Julkaistua 354 & 355 & Luettua 115: Helsingin Kallio taiteistuu & Murheellisten laulujen maa

Torstaina tipahti postiluukusta tuorein Taide (5/12). Olin kirjoittanut siihen kaksi juttua, lyhyen ja ja uutisoivan Kallion uusien gallerioiden esittelyn ja yhden kirja-arvostelun: 

Helsingin Kallio taiteistuu

Vanha työläiskaupunginosa Kallio lähiseutuineen elää vireää aikaa. Erilaisia kaupunkitapahtumia järjestetään koko ajan, monipuolinen musiikki- ja ravintolaelämä kukoistaa ja taidegallerioitakin syntyy ja kuolee.

Pengerkadulle on avattu kaksi uutta galleriaa – kuin ääripäistä samalta janalta. Jade Gallery (Pengerkatu 25) on pienen mallitoimiston yhteyteen perustettu galleria, joka aloitti toimintansa marraskuussa 2011. Galleristi Jatta Hartikainen vuokraa tilaa edullisesti ja tarjoaa mahdollisuuksia varsinkin uraansa aloitteleville. Kovin rosoista ei mallitoimiston yhteydessä tarjottava taide luonnollisestikaan ole.

Jade Gallery.

Rosoa löytyy kadun toiselta puolelta, jossa toimii katutaidetarvikkeisiin erikoistunut kauppa Geezers the Shop. Sen yhteydessä toimii Geezers Art Corner (Pengerkatu 22), jonka kolmen viikon välein vaihtuvissa näyttelyissä on tarjolla graffitista ja muusta katutaiteesta ponnistavaa ilmaisua. Liike on toiminut jo vuosia, mutta viime vuoden alussa tapahtunut muutto uusiin tiloihin mahdollisti myös taiteen paremman esillepanon. Liikkeessä on myös hyvä valikoima katutaidekirjallisuutta.

Geezers Art Corner.

Ja kun Geezers muutti Vaasankadulta Pengerkadulle, avasi Vaasankadulla aivan uusi taidegalleria, Galleria Kingi Kongi (Vaasankatu 15) – Facebook-sivuston mukaan ”valkoinen laatikko, jossa voi tapahtua mitä vaan”. Tästä listasta voi yrittää päätellä tarjonnan kirjoa: ”Pin-Up, Punk, Drag, Kitch, Lowbrow, Weirdo, Noir, Okkultismi, Tiki, Pop, Dada, Sarjakuvat, Valokuvaus, Exotica, Erotica, Ink, Paint, Good, Bad & Ugly”.
Galleristit Aiju Seppälä ja Roope Salminen aikovat taiteen näyttämisen lisäksi järjestää tilassa erilaisia tapahtumia, muun muassa elokuvaesityksiä ja musiikkikeikkoja. 

 

Kingi Kongi Galleria.

Kallion neljäs uusi galleria tähtää suoraan nykytaiteen kärkeen. Viime vuoden lokakuussa toimintansa aloittanut Kallio Kunsthalle liittyy EU:n vapaaehtoistoiminnan teemavuoteen 2011. Taiteellista vapaaehtoistyötä johtaa ja kuraattorina toimii Petri Saarikko. Mukana on kuvataiteilijoiden ja tutkijoiden lisäksi paikallisia järjestöjä – keskeisenä yhteistyökumppaninaan Helsingin Optimistit ry.

Näyttelyt ovat olleet varsin laadukkaista, ja Kunsthalle osallistui jopa jo helmikuussa Tukholman Supermarket-taidemessuille. Kansainväliset yhteydet ovat muutenkin kunnossa: maaliskuussa esiteltiin haitilaista voodoo-taidetta, joka valittiin Haitin viime vuoden Ghettobiennaalista.

Kallio Kunsthalle.

