuvioilla ja kaavioilla. Ei ihminen välttämättä mieti sanoilla tai lauseilla.” Hän muistelee, miten ”joskus vuonna 1962 keväällä, korkeamman matematiikan luennolla professori piirsi taululle käyrän. Minä olin puoliunessa – aurinko ja kevät, nuori väsynyt mies – ja yhtäkkiä tajusin kuin humalassa, että tämä oli kuin vertauskuva ihmisen elämälle ja minun seksuaalisuudelleni. En minä ymmärtänyt miksi. Kaikki sisältyy kaikkeen. Tekninen piirros ei ole vain tekninen illustraatio, minulle se sisälsi paljon enemmän fyysistä elämää.” 

Kirjailija ja kuvataiteilija Toomas Vint, armeijakaveri, näki Meelin kirjoituskonepiirustuksia ja kehotti tekemään niitä lisää. Sitten Toomas esitteli Meelin veljelleen, legendaariselle kuvataiteilija Tõnis Vintille (ks. Taide 3/12), jonka ”opintopiiriin” Meel ajautui. Vaihe oli tärkeä, mutta Meel oli huono oppilas, lopulta kuin Vintin antipodi. ”Kaikki piti silloin mahtua yhden kehyksen sisään, minä menin kehyksestä ulos, Vint ei ymmärtänyt minua, eikä kukaan virolaisessa kulttuurielämässä.” Meel jäi virolaisessa taide-elämässä yksin, mutta tutustui muun muassa Ilja Kabakoviin, kun tämä oli moskovalaisine kollegoineen saapunut Moskovassa vaikuttaneen virolaisen avantgardistin Ülo Soosterin näyttelyyn Tallinaan. Kabakov ja Meel ystävystyivät, ja yhtäkkiä Meel olikin kansainvälinen taiteilija, joka voitti palkintoja ulkomaisissa biennaaleissa ja triennaaleissa. Usein kyseessä oli grafiikka; Meel oli ensin suurentanut teoksiaan valokuvamenetelmin, mutta siirtyi sitten serigrafian käyttöön, mitä hän vieläkin tekee, vaikka on myös ryhtynyt maalaamaan. 

Meel työskentelee sarjallisesti. Keskeneräisen Taivaan alla -sarjan päättämiseen 74-vuotias taiteilija arvelee kuluvan vielä 30 vuotta. 

Ajatuksessa ja sen mahdottomuudessa on jotain runollista – samoin kuin Kumun vitriinissä esillä olevassa hänen tärkeimmässä tekniikan oppikirjassaan, jonka päälle hän alkoi kirjoittaa mustekynällä Mihail Bulkagovin romaania Saatana saapuu Moskovaan (suom. 1969). 

Sekä Anttilan että Meelin tyylivarantoon kuuluu kulttuurihistorian kautta myös ironia. 

Raul Meel, Dilemma, 1971. 

Näyttelykuvia 925: Pajulahden paluu

Eilen olimme Galleria Ortonissa ripustamassa Olavi Pajulahden (s. 1944) 70-vuotisjuhlanäyttelyä:

Ja siitä on muuten aikaa, kun Pajulahti on viimeksi esiintynyt Helsingissä yksityisnäyttelyllä. Edellinen oli Ortonilla vuonna 2005 ja sitä edellinen iso, osittainen retro Forum Boxissa vuonna 2004. Tuolloin ilmestyi myös toimittamani kirja Pajulahdesta. Silloin juhlittiin Ollin 60-vuotisjuhlia. Hitto, miten nämä vuosikymmenetkin menevät kuin hujaus!
Pajulahti on ollut tänä aikana muun muassa väliin aika täyspäiväinen isoisä useammallekin lapselle, ja maalaaminen on saanut jäädä sivuosaan. Pienempiä maalauksia hän on kyllä tehnyt koko ajan. Vaan nytpä onkin alkanut taas syntyä isompaakin jälkeä, ja on hienoa nähdä, missä tikissä vanha pigmenttien mestari on! 
Juhlavuotta Pajulahti juhlistaa hauskalla tavalla. Harva nimittäin enää muistaa, että hänelläkin oli lyhyt pop-kautensa, ja nyt hän on laittanut Ortonin pikkuhuoneeseen joitakin serigrafioita ensimmäisestä näyttelystään Galleria Katariinassa vuonna 1970:

Nyt voi siis Ortonissa nauttia vähän taiteemme lähihistoriastakin, ja kuva pop-taiteestamme sekin lavenee. 
Tänään avajaiset! Tulkaa ihmeessä päivittämään taidetuntemustanne kahdellakin tavalla: miten Pajulahti nyt maalaa, ja miltä näytti hänen popinsa vuonna 1970.

