Guggenheim Helsinki 62: Kaksi villiä veikkausta sunnuntain ratoksi

Olen kirjoittanut tänään kaksi tekstiä, joihin palaan blogissa ensi viikolla. Vielä pitäisi kirjoittaa yksi, mutta välillä päätin pitää lepotauon ja olla ajattelematta taidetta tai oikeastaan olla ajattelematta mitään. Eihän se onnistunut: sohvan nurkalla viinilasin kanssa iski ajatus Kiasman tulevasta johtajasta. Sehän oli ikään kuin haussa, niin kuin apulaiskaupunginjohtajan virka, jonka vihreät olivat jo etukäteen saaneet kokkareilta maksuksi Palmian yhtiöittämisestä (ja ehkä muistakin palveluista kuten tulevasta Guggenheimin kannattamisesta), mutta headhunttaajat kuulemma tekevät Kiasman puolesta kuumeista työtään. Siinä sitten mietiskelin tulevaa johtajaa, ja koska olen paatunut uhkapeluri, iski halu veikata. Miltei heti keksin ehdokkaan, jolle laittaisin rahani, jos joku haluaisi lähteä vedonlyöntiin. Hänellä on kaivattu kansainvälinen tausta ja ilmeisesti Suomessakin sopiva määrä vaikutusvaltaisia kannattajia, koska hän sai heti Suomeen muutettuaan valtion yksivuotisen kriitikkoapurahan ja paikan Kuvataideakatemian Praxis-maisteriohjelman lehtorina. Sanokaa siis minun sanoneen, että Kiasman seuraava johtaja on Trondheimin taidemuseon entinen johtaja Pontus Kyander (jos se ei sitten ole samaisen Praxiksen professori Leevi Haapala – hyvä veikkaus hänkin, paitsi ehkä vähän liian akateeminen nykyistä bisnesmaailmaa ajatellen): 

No, sitten menin röökille parvekkeelle, ja Guggenheim-ajatus jäi jotenkin päälle. Tekisi mieleni veikata, että Guggenheim Helsinki tulee saamaan piakkoin tiedon merkittävästä yksityisestä lahjoituksesta. Ajatuskulku on seuraava: Talvivaaran toistaiseksi salassa pidetty mahdollinen ostaja on veikkaukseni mukaan Norilski nikel (Norilsk Nickel), joka omistaa jo Harjavallan nikkelitehtaan. Firman pääomistaja on venäläinen oligarkki Vladimir Potanin (Forbesin mukaan 14 miljardin nettoarvoinen mies), joka istuu Solomon R. Guggenheimin säätiön hallituksessa ja myös Eremitaašin hallituksessa. Häntä olen veikkailut G:n rahoittajaksi jo aiemminkin, mutta nyt tuli vielä vahvempi olo. Hänellä on siis sekä taideharrastuksia että Suomi-harrastuksia:  

Että näillä mennään. Nyt ryhdyn kirjoittamaan päivän kolmatta juttua.

PS. Myöhemmin illalla, kun kolmaskin juttu on valmis, enkä jaksa katsoa sen paremmin Tellusta, Suomen tullia kuin Die Hardiakaan vaan aion mennä sänkyyn harjoittelemaan tulevaa Lukurauhaa. 
Yllä kirjoitettu on tietenkin vain joutohetken joutohupia, mutta vakavasti ottaen kaikille lobbareille: Kyander saattaisi ihan oikeasti olla hyvä vaihtoehto johtajaksi. Tämä tamperelaispoika on muuttanut Suomesta pois jo vuonna 1962, mutta tuntee Suomen nykytaiteen hyvin eikä varmaankaan ole osallinen mihinkään kuppikuntiin. Hän kykenisi varmaankin hämmentämään piristävästi taiteemme keitosta. Ja johtamiskokemustakin on jo kahdesta taidemuseosta – sekä hämmentämiskokemusta.  
Ja Potaninia en haluaisi Suomeen mistään hinnasta. Joillekin raha on tietenkin vain rahaa, mutta oligarkkien rahaan kannattaisi ehkä suhtautua tietyllä varauksella. He ovat tottuneet olemaan piittaamatta kansallisomaisuuksista.

Voiko taideteos menettää omistajansa epäillyn juridisen, moraalisen tai imagollisen kelvottomuuden takia esteettisen kelvollisuutensa?

Yhdysvalloissa on viime aikoina käyty keskustelua koomikko Bill Cosbyyn liittyvistä raiskausyytöksistä. Helsingin Sanomat uutisoi 19.11., että NBC ja Netflix ovat peruneet Cosbyn kanssa sovitut ohjelmat. Useammatkin naiset ovat syyttäneet julkisuudessa Cosbya raiskauksista tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Oikeuteen asti tapaukset eivät ole edenneet.
Cosby on Camille-vaimonsa kanssa tunnettu myös taiteenkeräilijänä. Pariskunnan afroamerikkalaisen taiteen kokoelmasta on parhaillaan helmiä esillä Smithsonianin järjestämässä näyttelyssä Conversations – African and African American Artworks in Dialogue (9.10.2014–24.1.2016).

David C. Driskell (s. 1931), Benin Head (n. 1978), munatempera paperille, Cosbyjen kokoelmista.

Hyperallercigin Jillian Steinhauer kysyi 20.11.: "Mitä Smithsonianin pitäisi tehdä Cosby-näyttelylleen?" Näyttelyssä Cosbyjen ilmeisen merkittävää kokoelmaa esitellään ensimmäistä kertaa laajemmalle yleisöille.
Näin Steinhauer: "The Cosby collection does not exist without Bill Cosby, and the National Museum of African Art would not have access to it without him either. It’s hard to think of a more perfect illustration of the mess our museum system has become, of the way our institutions are completely beholden to rich people. When a museum shows a private collection — an all-too-common practice these days — it is anointing not just the art but the person who had the good taste (and money) to choose it."
Tässäpä miettimistä. Ja kai tuota syyttömyysolettamaakin pitäisi miettiä. Vai mietitäänkö nykyään kuitenkin mieluummin imagokysymyksiä? Mutta ainakin pitäisi miettiä vähän laajemminkin, koska näiden rikkaiden yksityiskeräilijöiden rooli taidemaailmassa lisääntyy koko ajan.
Vastauksia en esitä vaan jatkan itsekin miettimistä.

Julkaistua 584 & Näyttelykuvia 933: Kissoista kosmologiaan

Tänään ilmestyi Kirkossa ja kaupungissa (44/14) arvioni Anita Snellmanin (1924–2006) näyttelystä (10.10.2014–12.1.2015) Amos Andersonin taidemuseossa.