Kaarlenkatu 11:ssa on pari vuotta toiminut taidegalleria nimeltä Kalleria. Galleria haluaa tarjota matalalla kynnyksellä, kevyellä rakenteella ja edullisella hinnalla tilaa nuorille taiteilijoille. Galleristi Tapio Keisteri työskentelee itse tietokoneohjelmoinnin parissa ja hoitaa galleriaa silkasta harrastuksesta taiteeseen. Harrastusta on riittänyt, ja näyttelyitäkin on pidetty jo viitisenkymmentä. 

Kalleria.

***

Murheellisten laulujen maa

Päivi Rajakari (toim.): Pohjan tähdet. Suomalaisen valokuvan ja liikkuvan kuvan kansainvälistyminen. Kulttuurituotanto Päivi Rajakari / Suomen valokuvataiteen museo 2012.

Olen viimeisen kymmenen vuoden ajan istunut aktiivisesti Kuvataiteen keskusarkistossa ja tutkinut eri projektien myötä suomalaisen kuvataiteen lähihistoriaa. Olen jatkuvasti hämmästellyt sitä, kuinka perusteettomasti kanonisoiva ja toisaalta lyhyt muistimme on – niin paljon nimittäin löydän jatkuvasti uusia ja kaanonin vastaisia asioita vanhoista lehtileikkeistä.

Onkin ensiarvoisen tärkeää, että tutkijamme uskaltautuvat väliin niin vaikean lähihistoriamme pariin. Nyt on tehty näin valokuvan ja liikkuvan kuvan ”ihmeenomaisen” kansainvälisen nousumme suhteen. Vuosina 2005–09 toimi Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Pohjan tähdet, joka tutki valokuvataiteemme häkellyttävää nousua 1990-luvulta lähtien. Hanke on tuottanut useita erillistutkimuksia, muun muassa Juha Suonpään Valokuva on IN (2011; ks. Taide 5/11), ja joitain – muun muassa Anna-Kaisa Rastenbergerin väitöskirja – on vielä tulossakin, mutta välitilinpäätöksenä on julkaistu artikkeliantologia Pohjan tähdet, jossa monen kirjoittajan voimin avataan hankkeen tuloksia.

Kirja on epätasainen ja -rytminen, mutta täynnä kiinnostavaa aineistoa. Lisäksi se murtaa ansiokkaasti jo yhden kliseen monipuolistamalla sitä kuvaa, jonka mukaan ilmiössä on ollut kyse vain Taikin Timothy Personsista ja The Helsinki Schoolista. On hienoa, että mukana on Leena Saraste valottamassa artikkelissaan valokuvataiteemme kansainvälisiä kytkentöjä ajalta ennen valokuvan ja nykytaiteen liittoa ja että Sari Karttunen tuo empiirisessä haastattelututkimuksessaan 1990-luvusta entistä tarkemmin kuvan – tuoden mukaan myös muita keskeisiä vaikuttajia – erityisesti Arno Rafael Minkkisen ja Martin Parrin. Varsin unholaan on myös vaipunut Oulun valokuvakeskuksen 1980–90-lukujen taitteen johtaja Jan-Erik Lundström, jota muistelevat Jorma Puranen haastattelussaan sekä Pirkko Siitari, Jukka Järvinen ja Alla Räisänen artikkelissaan. Tämä artikkeli on tosin antologian yksi murheenkryyni, sillä en minä olisi tilannut artikkelia keskuksen vanhoilta johtajilta – menee nimittäin vähän puffin puolelle. Mieluummin olisin lukenut ulkopuolisen tutkijan näkemyksen kaikkien alueellisten valokuvakeskustemme kansainvälisestä toiminnasta – sitä nimittäin on piisannut. Nyt saamme vain tyytyä Räisäsen toteamukseen, jonka mukaan Jyväskylän Lumo ja Tampereen Backlight ”eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota ja merkitystä erilaisissa  kuvataiteen kansainvälistymistä koskevissa julkaisuissa”. Eivät saa sitä tässäkään julkaisussa, joka olisi ollut juuri se oikea paikka. Olisi sitä paitsi ollut hauska lukea siitä, mikä on ”ansaittua” ja mistä tässä tapauksessa muodostuu ”merkityksen saaminen”.