Aenigma, vahaväri, 2014.

Julkaistua 556 & 557 & 558: Käden ja mielen harjoitteita & "Kuvataiteilijan koko ura on harjoittelua" & Polemiikkia

Katsoin juuri aamu-tv:tä, jossa keskusteltiin kotiinpalaavien rauhanturvaajien posttraumaattisesta stressistä. Sellaisen kourissa minäkin nyt olen. Olin kuusi viikkoa Saarenmaalla turvaamassa omaa rauhaani ja kirjoittamassa kirjaa, ja nyt pitäisi taas ryhtyä kirjoittamaan eläimellisellä tahdilla lyhyitä juttuja, jotta saisin rahaa muun muassa vuokraan ja kaikkeen siihen, minkä tuhlasin, kun samalla olin tekemättä varsinaista leipätyötäni. Nyt minun pitäisi olla levännyt, ladattu syksyä varten ja motivoitunut. Ja kuitenkaan ei huvittaisi yhtään kirjoittaa. Haluaisin edelleenkin vain kuunnella kokoontuvien kurkien huutoa Talilan kylän pellolla. Mutta lentäähän nekin nyt pois. Niin, että vorwärts!

Posti oli tuonut yhtä sun toista, mutta niistä jutuista on rahat jo syöty. Yksi postintuoma oli Taideyliopiston lehti IssueX, jonka tuoreimmassa numerossa (syyskuu 2014) minulla oli kolme juttua. 

Lehden teema oli harjoittelu, ja oli varsin hauskaa keskustella Jan Kailan (s. 1957) ja Pirjetta Branderin (s. 1970) kanssa aiheesta. Tein vielä erillisen laatikkojutun vähän vanhemmasta tekijästä, Jorma Hautalasta (s. 1941), joka kuuluu niihin äärettömän ahkeriin kuvataiteilijoihin, joihin Kailakin viittaa.

Käden ja mielen harjoitteita

Maallikkokin tietää, että muusikon ja tanssijan virtuositeetti perustuu loputtomia toistoja sisältävään harjoitteluun, suoritusten hiontaan. Mutta onko kuvataiteilija perustaidot opittuaan heti valmis mestarisuorituksiin? Vai täytyykö hänenkin harjoitella?

Jotkut harvat kuvataiteilijat ovat tulleet tunnetuiksi nimenomaan piirtäjinä, mutta monelle taiteilijalle piirtäminen on taiteen alku ja usein ainoa harjoitteluksi mielletty osuus. Suomen Taideakatemian koulussakin ensimmäinen vuosi pelkästään piirrettiin, ensin kipsimalleja ja sitten ikään kuin korkeammalla tasolla elävää mallia. Tässä on tapahtunut selkeä muutos, koska itsekin muistan, miten Kuvataideakatemiaksi sittemmin nimetyn koulun saattoi erääseen aikaan 1990-luvulla läpäistä piirtämättä viivan viivaa. Tarina kertoo, että senkin jälkeen kuvanveiston professori Radoslaw Gryta oli pitkään ainoa opettaja, joka vaati oppilailtaan piirtämistä.

Nyttemmin koulussa on palattu joihinkin klassisiin asioihin, jotka liittyvät selkeästi harjoitteluun, taitojen kehittämiseen – muun muassa anatomiaan. Jo Leonardo da Vincihän vietti renessanssiaikaan öitään ruumishuoneella leikellen ruumiita sekä tutkien lihaksiston ja luuston toimintaa. 

Kuvataideakatemian taiteellisen tutkimuksen professori, valokuvataidetta ja installaatioita itse tekevä Jan Kaila toteaa, että ”nykytaiteessa taiteilija ei välttämättä enää edustaa käden kontrollia tai silmän ja käden synkronisointia. Ei näitä taitoja enää edellytetä. Tosin täytyy muistaa, että moni tuntemani maalari sanoo, että jos hän ei maalaa joka päivä, hän menettää taitonsa.” 

Jan Kaila, Elis Sinistön muistonäyttelystä, 2003.