Taidemaailmamme tuppaa olemaan vähän lempeä näitä kaapin päälle nostettuja vanhoja mestareita kohtaan, joten vähän hirvitti lopun kriittisyyteni, mutta monissa Snellmanin loppukauden töissä ei mielestäni ole lainkaan sellaista voimaa kuin hänen töissään parhaimmillaan. Pakko se oli siis sanoa – ollakseni oikea kriitikko: 

Kissoista kosmologiaan

Lähihistorian muisti on toisinaan lyhyt, ja se tarvitsee päivityksiä. Usein puhutaan siitä, miten naistaiteemme raju nousu alkoi 1980-luvun alussa Leena Luostarisen, Marika Mäkelän ja Marjatta Tapiolan myötä. Suurelta yleisöltä jo hieman unohtunut, että heitä edelsi vahva, rohkea ja myös menestynyt naishahmo, joka ei taidemaailman säännöistä piitannut ja joka toimi Suomen Taideakatemian koulun maalauksen opettajana liki koko 1970-luvun ja vaikutti siten 1980-luvun läpimurtoihin. Anita Snellmanin (1924–2006) asemaa taidemaailmamme miehistä hegemoniaa murtavana tekijänä ei siis kannata aliarvioida. 

Snellman piti viimeisimmän yksityisnäyttelynsä Albertinkadun kodissaan vuonna 1991. Sitä ennen häntä oli nähty isoinakin kattauksina: hän oli Helsingin juhlaviikkojen Vuoden taiteilija vuonna 1976 ja täytti Retretin maalauksillaan vuonna 1985, mutta ehkä juuri nyt on hyvä aika sijoittaa häntä tarkemmin lähihistoriamme kaanoniin. 

Snellmankin maalasi monen taiteilijan tavoin vaikuttavan sarjan omakuvia. Yllä vuodelta 1961.

Snellman valmistui Suomen taideakatemian koulusta vuonna 1948 ja jatkoi opintojaan vielä Tukholmassa ja Pariisissa. Pariisin kautta hän löysi eurooppalaisen maailman ja sitä kautta tiensä Espanjaan: Palma de Mallorcalla vuonna 1953 hänet lumosi se myyttinen välimerellinen valo, joka on muuttanut monen taiteilijan palettia. Vuonna 1955 Snellman siirtyi Ibizalle, josta tuli pysyvästi hänen toinen kotinsa. 

Snellmanin kuudelle vuosikymmenelle jakautuva tuotanto on mittava, ja ulkoisen tyylin sekä paletin vaihdoksia on paljon, joten tutkittavaa riittää, kun katsoja alkaa etsiä joukosta helmiä ja omia mieltymyksiä. Snellmanin tapauksessa kaikki lähtee kuitenkin aina pohjimmiltaan väristä, kuten hän itsekin on korostanut. 

Aihe löytyi usein lähipiiristä. Puutarha kuutamossa, 1975.

Snellmanin maalausten tunnemaailmakin skaala on laaja: hän on kuvannut intiimiä lähipiiriään – kissoistaan lähtien – mutta kurkottanut myös mystiikan kautta kosmisiin ulottuvuuksiin ja ihan konkreettisestikin tähtitaivaalle, jota hän Ibizalla tutkiskeli kaukoputkellaan. Väliin hän on tavattoman herkkä, ja väri alkaa joinain kausina muuntumaan silkaksi häikäiseväksi valoksi, kun taas 1950-luvulla hän oli jopa yhteiskunnallinen ja ehkä vähän paatoksellinenkin.

Tämä oli yksi Vuoden taiteilija -näyttelyn rakastettuimpia teoksia. Sininen poika sininen, 1976.

Yhtenäistä ja johdonmukaista kuvaa Snellmanin tuotannosta on vaikea hahmottaa – ja hyvä näin: miksi taiteilijasta pitäisi rakentaa jotain ennalta määrättyä kohtalonomaista roolia? On terveellistä yrittää paikallistaa ja myöntää myös harharetket, joita jokaisen taiteilijan uralle väistämättä osuu.

Siksi uskallankin todeta, että monissa myöhemmän kauden töissä, joissa Snellman liukuu mystiikan alueelle, hän alistaa värin ja kompositionkin liian voimakkaasti visiolleen, jolloin teosten intensiteetti heikkenee. Tämä korostuu varsinkin isoissa triptyykkimäisissä maalauksissa. Ainakin minulle tuli häiritsevästi mieleen ajatus, että osa niistä muistutti seinämaalauksia varten tehtyjä luonnoksia. Paljon omakuvia tehnyt Snellman maalasi itsensä usein mukaan näihin isoihin kankaisiin, mutta ei enää varsinaisena omakuvana, vaan pikemminkin symbolisella tasolla – ja ehkä juuri tämä tekee niistä hieman ohuita.

Taidekriitikko Rölli-peikkona?

Kansan Uutisiin kirjoittamani juttu poliittisesta valokuvasta ja Jonathan Hobinin (s 1979) näyttelystä on herättänyt huomiota Facebookissa. Hyvä näin, koska yksi kritiikin tehtävistä lienee herättää keskustelua.
Pikkasen vituttaa kuitenkin, että somemaailman trendikäsitteitä ei osata käyttää tai käytetään niin löyhästi, että ne menettävät mielekkään semanttisen kattavuutensa. Kahdessakin jutussa minut on leimattu 'trolliksi'. Niko Laamasen Fb-seinältä – vahvalla logiikalla: "Toi taidekriitikko Kantokorven kannanotto lienee jonkinasteinen trolli ottaen huomioon taiteilijan alkuperäiset tarkoitusperät." Trollilla on trollin tarkoitusperät, eikä siinä oteta huomioon mitään alkuperäisiä tarkoitusperiä. Ja Matti Kantosen kommentti Jari Tammisen Häiriköt-seinältä: "Tuon Kansan Uutisten jutun täytyy olla taidekriitikon trolli. 'Eikö kukaan ajattele lapsia' –mielipide nauraa tässä itselleen."
En minä ole trolli. Olen omalla nimelläni työtäni tekevä taidekriitikko. Mielipiteeni voi leimata tyhmäksi ja minulle saa vittuilla ihan niin paljon kuin ikinä huvittaa, mutta puhukaamme mieluummin asioista niiden oikeilla nimillä. Trollin määritelmää voi tutkia vaikka tästä linkistä Wikipediaan. 
Otin nimenomaan huomion taiteilijan tarkoitusperät, ja koin, että ne eivät oikein johda tulokseen – tai toimivat pahimmillaan jopa itseään vastaan. Olin moraalisesti huolissani Hobinin käyttämistä lapsista – enkä erityisen kiihkomoralistisesti vaan ihan näiden lasten arkea ajatellen.  Se, että miettii omaan alaansa liittyviä moraalisia ongelmia, ei ole moralismia. Se on jotain, mitä meidän kaikkien tulisi työssämme tehdä.
Laamanen totesi Häirikössä: "Miksi lähdekritiikki ja avoimuus pitäisi kieltää omalta lapselta? Silmien sulkeminen siltä että lapset eivät muka näitä asioita joutuisi tai pitäisi joutua käsittelemään on itsensä huijaamista."
En ole koskaan sulkenut silmiäni. Kokenut taiteenkatsoja on sitä paitsi nähnyt urallaan kaiken mahdollisen töhnän. Olen opettanut omalle pojalleni joskus 1990-luvulla lähdekriittisyyttä ja avoimuutta – ja hän teki sitä minulle vastavuoroisesti alettuaan harrastaa omia harrastuksiaan. Luulen jopa meidän molempien onnistuneen. Kysynkin takaisin: Näinkö näitä asioita tulisi käsitellä? Mitä helvetin lähdekritiikkiä tai avoimuutta on se, että lapsi pannaan pikkuhousut nilkoissa ja sukkahousuilla itseään kuristaen esittämään seksuaalisen lapsimissimurhan uhria – vaikka se olisikin lapsen mielestä "hulvattoman hauskaa", kuten Hobin on todennut. Näinkö me opetamme lapselle kriittistä medialukutaitoa?