Kirjaa on onnistuneesti ryyditetty kolmella haastattelulla, joissa Jorma Puranen, Eija-Liisa Ahtila ja Miklos Gaál kertovat varsin avoimesti uriensa kansainvälisistä ulottuvuuksista.

Kirjan ärhäköintä antia ovat Rastenbergerin ja Suonpään artikkelit, jotka pureutuvat juuri siihen, mistä diskurssi syntyy ja miten se syntyi tässä erityistapauksessa – mitä erotteluita tehdään ja minkälaisia retorisia ja strategisia keinoja käytetään kentällä käytävässä valtataistelussa – sillä siitähän usein on kyse.

Entä otsikkoni? Melankolialla suomalaista valokuvaa tunnutaan eniten myydyn. Nyt siitä on myös tutkimustietoa. Ja tietenkin vanhalla kunnon dialektiikalla – itsensä kieltämisellä, Suonpään sanoin: ”Muotonsa puolesta  taidevalokuva luo eron muihin valokuvan kenttiin. Se näyttää tahallisen banaalilta ja siten käyttökelvottomalta kääntäen selkää muulle valokuvaukselle."

Julkaistua 353: ”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”

Viikko sitten avattiin Wihurin rahaston kokoelmien näyttely 7. aalto – kuvataiteen Wihuri (20.10–25.11) Helsingin Taidehallissa. Itse näyttelyä en ole vielä ehtinyt nähdä, kun on töitä koko ajan liikaa, mutta luettelon sain käsiini, koska olen kirjoittanut siihen pienen johdantotekstin. Tässäpä se:

”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”

Näyttelyssä katsotaan yleensä taideobjekteja ja tavoitellaan usein klassista kontemplaatiota: yritetään kohdistaa tietoisuus mahdollisimman häiriintymättä ja kuin meditatiivisesti keskittyen teoksen luomaan maailmaan.

Kokemuksella on hierarkiansa. Platonin mukaan (Pidot) ruumiillisen kauneuden nautinnonhakuisesta näkemisestä on noustava sielullisen kauneuden järjelliseen ymmärtämiseen ja siitä edelleen ideaalisen kauneuden henkiseen näkemiseen. Samankaltaista hierarkkisuutta Jenny ja Antti Wihurin rahaston hankinnoista Jukka Mäkelän kanssa pitkään vastannut Leena Peltola (1921–2008) toivotti myös Liisa Lindgrenille, kun tämä siirtyi eläkkeelle jäävän Peltolan tilalle: ”Toivoisin että hän turvautuisi valinnoissaan ensin vaistoon ja siten järkeen.”

Sosiologismielinen taidekriitikko katsoo näyttelyssä muitakin asioita kuin taidetta: hän tarkkailee yleisön reaktioita, yrittää salakuunnella välittömiä, reflektoimattomia kommentteja ja havainnoi myös teosten viereen ilmestyviä punaisia täppiä ja niiden viereen toisinaan ilmestyviä tarroja, joissa kerrotaan teoksen ostaneen julkisen kokoelman nimi. Olen viimeiset 15 vuotta kulkenut tiiviisti Leena Peltolan – ja sittemmin Liisa Lindgrenin – sekä Jukka Mäkelän jalanjäljissä ja katsonut tarkkaan teoksia, joissa punainen täppä on saanut vierelleen tarran: ”Jenny ja Antti Wihurin rahasto”. Olen samalla toki yrittänyt hahmottaa ostolautakunnan valintaperusteita ja uteliaisuuttani myös miettiä heidän henkilökohtaista makuaan, koska olen tuntenut heidät kaikki. Voin vakuuttaa, että vastoin yleisiä käsityksiä ei ole lainkaan helppoa päätellä sitä, millä tavoin kokoelma on kokoojansa näköinen, niin kun on tapana sanoa. Itse asiassa se on miltei mahdotonta. Yleisesti kuitenkin kuiskitaan nyökytellen. Taidemaailmassa valtaa käyttävien toimijoiden oma maku on ikään kuin julkisesti jaettu salaisuus.