Kailan mukaan ”lingvistisesti orientoitunut, käsitteellinen taiteilija on usein irrottautunut objektista. Sellainen taiteilija ei yritäkään hankkia harjoittelun avulla yhteyttä mieleen suvereniteettin pyrkien. Tietenkin voidaan kysyä, että onko lukeminen harjoittelua. Onko muun taiteen katsominen harjoittelua? Mutta silloin harjoittelun käsite vesittyy, tyhjenee semanttisesti. En kuitenkaan haluaisi vesittää tätä käsitettä, koska silloin ajautuisimme vain keskusteluun siitä, kuka on taiteilija ja mitä taide on. En pidä tätä häilyvien rajojen keskustelua kovin kiinnostavana.”

Nykytaide ja käsityöläisyys

Kuvataiteilija Pirjetta Brander piirtää, maalaa, tekee grafiikkaa, installaatioita ja videoanimaatioita. Viimeisen vuoden ajan hän on keskittynyt kuvanveistoon suorittaessaan jatko-opintojaan Kuvataideakatemiassa.

”Ammatinharjoittaminen on jo sellaisenaan harjoittelua. Treenaaminen ei tietenkään ole samanlaista kuin muusikoilla, varsinkin klassisilla muusikoilla, joilla suoritus perustuu jatkuvaan toistoon. Kuvataiteissa sellaista harjoittelua ei ole, mutta vaikka käsityöläisyyttä ei enää pidetä samalla tavalla arvossa, huomaa sitä kyllä, että taito on lisääntynyt, kun on tehnyt näitä asioita yli 20 vuotta.” 

”Piirtämisen osuus riippuu piirtämisen tavasta. Mitä siinä tavoittelee, havainnon ilmaisemista tai yhteyttä silmän ja käden yhteispeliin? Siinähän treenaaminen on kaiken A ja O. Mallista piirtäminen, jota minä olen tehnyt, vaatii vähän erilaista harjaantumista. Se paranee ajan kuluessa, ehkä huomaamattoman harjoittelun myötä. Empatia ja psykologinen silmä kehittyvät. Kyseessä ei siis ole pelkästään visuaalinen asia, mikä olisikin aika kalseaa.” 

Brander on vaihtanut tekniikoita ja materiaaleja yllättävän helpon tuntuisesti – katsojasta matka videoanimaatiosta betoniveistokseen tuntuu nimittäin aika pitkältä. ”Koen olevani vahvasti käsityöläinen. Silloin on aika helppoa omaksua uusia tekniikoita, jos ei nyt halua saavuttaa jotain aivan virtuoosimaista. Muistan esimerkiksi sen, miten rupesin ensimmäistä kertaa riveämään venettä (riveraudan avulla hampulla tilkitseminen, toim. huom.) ja minulle sanottiin, että olen tainnut tehdä sitä aiemminkin. Se sujui, koska olen tottunut tekemään kaikkea käsilläni. Kyllä kouliintunut klassisen baletin tanssija osaa varmaan nopeasti tanssia mitä vain.” 

Kaila kertoo siitä, miten eräs hänen Sibelius-Akatemian opettajakollegansa ”korosti erityisesti sitä, miten paljon muusikot joutuvat tekemään töitä” – implisiittisenä ajatuksena tietenkin se, että kuvataiteilijat eivät joudu tekemään yhtä paljon pitääkseen taitoaan yllä. Kaila oli todennut, että ”kuvataiteilijat tekevät todellisuudessa älyttömästi duunia”. Itsekin olen usein miettinyt tätä, kun olen seurannut taiteilijaystäviäni – sekä nuoria että vanhoja. Esimerkiksi taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala, joka opetti Suomen Taideakatemian koulussa/Kuvataideakatemiassa vuodet 1982–88, lähtee edelleenkin yli 70-vuotiaana työhuoneelleen miltei joka aamu. 

Populaarijulkisuudessa taiteilijoista ajatellaan usein, että heitä riivaa jonkinlainen ylevä ja poikkeuksellinen luomisen pakko, mutta kyseessä taitaa useimmiten olla käsityöläinen, silkan tekemisen ilosta syntyvä pakko.

Pirjetta Branderilla on muuten tiistaina avajaiset Galleria Sculptorissa. Joukolla katsomaan uusia veistoksia!