Jonathan Hobin, American Idol.

Jos olisin halunnut olla todella provo, olisin veikannut, että joku pervo on jo taatusti ehtinyt vetää käteen katsellessaan yllä olevaa kuvaa – siis taidemuseon seinällä roikkuvaa yhteiskuntakriittistä taideteosta. Olisin sitä paitsi ollut taatusti oikeassa. No, tulihan sekin sanottua. 
"Senkin Rölli!", huudahdan moittien itselleni, mutta ryhdyn jo miettimään seuraavia juttuja.  

PS. En ole koskaan ollut ns. loukkaantuvaa tyyppiä. Loukkaannuin lähinnä alani ja kollegoideni puolesta. Taidekritiikillä ei mene nykyään kovinkaan hyvin. Jos sitä vähäistä tilankäyttöä, jonka media meille nykyään sallii, aletaan yleisesti nimittää trollaamiseksi, menee vieläkin huonommin. 

Kuratoinnista ja vaivaisukoista

Perjantaina oli vuorossa marraskuun jo kolmas paneelikeskustelu, johon osallistuin. Aivan samoin kuin aiemmassa musiikkikritiikkikeskustelussa, olin vähän innostunut kun sain jakaa mielipiteitä eri taiteenlajien edustajien kanssa. Nyt oli vuorossa elokuva. Helsingin lyhytelokuvafestivaalien yhteydessä järjestettiin paneelikeskustelu kuratoinnista. Puhetta johti festivaalin johtaja Elina Rislakki ja kommenttejaan esittivät DocPointin taiteellinen johtaja Ulla Simonen, suunnittelija Anna Möttölä KAVIsta, Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin taiteellinen johtaja Pekka Lanerva, Helsingin Sanomien elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen ja minä:

Keskustelu oli vilkasta ja yleisökin mukana – varsinkin Kanerva Cederström, jolta ei onneksi viisaita, rakentavia ja myös kriittisiä mielipiteitä puutu.
Luulenpa, että juuri nyt on hyvä aika aloittaa elokuvatapahtumien kuratoinnista keskustelu, koska asiaa ei ole selvästikään Suomessa vielä mietitty kovinkaan paljoa. Vallan ja vastuun kysymykset festivaaliohjelmien valinnassa olivat selvästikin vähän hämmentäviä – ja myös jäsentymättömiä. Hyvä avaus kuitenkin.

***

Ilta jatkui vielä toisen lajin merkeissä. En ole nimittäin juurikaan ollut tekemisissä nukketeatterin kanssa. Yhdysvaltalainen ohjaaja, nukentekijä, kirjoittaja ja yhteisötaiteilija Park Cofield (s. 1982) halusi tavata Pelastakaa vaivaisukot ry:n puuhahenkilöiden kanssa ja kertoa vaivaisukkoihin liittyvistä tulevista produktioistaan:

Park Cofield sekä Sirpa Viljanen ja Seppo Seitsalo vaivaisukkoporukasta.

Cofield menetti sydämensä Kerimäen vaivaisukkonäyttelyssä. Hän on toisen vaivaisukkoentusiastin, taidemaalari Antti Ojalan (s. 1935) lähisukulainen ja on yhdessä Antin kanssa tekemässä isokokoisia teatterivaivaisukkonukkeja tulevia esityksiä varten. Performanssit tulevat tapahtumaan sekä Fairportissa Ohiossa (ja mahdollisesti muuallakin Yhdysvalloissa) että Suomessa. Ideat olivat vakuuttavia, joten perästä varmaan kuuluu.

Julkaistua 583 & Näyttelykuvia 932 & Virossa 135: Kaikessa soi blues

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Minä kuulun siihen joukkoon kulttuuriväkeä, joka odottelee kauhulla Suomen ensimmäistä perussuomalaista kulttuuriministeriä. Ihan jo itsekkäistäkin syistä, koska olen vanhenevana miehenä alkanut vakavasti ajatella sitä, että ajan tullen haen valtion ylimääräistä eläkettä. Persujen tarjoama vaihtoehto lienee inuittityyliin kävellä jäälle kuolemaan. 
[Tästä linkistä Maaria Ylikankaan hyvä raportti Suomen Taidepoliittisesta huippukokouksesta – ja tästä linkistä Eerolan Fb-sivuille, joilla käytiin omanlaistaan jatkokeskustelua, esimerkiksi nimittämällä nykytanssia 'sukkahousuhomosteluksi'.]

Kaikessa soi blues

Vietin maanantai-illan Suomen Taidepoliittisessa Huippukokouksessa. Tapahtuma oli osa Baltic Circle -teatterifestivaalia. Puolueiden edustajat esittelivät taide- ja kulttuuripoliittisia ohjelmiaan. Vaikka taidepolitiikka ei ole yhdellekään puolueelle erityisen tärkeä, tulevat lähestyvät vaalit lisäämään keskustelua tästäkin aiheesta, koska kulttuuriväen äänet ovat myös ääniä.

