Julkaistua 316: Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Eilisessä Ilkassa näkyi ilmestyneen raporttini tämän kesän Retretistä (9.6.–28.8.), jossa kävin jo kolmisen viikkoa sitten ja kirjoitin juttuni:

Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Kesänäyttelyihin suhtaudutaan usein kuin kesäteatteriin: kepeää ja helppoa koko kansalle. Retretin tämän kesän näyttelyt osoittavat kuitenkin, että kesälläkin voi harrastaa vakavasti taidetta.

Punkaharjulla sijaitsevassa Taidekeskus Retretissä on miehitys vaihtunut. Uusi toimitusjohtaja, Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu aloittavan suotuisissa tuulissa. Hän on myös jakanut vastuuta toiselle konkarille: Porin taidemuseon ja Näyttelyvaihtokeskus Framen pitkäaikainen johtaja Marketta Haila (ent. Seppälä) on koonnut Retretin dramaattiseen luolastoon mittavan nykytaidenäyttelyn.

”Paha poika” ja kaverit

Retretin päävieras on suomalaisen ekspressionismin suurin sankari Tyko Sallinen (1879–1955), jota näköjään nykyään lanseerataan suomalaisen taiteen ”pahana poikana”. En nyt tuosta pahuudesta niinkään tiedä, mutta Sallisen rooli maalaustaiteemme kehityksessä on niin merkittävä, että jokaisen vähänkin vakavamman taiteenharrastajan on syytä suunnata nyt Retrettiin. Esillä on monia Sallisen avaintöitä – muun muassa monia muotokuvia Mirriksi nimitetystä vaimosta sekä jo ikoniset HihhulitJytkyt (1918), joista molemmista on tarjolla myös luonnoksia ja versioita. (1918) ja

1910-luvun miehisten ekspressionistiemme maailmankuvasta ja erityisesti myös naiskuvasta on hedelmällistä käydä keskusteluja edelleenkin, sillä näyttelyn maalareiden myötä pääsemme kiinni moneen ajankohtaiseen aiheeseen. Ilman historiaa ei ymmärrystä synny, ja 1910-luvun kansalliseksi aarteistoksi muuntuneen taiteen kautta olemme epäilemättä kulttuurihistoriamme ytimessä. Sallisen seurassa näyttelyssä nähdään otoksia Alwar Cavénin, William Lönnbergin, Eemu Myntin, Juho Mäkelän, Eero Nelimarkan, Valle Rosenbergin ja Jalmari Ruokokosken tuotannosta. Uhoa siis riittää – ja epäilemättä myös angstia.

Nykyajan hyvät taiteilijat

Retretin luolastossa on tarjolla suorastaan loistava katsaus nykytaiteemme kärkinimiin. Ripustus on onnistunut myös siinä suhteessa, että teokset joko suorastaan ottavat toisiinsa kantaa tai jossain kohdin ne on pantu ottamaan kontaktia toisiinsa. Dramaattinen luolasto on osattu hyödyntää kunnolla, ja monet nykytaiteilijamme ovatkin nimenomaan paikkasidonnaisen taiteen mestareita – kuten vaikkapa Charles Sandison, joka muokkaa tietokoneohjattuja tilateoksiaan vaikeisiin ympäristöihin millintarkalla virtuoosimaisuudellaan.

Luolastossa ottamiani "taidekuvia". Yllä Kari Cavén ja Eija-Liisa Ahtila, alla Pekka Jylhä.

Ainoa kritiikinpoikanen syntyykin siitä, että kokonaisuus on saumattoman varmaa työtä, eikä vähän nuoremmalle ja entuudestaan tuntemattomalle rosoisuudelle ja kokeiluille ole tarjottu tilaisuutta.

Näyttely ei ole ihan helppo, ja videoteoksia on melko paljon, joten kannattaa varata aikaa. Pienen uhrauksen myötä saa kuitenkin hyvän kuvan nykytaiteemme menosta – ja myös siitä, kuinka hyviä ihmisiä taiteilijat nykyään tuntuvat olevan. Sadan vuoden takainen uho ja herooisuus ovat vaihtuneet myötäelämiseen ja yhteisöllisyyteen.

Satukin elää

Vähemmän raadollista menoa on tarjolla Rudolf Koivun (1890–1946) satukuvitusten näyttelyssä, jonka maailman on monipuolisella installoinnilla päivittänyt nykylasten elämykseksi Alexander Reichstein. Lapsilla – ja toki myös aikuisilla – on mahdollisuus kuin liikkua keskellä satua.

Vähän vinksahtaneempaa nykytaiteellista satumaailmaa on tarjolla Grafiikanpaja Himmelblaun näyttelyssä, joka tänä vuonna on yllättävän terävä myös nykytaiteellisessa mielessä.

Retretti ei siis ole mikään pikkuporvarillisen sievä kesäretkikohde vaan tuhti paketti aidolle taiteenharrastajalle.