Esimerkiksi Brander on omaksunut viime vuonna uuden materiaalin, betonin. Hänen mukaansa ”yllätyksiä tulee, pitää koko ajan improvisoida, pitää luottaa siihen, että pystyy ratkaisemaan ongelmia. Jos joku menee pieleen, ei saa antaa periksi. Siitähän se hauskuus vasta alkaa, kun saa vaivata aivojaan, sillä, että miten tämän nyt saa ratkaistua. Taiteen tekemisessä ongelmien ratkaisu on kaikista hauskinta, ja kuvanveistossa niitä on loputtomasti. Se on ihan mahtavaa. Asenne ja kyky improvisaatioon, luovaan ongelmanratkaisuun, se on kaikista hienointa. Tässä prosessissa treenaamisella on epäilemättä merkitystä. Tärkeintä on kuitenkin asenne, se että ei joudu paniikkiin.”

Henkisiä harjoitteita

Nykytaiteessa korostetaan usein objektien tuottamisen sijaan prosessia ja sen avoimuutta. Kaila viittaa kollegaansa, Teatterikoulun taiteellisen tutkimuksen professoriin, teatteriohjaaja ja -käsikirjoittaja Esa Kirkkopeltoon, jonka eri ryhmissä on totuttu puhumaan harjoitteista. Vaikka ryhmissä harjoiteltaisiinkin esityksiä, on Kirkkopellolla tapana nimittää usein interaktiivisia ”lopullisia esityksiäkin” harjoitteiksi. Esimerkiksi Kirkkopellon ja Aapo Korkeaojan ohjaamassa Toisissa tiloissa (2007) oli kyse ”sarjasta kollektiivisia harjoitteita, jotka suoritetaan yleisön edessä. Harjoitteissa hakeudutaan yhdessä toisiin, ihmiselle vieraisiin tiloihin ja niistä palataan takaisin näin saadun kokemuksen rikastuttamana. Kysymys ei ole näyttelemisestä vaan metamorfooseista aistitiloihin ihmislajin rajojen ulkopuolella.” 

Kaila vertaa installaatioita tällaisiin harjoitteisiin. ”Vaikka installaation tekijä tekisi pienoismalleja, muuntaa tila teoksen aina toiseksi. Tekijä joutuu tekemään jatkuvasti eräänlaisia ennakoivia avaruudellisia harjoitteita. Itse asiassa pelkkää näyttelyn ripustustakin voidaan tarkastella eräänlaisena harjoitteena, vaikka teos lopulta lukitaankin, ja se voi olla jonkin aikaa olemassa tietynlaisena.” 

Branderin veistokset alkoivat elokuun lopulla valmistua.

Branderkin korostaa harjoittelun merkitystä ei-aineellisessa merkityksessä. Hänelle nuo toiset tilat ja rikastuttavat kokemukset ovat nykyään työmatkoilla tapahtuva ihmisten havainnointi. ”Nykyään harjoittelen ihmisten tarkkailua enemmän kuin ennen. Olen ottanut tavakseni julkisissa kulkuneuvoissa havainnoida tarkasti ihmisiä, koska he ovat yleensä niin keskittyneitä kännyköihinsä, että he eivät huomaa, vaikka heitä tuijottaisi kuinka paljon. Teen sitä tietoisesti joka päivä.” 

”En kuitenkaan ajattele harjoittelua. Se ei ole tavoitteellista. Harjoitukset liittyvät pikemminkin avoimuuden jatkuvaan treenaamiseen. Se pitää muistaa, koska muuten sitä urautuu helposti, eikä näe mitään.” 

Ehkä on kuitenkin syytä muistaa Kailan skeptisyys, hänen ajatuksensa käsitteen vesittymisestä: ”Minulle tämä on vähän epäselvää. Missä määrin tiedostamaton ja spontaani on harjoittelua? Missä määrin se on pikemminkin herkkyyttä ja olemisen osaamista. Miellän harjoittelun enemmän toiminnaksi, jossa on tietty rytmi ja muoto, tietty päämäärä.” 

Ehkä kuvataiteilijan harjoittelu on keinumisen harjoittelua – tasapainoharjoitteita siinä heiluriliikkeessä, jonka ääripäinä ovat käsityöläisyys ja avoimuus elämälle sekä toisille ihmisille? 