Suurin osa taidepoliittisista kannanotoista muodostuu ylevästä polopolosta, jossa korostetaan taiteen kuuluvan kaikille ja jossa uskotaan luovuuden merkitykseen eri elämänalueilla. Erityisen tärkeä kohderyhmä kaikille on lapset. Suurin osa poliitikoista korostaa myös taiteen itseisarvoa, vaikka varsinaiset perustelut taiteen olemassaololle haetaankin välinearvoista – oli sitten kyse matkailusta tai mielenterveydestä. Joissain puolueissa ollaan huolestuneita taiteilijan heikosta asemasta ja joissain taiteilijoiden tuotosten taloudellisesta ulottuvuudesta – voidaanhan taidetta tarkastella myös lisäarvona. 

Edelleenkin ainoa puolue, jolla tuntuu olevan ideologisia näkemyksiä itse taiteen sisällöistä, on Perussuomalaiset. Heidän mielestään kulttuurirahoja tulee ohjata niin, että ne vahvistavat kansallista identiteettiä. 

Perussuomalaisten argumentit on ammuttu jo niin monta kertaa kestämättöminä alas, että listaa on turha jatkaa. Esimerkiksi ns. kultakautemme taiteilijat olivat äärettömän kansainvälisiä ja vierasmaalaisille ideoille alttiitta. Vierailla ideoilla luotiin se visuaalinen kieli, jolla kansallista identiteettiämme rakennettiin. Itse kansallisuusaatekin on ajatuksena saksalaista perua, siis epäsuomalaista. Ei J.V. Snellman sitä keksinyt; hän oli pelkkä maahantuoja.

Mutta tullaan nykyhetkeen. Eivät perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola ja hänen bändinsä Suuri Tuntematon soittaisi sellaista rockia kuin he soittavat, jos ei sitä jossain muualla olisi ensin keksitty ja kehitelty. Perussuomalaisittain ajatellen ei aidosti suomalaiskansallista rockmusiikkia voi määritelmällisesti olla olemassakaan – vaikka kuinka puhuttaisiin ’suomirockista’. Ilman yhdysvaltalaisten puuvillapeltojen mustien miesten sydäntä riipivää valitusta ei Eerola laulujaan laulaisi. ”Kaikessa soi blues”, kuten ruotsia äidinkielenään puhuva Lasse Mårtensson vuoden 1963 euroviisukarsinnoissa lauloi Reino Helismaan suomenkielisillä sanoilla. 

Eerolan bändin viime päivinä kohuttu tuotos.

Kovin keskeistä roolia taidepolitiikka ei kuitenkaan tule vaalikeskusteluissa saamaan. Koko asia on vähän kuin myrsky vesilasissa, sillä valtion budjetissa kulttuurin rahoituksen osuus on vain 0,8%. Vähän alle puolella siitä saa esimerkiksi ne sata käytettyä hollantilaista panssarivaunua, joita Suomeen hankitaan, kuten SKP:n puheenjohtaja, kuvataiteilija Juha-Pekka Väisänen taidepoliittisessa huippukokouksessa huomautti. 

Perussuomalaisten taidepoliittinen keskustelunavaus on kuitenkin ollut tervetullut ja kiinnostava. Koska globaali maailmamme rakentuu edelleenkin suurelta osalta kansallisvaltioista, on mahdollinen kansallinen identiteetti aito ja legitiimi keskustelunaihe. Normaaliarjessahan tätä ei tule miettineeksi. En minä suomalaisuuttani kovin usein pohdi. Kun esimerkiksi puhun ’suomalaisesta taiteesta’, en mieti taiteen sisältöjä tai ideologisia ulottuvuuksia. Kyse on täysin neutraalista luokittelusta. Suomalainen taide on minulle suomalaista, jos sitä tekee joku suomalainen. Tämä suomalainen voi olla aivan yhtä hyvin oululaissyntyinen Marika Mäkelä kuin bagdadilaissyntyinen Adel Abidin, joka muuten nykyään on yksi Suomen kansainvälisesti menestyvimmistä taiteilijoista. 

Adel Abidin (s. 1973) ja Mannerheim samassa kuvassa nelisen vuotta sitten. Piti oikein hypätä ratikasta kesken matkaa, kun tajusin hauskan yhteyden.

Jos uskomme politiikantutkija Benedict Andersonia, jonka mukaan kansallisvaltiot ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”, voisimme kuvitella esimerkiksi Abidinin osaksi suomalaiskansallista suurta tarinaa. Jos haluamme rakentaa demokraattista, moniarvoista ja monikulttuurista Suomea ja välittää siitä kuvaa muualle maailmaan, luoda vaikkapa maabrändiä, voisi Abidinin menestyksekkään uran korottaa nimenomaan kuvaksi ja symboliksi siitä – suorastaan merkkipaaluksi kansallisen identiteettimme ja sen taiteellisen ilmaisun kannalta. Näin tarkastellen Abidin on mitä suomalaiskansallisin taiteilija. 

Jouduin miettimään tätä asiaa, kun olin katsomassa eilen Helsingissä avattua virolaisen maalaustaiteen näyttelyä. Näinkö jotain virolaiskansallista? En varmaankaan. Mutta tarkemmin ajatellen taisin kuitenkin nähdä. Kaikilla kansallisvaltioilla on oma eriskummallinen historiansa, joka heijastuu myös taidehistoriaan. Ilman sellaista historiallista välivaihetta kuin Neuvostoliitto ei hieno moskovalaissyntyinen taidemaalari Valeri Vinogradov olisi osa Viron taidehistoriaa. 

Kävin viime vuonna Valeri Vinogradovin (s. 1952) mittavassa ja hienossa näyttelyssä Tallinnan Taidehallissa.

PS. Vinogradovin maalauksia on paraikaa nähtävillä Galleria Kajasteen näyttelyssä Seinästä seinään (12.–30.11.). Virolaiseen nykymaalaukseen keskittyvä näyttely on Tuglas-seuran organisoima. Vinogradovin lisäksi mukana ovat Tiit Pääsuke (s. 1941), Uno Roosvalt (s. 1941) ja Laurentsius (s. 1969). Tarjolla on hyvä katsaus virolaisen maalaustaiteen kärkikaartiin. Kattava se ei tietenkään ole, kuten Pääsukekin avajaisissa vitsaili: mukana ei ole naisia, homoja ja nuoria. Siis korjataan: tarjolla on hyvä katsaus virolaisen maalaustaiteen vanhempaan heteromieskärkikaartiin.

Vakavasti ottaen näyttely on hieno. Kolorismi kukoistaa. Olen toki jäävi esittämään arviota kriitikkona, koska kävin toissapäivänä pitämässä siellä liian pitkän avajaispuheen. Spottien alla oli niin kuuma, että meinasin itsekin pyörtyä.