***

Jorma Hautalaa kävin myös tapaamassa hänen työhuoneellaan – ja otin kuvia hänen "harjoitteistaan":

”Kuvataiteilijan koko ura on harjoittelua”

”Kuvataiteessa tuntuisi oudolta, että sitä vain toistaisi ja toistaisi. Hioisi suoritusta loputtomasti kuin muusikko, joka saattaa harjoitella monta tuntia päivässä”, toteaa taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala työhuoneellaan. 
Toisaalta Hautalan mukaan ”kuvataiteilijan koko elämänura, koko tuotanto, on harjoittelua” – ”sitä suurta mestariteosta varten”, hän lisää ironisesti. 

Hautala muistuttaa kuitenkin modernin taidekoulutuksen ja harjoittelun välisistä kytkennöistä ja viittaa legendaariseen Bauhausiin, jossa muun muassa Johannes Itten ja Josef Albers käyttivät esikursseillaan erilaisia harjoituksia – sekä väriin että materiaaliin liittyen. Esimerkiksi Albersin kursseilla muotoiltiin tunnettujen väritehtävien lisäksi pahvista ja paperista erilaisia konstruktioita. Albers halusi kehittää oppilaitten ’materiaalitunnetta’ (Materialgefühl): ”Kuten punainen ja vihreä täydentävät toisiaan, voivat muodostaa siis kontrastin ja tasapainon, niin myös tiili ja säkkikangas, lasi ja steariini.” 

Hautalan työpöytää elokuulla.

Suomessa Bauhausin ja nimenomaan erilaisten harjoituksien perinnettä piti pitkään yllä Kaj Franck, jonka yleisen sommittelun peruskurssilla Hautalakin on opiskellut Taideteollisessa oppilaitoksessa. 

Hautala palauttaa myös mieliin edelleenkin varsin suositun croquis’n, nopean elävän mallin piirtämisen, jota jotkut taiteilijatkin vielä harrastavat pitääkseen yllä taitoaan: ”Siinähän ei pyritäkään taideteokseen, vaan kyse on käden taidosta ja nopeudesta – haetaan esimerkiksi viivan ilmeikkyyttä.” 

Hautala ei harjoittele tietoisesti, mutta maalaamisvaihetta edeltää luonnostelu, joka on tietyllä tavalla kuin harjoitusta ja jättää paljon käyttämätöntä materiaalia – toisinaan unohduksiin, toisinaan uudelleenarvioinnin ja jatkokehittelyn aiheeksi. ”Minun tapani lähtee intuitiivisesti, päässä on joku geometrinen tai ornamentaalinen aihe, ja sitten piirrän sen suurin piirtein paperille, käsivaralla. Sitten piirrän sen millimetripaperille tiettyyn mittakaavaan ja teen väri-intervallit.” Tähän vaiheeseen ei kuitenkaan enää liity harjoittelua. ”Ennen maalaamista minun täytyy hyväksyä se, mihin olen päässyt.”
”Ensin on kuitenkin paljon hakuammuntaa, lippua ja lappua syntyy. Sitten koordinaatit osuvat kohdalleen.” 
Hautalalla harjoittelu liittyy pikemminkin havainnointiin. ”Havainnoin koko ajan. Joukkoliikennevälineissä ja varsinkin kävellessäni katson valoa, varjoa, volyymeja. Katson miten valo toimii: vastavalo, myötävalo, valon suunnat. Vähän samalla tavalla kuin Jussi Tiainen viimeisimmässä näyttelyssään (Galleria Ama 8.–31.8.).” 

Kun viittaan Jan Kailan käyttämään harjoitteen käsitteeseen, Hautala osoittaa työhuoneen nurkassa pahvilaatikkoa: ”Minun harjoitteluni on tämä, laatikkokaupalla harjoitteita. Suurin osa jää kuitenkin laatikoihin."

Hautalan harjoitelaatikko.

 

***

Sitten oli samaan teemaan liittyen lehden Polemiikkia-sarjassa haastattelujuttu, jossa keskustelin kuraattorin, Kuvataideakatemian tilallisuuden ja näyttelysuunnittelun professori BarbaraVanderlinden sekä media- ja äänitaiteilijan, Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmän johtaja Marianne Decoster-Taivalkosken kanssa keskeneräisyydestä:

Polemiikkia

(1) MDT: Keskeneräisyys on interaktiivisessa mediataiteessa jo kuin määritelmällisesti sisäänrakennettu. Se ei voi olla muuta kuin epätäydellistä, koska ulkoiset tekijät vaikuttavat aina teokseen. Itse asiassa koko digitaalinen media on määritelmällisesti keskeneräistä, koska se on loputtomasti muunneltavissa ja myös yhdisteltävissä. 
(2) BV: Nykytaiteessa keskeneräisyydestä on tullut tavallaan olennainen osa taidetta. Tämä liittyy keskeisesti taiteen ontologiaan. Historiallisesti tarkastellen keskeneräisyys on kuitenkin eri aikoina saanut erilaisia tulkintoja.

(3) MDT: Nykyään sitä tulee useammin miettineeksi, että tehdäänpä työ vähän toisella tavalla – nykyään se on myös mahdollista. Tähän vaikuttaa myös paikkasidonnaisuus. Kun siirrät teoksen uuteen paikkaan, se voi olla kuin uusi teos. Työt alkavat elävää tavallaan omaa elämäänsä.

(4) BV: Uskon henkilökohtaisesti, että keskeneräisyyden tai lopullisen kokonaisuuden ymmärtämisen täytyy liittyä siihen, miten näemme maailman. Romantiikan kontekstissa fragmentaarisuus oli keskustelua saavuttamattoman kanssa. Slavoj Žižek puolestaan näkee kiinnostavasti meidän keskustelevan tulevaisuuden kanssa, saavan palautetta tulevaisuudelta. Hän kuitenkin muistuttaa, että tulevaisuuden määritteleminen on aina ideologian synnyttämistä.

(5) MDT: Sitä paitsi eihän elämä koskaan ole täydellistä. Asiat muuttuvat. Musiikissa asia on tietenkin vähän kompleksisempi, koska notaation kautta teoksen abstrakti puoli on muuttumaton. Musiikki ei ole pelkästään ääniä, eikä sitä pelkästään kuunnella. Musiikin ääneksi tulemiseen vaikuttavat muun muassa muusikot, instrumentit, tila ja kuuntelijat niin, että sama teos soi aina erilaisena, ja se resonoi erilaisella tavalla jokaisessa kuuntelijassa.

(6) BV: Tämä keskeneräisyyshän koskee oikeastaan kaikkia taidemuotoja, kuvataidetta, musiikkia, kirjallisuutta. Tai esimerkiksi filosofiaa. Esimerkiksi kirjallisuudessa koko James Joycen tuotanto on kuin keskeneräinen teos. Modernin myötä monet varmuudet otettiin pois.

(7) MDT: Täytyy muistaa myös 1960-luku, jolloin alettiin ymmärtää elämään enemmän jatkuvana muutoksen – John Cage, Fluxus, zen-buddhismi. Taiteilija yrittivät keksiä tapoja elää epävarmuuden kanssa. Nykyään tälle on varmaan laajemmin ymmärrystä, koska ihmisten arjessa teknologian kehitys merkitsee nopeaa ja jatkuvaa muutosta.

(8) BV: Taideteos on aina harmaalla vyöhykkeellä ja se määrittyy vasta kun teos ja yleisö kohtaavat. Joskus 1970-luvun jälkeen, kun suuret tarinat hävisivät, meillä alkoi olla tilanne, jossa jokaiseen kysymykseen saattoi saada 50 erilaista vastausta. Varmuutta ei koskaan ole. Mielestäni juuri taide on sensitiivistä tälle epävarmalle todellisuudelle, ja se ottaa keskeneräisyyden muodon pitääkseen yllä dialogia.

(9) MDT: Uuden tekniikan myötä dialogia voi käydä myös monin tavoin, myös oman tuotantonsa kanssa. Esimerkiksi nuoremmat muusikot ja tuottajat saattavat todeta, että äänitin jonkun kolme vuotta sitten, mutta nyt haluan tehdä sen uudestaan toisella tavalla. Ei kaksikymmentä vuotta sitten näin olisi sanottu. Se on aivan uusi asia.

(10) BV: On kuitenkin paradoksaalista yrittää näyttää prosessia, koska sitä ei voi pysäyttää. Tavallaan on siis absurdia tehdä prosessista esimerkiksi näyttelyä, koska se tuottaa vain tautologiaa. Tässä tilanteessa me elämme juuri nyt. Pitää muistaa, että prosessi on avoin ja aina on muuttujia, jotka on avattava pitääksemme dialogia yllä. 