Pääsuke, Laurentsius, galleristi Anna-Maija Kajaste ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Jaana Vasama.

Käykää ihmeessä katsomassa! Tässä vielä Pääsuken suurikokoinen (180 x 180) maalaus Romulus II (2012):

Taidepoliittinen avaus

Eilisen illan vietin Helsingin kaupungintalolla, jonka juhlasalissa tapahtui Suomen Taidepoliittinen Huippukokous – osana Baltic Circle -teatterifestivaalia. Puolueiden edustajat esittelivät omia kulttuuri- ja taidepolittiisia linjauksiaan, myös vähän performatiivisin keinoin. Tässä persujen Juho Eerola vauhdissa:

Shown varasti kuitenkin SKP:n Juha-Pekka Väisänen (s. 1966), harvinainen kuvataiteilija puolueen puheenjohtajana. Hän esitti vähän konkretiaakin. Tässä kakku, josta on leikattu kulttuuribudjetti eli 0,8%:

Tekstinä oivaltava Magritte-parafraasi: "Tämä ei ole kakku."
Vakavasti ottaen vakavasti otettavaa (ei kai esim. Piraattipuolueeseen tai SKP:hen valtakunnan politiikan reaalimaailmassa tarvitse suhtautua kovin vakavasti – paitsi Yrjö Hakaseen valtakunnan pääkaupungin kunnallispolitiikassa) asiaa puhuivat mielestäni vain vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto ja vassareiden Silvia Modig. Ja koska Alanko-Kahiluoto ei kuitenkaan mahda paljoakaan sille, että vihreät esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa on nykyään kokkareiden kanssa lehmänkauppoja (mm. Palmian uhraaminen markkinaistamisen alttarille – hintana lienee Anni Sinnemäen apulaiskaupunginjohtajan paikka) tekevä oikeisto- ja myös G-puolue, en suosittelisi hänelle äänen antamista, jos haluaa edistää taideväen asiaa. Jää siis Modig. 
Minullakin oli tapahtumassa pieni rooli. Olin mukana juhlasalin takana Newsroomissa, jossa eri alan ihmiset kommentoivat esiintyjiä ja esittivät omia kysymyksiään yleisökysymysten lisäksi. Yle striimasi tapahtuman Areenan kautta suorana.

  Yksi Newsroomin miehityksistä. Mukana oli myös kuvataideväkeä. Vasemmalla Tero Annanolli (s. 1975) ja oikealla Antti Majava (s. 1977).

Tilaisuus taisi olla varsin onnistunut. Väkeä oli salin täydeltä, ja kaikilla tuntui oleva hauskaa. Ja se minua vähän harmittikin, koska ei tässä kulttuuripoliittisessa tilanteessa tunnu oikeasti olevan kovinkaan paljoa hauskaa. Ihan vain tiedoksi äänestäjille, että esimerkiksi persut olisivat Eerolan mukaan valmiita lopettamaan taiteilija-apurahat vaikka kokonaan. Ja kokkarit vaahtoavat ylevän yleisen polopolon lisäksi lähinnä vain yritysten taidehankintojen verovähennysoikeuksista. Miksi helvetissä niille pitäisi sellainen vähennys antaa? Sitten pitäisi kyllä perustaa kotitaidevähennyskin, jotta tavalliset ihmisetkin saisivat verovähennyksen ostaessaan vaikka 200 euron grafiikanlehden. Eikä siinä mitään järkeä olisi. Reilu, yksinkertainen ja progressiivinen verotus lienee helpoin tapa edetä. Kyllä ne tahot, jotka taidetta ostavat, ostavat sitä joka tapauksessa.

Julkaistua 582: Aikuinen mies

Lupasin itselleni neljä vuotta sitten, että hilloan kaiken julkaisemani tähän blogiin. Niin, että on kai tämäkin sitten laitettava mukaan. Joskus vuosia sitten sanoitin baaripöytävitsailun innoittamana parodiaiskelmän, jonka erään rööperiläisystäväni piti säveltää oikein pateettiseen malliin. Biisi jäi kuitenkin syntymättä. Nyt yksi toinen rööperiläisystäväni, Sarno Harri, joka on liidannut pari vuotta Kossunautit-bändiä, otti ja teki tuon biisin. Kossunauttien ensimmäinen albumi Kirkas Albumi ilmestyi viime viikolla:

Sarno oli tehnyt aika hauskan ratkaisun. Hän oli ottanut kertsin kokonaan pois ja tehnyt biisistä vähän bluessävyisenä vellovan yli kuusiminuuttisen, saksofonin, kitaran ja viulun ryydittämän melankolian ylistyksen. Varsinkin Pentti Luomakankaan foni on mainio.

On biisissä yksi säepari, josta olen vähän ylpeä. Ja voin myös lohduttautua sillä, että olen hyvässä seurassa: yhden biiseistä levylle teki Sarnon ja minun yhteinen rööperiläisystävämme Pentti Saaritsa. Biisin nimi on 'Kossu kyytiä saa'. Odotelkaamme siis listasijoja.

Aikuinen mies 

(Säv. Sarno Harri, san. Otso Kantokorpi)

Kyynärpäät kun puhki hankaa 

baaripöydän pinta, 

ja ystävyyttä mittaa 

enää kaljatuopin hinta, 

on aika etsii lankaa 

punaista, ei kaljaa enää kittaa.

Kun lehtikin on varattu 

tai eilinen, kuin joka nainen, 

kun karkumatkat karattu 

on sumuun, mielikuviin, 

on aika vaihtaa mainen 

matka toisenlaiseen huviin.

      Kuka kaipaisi aikuista miestä?

      Kuka pyyhkisi otsani hiestä? 

      Kuka kaipaisi aikuista miestä, 

      tekis lopun tyhjästä tiestä?

Jos joskus valo hohtaa 

muutenkin kuin läpi kaljan, 

jos joskus kunnon naisen kohtaa, 

aivan toisenlaisen maljan 

voi nostaa elämälle, 

antaa tilaisuuden tälle.

Jos joskus täältä lähden, 

lähden enkä palaa, 

jos joskus tieni löydän, 

unohdan tän yksinäisen pöydän, 

ja toivon myöskin salaa 

löytäväni johtotähden.

     Kuka kaipaisi aikuista miestä?

     Kuka pyyhkisi otsani hiestä? 

     Kuka kaipaisi aikuista miestä,

     tekis lopun tyhjästä tiestä?