Mukana oli myös kaksi kysymystä pallukassaan:

1) Pitäisikö taiteilijan uskaltaa tunnustaa, että tavoiteltua täydellistä taideteosta ei koskaan saa valmiiksi? 

2) Lisääkö keskeneräisyyden tunnustaminen avoimuutta, keskustelun vapautta ja mahdollisuuksia?

Virossa 132: Pedon merkin odysseia

Tänään päättyy odysseiani. 6 viikkoa, 60 liuskaa valmista käsikirjoitusta, 6000 kilometriä autolla pitkin poikin Saarenmaata ja Hiidenmaata.
Kuusi viikkoa olen aamukahvin ja -röökin kanssa katsellut tätä näkyä, ja ikävä tulee jo nyt, kun alan pakkailla:

Ikävä tulee myös Orissaaren pikkukauppalaa, missä usein kävin syömässä päiväkeiton ja missä ihailin aina maailman ainoaa jalkapallokenttää, jonka keskellä kasvaa tammi:
 

 
Huomenna ripustetaan Galleria Ortonin seuraava näyttely – Olavi Pajulahden (s. 1944) 70-vuotisjuhlanäyttely. Niin, että tervetuloa maanantaina joukolla avajaisiin!

Virossa 131: Eteenpäin Jussi Kiven viitoittamalla tiellä!

Heti illallisen jälkeen:

Näitä söin äsken muutaman illalliseksi halvan Pinot Grigion kanssa. Kyse on kampelasta (Platichthys flesus), joka ainakin minulle on suurin saarenmaalainen herkku. Kilohinta tuntuu kaikkialla olevan tällä hetkellä 5,00 euroa.

Olen nyt viisi viikkoa kiertänyt ympäri Saarenmaata ja yrittänyt löytää Aino Kallaksen 1900-luvun alun tunnelmia – ja syönyt savukampelaa niin kuin hänkin vuonna 1907 miltei päivitäin. En ole varmaankaan koko elämäni aikana syönyt kampeloita yhtä paljon kuin tänä syksynä.

Sallittakoon pieni lapsellisuus sekä pitkän yksinäisyyden tuottama regressio ja nostalgia. Välillä tunnen itseni hienostuneiden pyhiinvaellusten tekijäksi ikään kuin suuresti ihailemani taiteilija Lauri Anttila (s. 1938). Näin viimeksi Kaalin kraatterijärvellä, jossa mietin muun muassa Lennart Meren kirjaa Hopeanvalkea (1983) sekä Aino Kallaksen muistelmaa erään geologin ja folkloristin kohtaamisesta samaisella järvellä:

Aivan erityisesti mietin sitä, että kukahan tuo Kallaksen mainitsema nimetön geologi vuosisadan alussa oli, sillä vasta vuonna 1937 Ivan Reinwald (1878–1941) kykeni todistamaan Kaalin synnyn meteoriitista johtuvaksi. Vai olisiko sittenkin kyseessä ollut nimenomaan Kallaksen ikätoveri Reinwald ja olisiko Kallas ollut todistamassa hänen historiallisia alkupohdintojaan? Tätä pitäisi kaiketikin tutkia. Ehkä kuitenkin jonkun muun kuin minun, sillä aikani hajoaa koko ajan eri suuntiin: Anttilan sijaan tunnenkin väliin olevani kuin hänen lisäkseen toinen ihailemani taiteilija, Jussi Kivi (s. 1959). Näin tapahtuu aina silloin, kun näen tien vieressä neuvostoarmeijan raunioita. Silloin saavat Kallakset, kirjallisuus, geologia ja korkeakultuuri unohtua ainakin hetkeksi. Minusta tulee huonoine polvinenikin kuin urbaani löytöretkeilijä tai romanttisen maantieteen harrastaja tai esoteerinen maantieteilijä.

Tänään menin ihan tietoisesti katsomaan Dejevon ohjustukikohtaa Kihelkonnan kunnassa. Sinne minut opasti Tapio Mäkeläisen mainio ja pedanttinen matkaopas Tapion matkassa Saarenmaalle (2014).

Iso osa tukikohdan rakennuksista jyrättiin maan tasalle 2010-luvun alussa – muun muassa tätä ulkotaideteosta ei enää ole:
 

Kuva: Otto de Voogd, 2007.

Mutta jotain oli vielä jäljellä:

Ja varsinkin jäljellä oli varuskunnan henkilöstön asuintalojen muodostama pieni kylä, jossa oli aikoinaan oma koulu ja kauppakin. Taisin osua koulurakennukseen, koska siellä oli niin paljon oppimateriaalia ja muun muassa lasten piirustuksia:
 

Dejevo on siis aito aavekylä:

Mutta olen minä näitä löytänyt ihan omin päinkin – peräti kolme tukikohtaa.

Torgun kunnan Tammunan kylästä löysin ensimmäisen, ja siellä oli vielä jäljellä aito seinämaalauskin luokkahuoneen seinällä – tosin ei kovin neuvostoherooinen:

Paikka on ollut Kingissepan alueen Kuressaaren kommandatuurin 13. ravavartioasema eli Tammunan rajavartiolinnake varuskuntineen:

Sielläkin on ollut joku herooinen ulkoagitjuttu, mutta vain muoto on säilynyt:

Toisen löysin toiselta puolen saarta, Mustjalan kunnan Ninasen kylässä:

Sielläkin oli taidetta ruokalan seinällä, mutta, hitto soikoon, ihan saarenmaalaista, eikä yhtään neukkuherooista:

Niinpä ryhdyin itse taiteilemaan, ja mietin samalla sitä, miten helpon tuntuista on tehdä nykytaiteellista "maalauksellista valokuvaa" – olen siis tässä harrastelijanykytaiteilija (ja näitä on paljon):

Silkkaa neukkuavantgardea?

Kolmannen – ja kaikista isoimman – löysin Torgun kunnan Säären kylästä, enkä ole vielä saanut selvitettyä, että mikä kyseinen paikka on. Rakennuksia oli kuitenkin paljon:

Sieltä en löytänyt taidetta, mutta pelkät kyriliset kirjaimetkin tuovat mukanaan tiettyä romantiikkaa, vaikka kysessä olisikin vain 'sport':

Sääressä sain jatkettua harrastelijanykytaiteellista sarjaani "220 V" (en aio kuitenkaan pitää näyttelyä) :

Tällaista tämä taidekriitikon elämä on, kun se lomailee.

Urbaanin löytöretkeilyn harrastajat ovat ylen moraalista porukkaa – he käyvät paikoissa, mutta vievät mukanaan vain valokuvia. Minä en ole oikea urbaani löytöretkeilijä vaan moraaliton paskiainen. Odotankin kauhulla sitä hetkeä, kun palaan, ja vaimoni tulee hulluksi yrittäessäni tunkea olohuoneen seinälle taideteosten jatkoksi näitä minulle jo rakkaiksi muodostuneita saaliita – ne ovat aika isoja ja likaisia – mutta ihan avantgardistisia; eka on muuten "maalaus vanerille" (sen revin irti erään hyllykön sivuseinämästä; se on varmaan ollut joku agtipropmaalaus) ja toka "sapluuna puulle" (sen tietenkin toivon olevan ohjuslaatikosta):

Julkaistua 555 & Virossa 130: Ühe köstri haual

Huomenta,
eilen oli riemukas olo, kun Kuressaaressa ilmestyvä Saarte Hääl -lehti julkaisi viimeviikkoisen radiokolumnini viroksi otsikolla 'Ühe köstri haual'.

Tästä linkistä voitte harjoitella viroa.
Kun on julkaissut muutaman tuhannen juttua, ei oman nimensä näkeminen lehdessä tunnu enää miltään – se on lähinnä vain työtä. Toisinaan tuo nuoruuden riemu kuitenkin palaa sillä vanhalla ja vähän naiivillakin voimalla. Viimeksi muistan tämän tunteen, kun eräs taidejuttuni julkaistiin serbokroatiaksi. Oli hienoa lukea omaa tekstiään ymmärtämättä mitään vaikka tiesikin, mitä oli kirjoittanut. Nyt tuli vähän samanlainen olo. Sitä paitsi on hauskaa olla jossain jumalan selän takana ja aidosti osallistua siellä olemiseen. Minusta oli ihanaa, että yli 200 ihmistä on eilen avannut jutun nettiversion ja yksi jopa kehuen kommentoinutkin sitä. Tunsin itseni hetken aikaa ihan virolaiseksi kirjoittajaksi!
Ja nytpä lähden Hiidenmaalle tutkimaan Reigin papin maisemia.

PS. Tässä muuten tuo jutussa mainittu lukkari (vir. köster):