Julkaistua 581 & Näyttelykuvia 931: Verta ja kauhua lastenhuoneessa

Eilen oli pitkästä aikaa hieno ja täyteläinen työpäivä. Ensin vietin aikaa Musiikkitalolla, missä osallistuin paneelikeskusteluun Älkää ampuko kriitikkoa, aiheena musiikkikritiikki ja järjestäjinä SARV sekä Sibelius-akatemia. Alkuun saimme kokea myös aidon taide-elämyksen, kun Puhti heitti kehiin kritiikkiin liittyvää karjalaispohjaista soittoa, laulua, tanssia ja stand upia:

Ihan fantastinen duo! Oikein vanhanaikaisesti kolahti. Tästä linkistä yksi hieno ja aika pitkä näyte.

Sitten Gustav Djupsjöbacka piti tanakan alkupuheenvuoron – toivottavasti se julkaistaan jossain. Ja sitten me pälätimme:

Djupsöbacka, Kimmo Hakola, Aija Puurtinen ja minä puhuimme kritiikin tehtävistä, kriitikon tilanteesta ja myös jääviysongelmista. Puhetta johti Siskotuulikki Toijonen:

 

Ja mitäkö minä, kuvataidekriitikko, tein musiikkikritiikkipaneelissa? En minä vain tiedä. Menin koska pyydettiin. Tosin sain muistelluksi ääneen sen hassun asian, että itse asiassa aloitin kriitikonurani musiikkikriitikkona: tarkemmin ottaen vuonna 1978 Blues News -lehdessä, jonne kirjoittelin viitisen vuotta, ensin vähän bluesista sitten varsinaisesti reggaesta. Voihan setä!

Mutta vakavasti ottaen: keskustelu oli aika raikasta. Tunne johtui juuri varmaan siitä, että oli kiinnostava vaihtaa ajatuksia eri taiteenalalla toimivien ihmisten kanssa. Ja musiikissahan on lisänä kiinnostava jännite taide- ja populaarimusiikin välillä.

***

Sitten ryntäsin malttamatomana aseman R-kioskille hakemaan tuoretta Kansan Uutisten Viikkolehteä (45/14). Malttamattomuus kertoo siitä, että setäkin osaa vielä tuntea poikamaista riemua. Ja että sedänkin täytyy vielä yrittää.

Aloitin nimittäin eilen taas uuden vaiheen kriitikonurallani. Sain Kansan Uutisista kerran kuukaudessa (joka kuun ensimmäinen perjantai) ilmestyvän vakiopalstan, jonka nimeksi panin uhmakkaasti: Taide on vasara! Kirjoitan siihen pelkästään yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta taiteesta.

Idea syntyi oikeastaan kriitikontyön ankeasta nykyhetkestä. Ajattelin nimittäin, että kai tässä nykytilanteen ahdingossa kriitikon ja kritiikin on kyettävä muuttumaan, vaikka siihen vanhaan hyvään aikaan vähän haikailisikin. Tajusin, että tarjotessani itseäni avustajaksi on minunkin yritettävä tuottaa jotain lisäarvoa lehdelle. Se, että vain kirjoittaisin joitain satunnaisia näyttelyarvioita silloin tällöin, ei olisi lehden ja lukijoiden kannalta oikeastaan kovinkaan kiinnostavaa. Yritän siis luoda uudenlaista – ainakin minulle – konseptia, jossa yhdistän rajatun aihepiirin, kolumnimaisen lähestymistavan ja kritiikin. Koska tilaa on tarjolla peräti 5000–5500 merkin (yksi kokonainen sivu) verran, kykenen yhdestä näyttelystä kirjoittamisen sijaan kontekstualisoimaan ko. näyttelyn laajempiin yhteyksiin ja pohtimaan sitä suhteessa aina joihinkin muihin erityiskysymyksiin, joihon se teemallaan johdattelee. Tai jonne se mieleni viettelee.

On oikeastaan aika hienoa, kun huomaa että 57-vuotiaanakin jaksaa vielä asettaa haasteita itselleen ja olla jopa innostunut asiasta.

Sitä paitsi on aika ilkikurinen olo, kun huomaa senkin, että nykyään on näköjään mahdollista olla yhtäaikaisesti kristittyjen ja sosialistien auktorisoima taidekriitikko.

Tässä siis ensimmäinen KU:ni:

Verta ja kauhua lastenhuoneessa

Monen mielestä taide tulee taiteeksi vasta koettuna. Näin taide on aina kommunikaatiota, halusi taiteilija sitä tai ei. Taide tuottaa aina myös lisää kommunikaatiota. Taiteesta puhutaan.

Vastaavasti yhteiskunnallinen taide on aidosti yhteiskunnallista vasta, kun se tuottaa yhteiskunnallisia seuraamuksia, ei pelkkänä eleenä. Harva kuitenkaan uskoo, että taide voisi suoraan muuttaa maailmaa. Minimissään sen pitäisi pystyä aloittamaan, ylläpitämään ja suuntaamaan yhteiskunnallista keskustelua. 

Nuori nykytaide on 2000-luvulla tuntunut menevän koko ajan yhteiskunnallisempaan suuntaan, mutta poliittiseksi leimautumista vierastetaan. Vanhoista poteroista – varsinkin suomalaisen taiteen 1970-luvun rajalinjoista – on haluttu päästä eroon, ja harva nimittää taidettaan poliittiseksi. Yhteiskunnallinenkin koetaan usein nimenomaan henkilökohtaisena, vaikka jo 1960-luvun radikaalifeminismi opetti meille sloganinsa: ”Henkilökohtainen on poliittista”. 

Viime vuosina on taidemaailmassa virinnyt kollektiivista toimintaa, joka pyrkii yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Erityisesti valokuva tuntuu sopivalta välineeltä. Suomen valokuvataiteen museo on lähtenyt tukemaan tätä liikehdintää. Esimerkiksi hyrynsalmelainen Mustarinda-yhdistys, jonka ”tarkoitus on edistää kestäviä arvoja ja elämäntapaa, ekologista ja kulttuurista monimuotoisuutta sekä eri taiteen- ja tieteenlajien, erityisesti nykytaiteen asemaa”, kuratoi viime keväänä ekologisiin teemoihin kriittisesti pureutuneen Helsinki Photography Biennialiin omana osuutenaan luontokuvamme ja -suhteemme kehitystä kriittisesti arvioivan osion. 

Vuoden 2015 alussa museolla tullaan ehkäpä näkemään uuden perinteen ja instituution alku. Silloin käynnistyy ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali, jota on ollut ideoimassa muun muassa valokuvataiteilija Sanni Seppo.

”Haluamme kannustaa valokuvaajia ja yleisöä osallistumaan kuvien ja taiteen keinoin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen”, toteaa museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger, joka on ollut mukana festivaalia ideoivassa ryhmässä. 

Juuri nyt museo on antanut tilojaan yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaalille Lens Politicalle. Kuvataideakatemian piirissä vuonna 2005 syntynyt festivaali ilmoittaa tärkeimmäksi tavoitteekseen ”toimia keskustelunavaajana ja tarjota matalan kynnyksen foorumi yhteiskunnalliselle pohdiskelulle ja kannanotoille”. 

Lens Politican keskeisin sisältö muodostuu elokuvista, joita esitetään Helsingissä kolmena päivänä 21.–23.11. Festivaalin kuvataideosuudesta vastaa kanadalainen valokuvaaja Jonathan Hobin (s. 1979), jonka näyttely Lastenhuoneessa on esillä Suomen valokuvataiteen museossa. 

Yhteiskunnallisen valokuvan voima on perinteisesti perustunut sen dokumentaarisuuteen, todistusvoimaan – vaikka tiedämmekin, että kuvia on manipuloitu aina. Esimerkiksi viime vuosina supertähdeksi noussut, ympäri maailman heikkoja puolustava Meeri Koutaniemi on kuvannut maasai-heimon ympärileikkauksia, pakolaisia thaimaalaisella kaatopaikalla, köyhiä kalastajia Ghanassa sekä hiv-positiivisia transsukupuolisia intiaaneja Meksikossa. Hänen kuviensa totuusarvosta ei ole käyty keskustelua, mutta kurjuuden estetisoinnista on kylläkin puhuttu. 

The Twins.

Hobin ei puolestaan dokumentoi. Jos hän puhuu totta, hän pyrkii tekemään sitä vain yleisellä tasoilla, ei yksittäisillä kuvilla. Hän nimittäin lavastaa kuvansa. 
Lastenhuoneessa-sarja koostuu kuvista, joissa Hobin on houkutellut lapsia mukaan karmaisevaan leikkiin: esittämään ikoniseksi muodostuneita tragedioita. Mukana on muun muassa WTC-tornien tuho, irakilaisen Abu Ghraibin vankilan kidutussskandaali ja meillä Suomessa tuntemattomampi ja käsittämättömämpi kuusivuotiaan yhdysvaltalaisen lapsimissi JonBenét Ramseyn seksuaalinen murha. Tällä hetkellä 17 kuvasta koostuvasta sarjasta on Helsingissä esillä yhdeksän. 

A Boo Grave.

Hobinin lavastamat kuvaelmat (’elävä taulu’, tableau vivant) ovat makaabereita ja epäilemättä suurimmalle osalle katsojia vastenmielisiä. Tämä on tietenkin niiden tarkoituskin. Teoksillaan Hobin yrittää olla kahdella tavalla kriittinen ja yhteiskunnallinen: hän kritisoi sekä median tapaa käsitellä väkivaltaisia uutisia että tekopyhää suhtautumistamme lapsuuteen. Eksploitaatiosyytösten kohteeksi joutunut Hobin itse vakuuttaa, että lapsilla oli kuvauksissa hulvattoman hauskaa ja että heitä oli vaikea saada olemaan hymyilemättä. Ymmärrän tämän oikein hyvin, koska olen sekä lapsi että isä, mutta Hobinin logiikka mättää: ei se, että lapsilla on hauskaa makaabereissa leikeissä, oikeuta vangitsemaan heitä kuvaan, jonka kontekstia he eivät oikeasti ymmärrä.

American Idol.

Otetaan ihan konkreettinen esimerkki: jos Hobinista tulee joskus Warhol-luokan tähti, tulee siitä pikkutytöstä, joka esitti pikkuhousut nilkoissa itseään sukkahousuilla kuristavaa JonBenétiä, aivan yhtä vastenmielisesti Hobinin taiteellisen uran ja kunnianhimon uhri kuin JonBenétistä tuli uhri lapsimissityttären äidin ylikunniahimoisuudelle. Siitäkin voi tulla omana itsenään ikoninen, mutta totaalisen sairaalloinen kuva. Jo pelkästään tämä olisi liian kova hinta keskustelun herättämisestä. 

Hobinin taide voi olla peili, joka heijastaa yhteiskuntaa kaikkine sairauksineen, mutta mehän tiedämme jo kaiken, mistä hän kertoo. Missään tapauksessa hänen taiteensa ei ole se vasara, jolla yhteiskuntaa muokataan, kuten Trotski (tai Majakovski tai Brecht) aikoinaan taiteen tehtävän ilmaisi.

– Jonathan Hobin: Lastenhuoneessa, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 31.10.2014–25.1.2015; www.lenspolitica.net

Julkista taidetta 76: Terveisiä hovioikeudesta – ja eräästä hassunkurisesta taidekaupungista

Terveisiä Turun hovioikeudesta. Wäinö Aaltosen museon avantgardeväärennösjuttu (vuodelta 2009), josta käräjäoikeus ei viime elokuussa jostain syystä saanut aikaiseksi langettavia tuomioita, on nyt sitten edennyt hoviin saakka. Olin todistamassa eilen. Yksi pääsyytetyistä, venäläinen "asiantuntija" Paola Volkova (1930–2013) ehti jo kuollakin, ja toinen, kohukokoelman omistava turkulainen miljonääri Jaakko Lindberg on kuulemma jo niin huonossa hapessa, ettei sallin pääse.

Rodtšenkoja Turun malliin.

Valituksen hoviin tekivät syyttäjä sekä kantajina Turun kaupunki ja Kuvasto.
Käräjäoikeuden päätös horjutti uskoani oikeuslaitokseen aika rajusti. He esimerkiksi jäivät epävarmoiksi siitä, että olivatko teokset väärennöksiä. Näin siitäkin huolimatta, että ne, joita varsinaisesti tutkittiin, osoitettiin kiistatta väärennöksiksi, Aleksandr Rodtšenkon (1891–1956) teokset Moskovasta korkeimman mahdollisimman auktoriteetin – sekä kahden museon että perikunnan – toimesta ja Vladimir Tatlinin (1885–1953) teokset Tatlinia tutkineen Jyrki Siukosen (s. 1959) kattavan ja paneutuneen – olen lukenut sen – selvityksen myötä. Tässä lainaus Päivi Kiisken selvityksestä Turun kulttuurilautakunnalle vuodelta 2009: "Rodtsenkon perikunta oli konsultoinut Tretjakovin Gallerian grafiikan osaston sekä Pushkinin museon tutkijoita. Näiden tahojen 10.7. antaman yhteisen lausunnon mukaan näyttelyssä esillä olevat Rodtsenkon nimissä esitetyt teokset eivät vastaa Rodtsenkon tyyliin, tekniikkaan ja sarjatuotantoon liittyviä piirteitä." Näin Kiiski Siukosen lausunnosta: "Siukonen toimitti museolle 29.7. lausuntonsa Tatlinien osalta. Siukosen huolellisesti tekemän analyysin mukaan teoksia ei voida pitää Tatlinin tekeminä. Museokeskus otti heti lausunnon saatuaan yhteyttä Volkovaan ja pyysi häneltä perusteluja Tatlin-attribuointien osalta ja lisätietoja siitä, minkälaisella päättelyketjulla hän oli päätynyt pitämään mm. esillä olevia oopperapukuluonnoksia Tatlinin teoksina. Volkova ilmoitti, että hän ei anna kirjallisia perusteluja eikä puhelimitse myöskään suullisia perusteluja. Hän ilmaisi olevansa valmis keskustelemaan kasvotusten asiantuntijoiden kanssa." (Tästä linkistä tuo hieman koominen selvitys kokonaisuudessaan.)
No, jäämme odottamaan.
Palautan kutenkin vielä mieliin yhden jutun häkellyttävimmistä piirteista. Osa teoksista oli poliisin ja yleisön tuttuja jo vuodelta 1997, kun poliisi oli takavarikoinut niitä tullirikoksen takia. Ne saivat jo silloin julkisuutta ja ne todettiin jo silloin väärennöksiksi. Kirjoitin Wäinö Aaltosen museon silloisen johtajan Päivi Kiisken ja kulttuurilautakunnan jäsenen, Lindbergin entisen työntekijän Raili Engdahlin huonoa muistia ihmettelen Kauppalehteen viitisen vuotta sitten: 
"Miten on mahdollista, etteivät juuri ne kaksi ihmistä, joiden veronmaksajien kannalta olisi pitänyt tietää tai muistaa edes jotain, eivät tienneet tai muistaneet yhtään mitään? Kiiski oli museon johtajana vuonna 1997, kun Lindberg kaupitteli halpaa avantgardea – tuhannella markalla sai jo Tatlinin! – museon kahvilan ”pyöreän pöydän porukalle”. Kulttuurilautakunnassa, jolle Kiiski näyttelyn kesällä 2008 esitteli, istui puolestaan Raili Engdahl (SDP), joka jupakan aikoihin oli Bellarten galleristi eli Lindbergin työntekijä.

Perin kummallinen on kulttuurikaupunki, jossa taidemuseon johtaja ja johtava galleristi eivät ole tietoisia kaupunkinsa taidemaailman kuumimmasta puheenaiheesta.

Miksi kellot eivät soineet? Lienee vain arvailtava: yritettiinkö tässä kyynistä museon avulla tapahtuvaa taiteenpesua käyttämällä hyväksi viran- ja luottamustoimenhaltijoiden taitamattomuutta ja henkistä laiskuutta? Ja onhan tietysti myös Suomessa yleensä ja Turussa erityisesti kunnallispolitiikkaan liittyvä pelko."
Ko. näyttelyä ei yksikertaisesti olisi koskaan pitänyt järjestää. Tavallaan on tragikoomista, että nyt Turun kaupunki vaatii Lindbergiltä korvauksia. Joku voisi sanoa tätä kaksinaismoraaliksi tai tekopyhyydeksi.

***

Näin minä vähän taidettakin. Turun hovioikeuden edessä seisoo hassunkurisen pieni Kustaa II Adolfin veistos, jonka on hovioikeuden perustajan kunniaksi tehnyt Bengt Erland Fogelberg (1786–1854):

Hassunkurinen se on lähinnä siksi, että mahtipontinen ukkeli ei ole edes luonnollista kokoa. Huumorihan syntyy usein ilmeisestä epäsuhdasta. On tähän selityskin: koko veistos on anakronismi. Ei se oikeastaan ole ihan oikea taideteos. Se on vain 1990-luvun jälkivalos pienikokoisesta luonnoksesta Göteborgissa vuonna 1854 vihittyyn Kustaa II Adolfin muistomerkkiin, jonka vaiheet ovat nekin aika kummalliset. Tällaista julkista taidetta ei oikeastaan saisi tehdä – ja tarkoitan nyt siis hyvän maun rajoja enkä juridiikkaa. Tuskin taiteilijakaan olisi asiaa hyväksynyt. Mainittakoon, että Turun kaupunki ei ole tähän mauttomuuteen syyllinen, vaan Matti Koivurinnan – eräs hassunkurinen turkulaistyyppinen taidemoguli – säätiö, joka sen lahjoitti ja sai tehtyä jonkin kumman diilin hovioikeuden kanssa.

Kadun toisella puolella seisoo sielläkin hassunkurinen veistos. Viljo Mäkisen (1920–1985) Kissa-Alli (1977), jonka lahjoitti aikoinaan Turun Säästöpankki, jota ei tietenkään enää ole. Se on puolestaan luonnollista kokoa suurempi ja tarkoituksella hassunkurinen – ja googletusten perusteella turkulaisille "rakas". No onhan se hupaisa, mutta ei kovin järisyttävää veistotaidetta. 

Tämä tältä erää. Palaamme varmaan oikeusasioihin – liekö vuosien kuluttua.

Nyt soitan Trattoria Romanaan, koska lähdin häkellyksissäni – istuin nimittäin sattumalta lounaalla samassa pöydässä jutun syyttäjän kanssa – eilen ensimmäistä kertaa elämässäni ravintolasta laskua maksamatta.

PS. Paluumatkalla Salossa tapasin huoltoasemalla erään turkulaiskytköksisen tuttavani. Hän kyseli syytäni "raukoilla rajoilla" olemiseeni, ja kun kerroin matkan syyn, hän nauroi ja sanoi, että "kyllähän kaikki Turussa tietävät totuuden". On se vaan niin surullista, että kaikki muut Turussa tietävät ja ymmärtävät totuudet paitsi tämän hassunkurisen kaupungin jotkut museoihmiset ja käräjäoikeus.

PPS. Vähän myöhemmin. Soitin Trattoria Romanaan, ja kuultuaan maksamatta lähtemisestäni omistaja sanoi: "Ei se mitään, mutta kiitos oikein paljon soitosta. Maksa vaikka ensi kerralla." Minä kehuin vielä pizzankin, joka olikin oikein maukas eikä lainkaan hassunkurinen.