Sosiologismielinen taidekriitikko myös puhuu taiteilijoiden työhuoneella, usein myös muustakin kuin taideteosten ominaisuuksista – muun muassa taiteilijan tuotannon sijoittumisesta erilaisiin julkisiin kokoelmiin. Wihurin rahaston Rovaniemen taidemuseolle lahjoitetuilla kokoelmilla tuntuu olevan aivan erityinen merkitys taiteilijakunnan keskuudessa. Tämä johtuu monestakin syystä. Kokoelma on yksi Suomen merkittävimmistä yksityisistä taidekokoelmista – tarjolla on hyvä läpileikkaus suomalaisesta taiteesta aina 1940-luvulta nykyhetkeen. Kokoelman hankintakriteereillä on myös ankara laadullinen maine, joskin ostolautakunnan jäsenten henkilökohtainen maku on aina myös puhuttanut. Tunnen monia taiteilijoita, joiden käsitys jopa niin yksityiskohtaisesta asiasta kuin teosten värimaailma on johtanut ajatuksiin siitä, että heille ominainen värien käyttö ei ole käynyt yksiin ostolautakunnan maun kanssa. Ja voihan näin ollakin. Totesihan Leena Peltola aikoinaan Susanna Petterssonin haastattelemana: ”Wihurin rahaston kokoelmasta on turha hakea räikeitä värisinfonioita, levottomia sommitelmia tai irvokkuutta. Sieltä löytää todennäköisemmin inhimillisyyttä kuin kovuutta ja enemmänkin yksinkertaisuutta kuin koreilua”. Rovaniemen taidemuseon johtaja Hilkka Liikkanen muisteli erään museon työntekijän nimittäneen kokoelmaa ”harmaaksi”. Itse muistan jo vuosia sitten useammankin taiteilijan sanoneen, että kokoelma on ennen kaikkea ”sininen” – Leena Peltolan mieliväri”.

Sain onneksi kerran tilaisuuden avustaa Peltolaa erään näyttelyn kokoamisessa ja samalla nähdä läheltä hänen työskentelytapaansa. Tutustuin samalla myös hänen Kruununhaan kotikokoelmaansa, joka ei ollut erityisen sininen – tai harmaakaan. Oli miltei käsittämätöntä, miten hyvin Peltola tunsi Suomen taiteen ja jopa yksittäisten taiteilijoiden yksittäiset työt. Hän kaivoi hyllystä uskomattomalla varmuudella jonkin luettelon tai kirjan, jossa oli kuva siitä tietystä punaisesta työstä – siitä ”joka oli Taidehallin kuvanveistosalin takaseinällä vuoden 1976 vuosinäyttelyssä”.

Wihurin rahaston toiminta on ollut aina läpinäkyvää ja muutenkin varsin näkyvää. Hankintaperiaatteista on kokoelma- ja näyttelyluetteloissa aina uskallettu keskustella ja teokset ovat kaiken kansan nähtävillä – sekä harvinaisen kattavissa painetuissa luetteloissa että nykyään myös Rovaniemen taidemuseon kotisivuilla. Kotisivuilla on kokoelmasta 306 sivulla 3.058 kuvaa. Sieltä jokainen voi käydä omassa rauhassaan mietiskelemässä sitä, kuinka harmaa tai sininen kokoelma on. Ja eihän se ole kumpaakaan.

Hilkka Liikkanen totesi haastateltuna, että ”kokoelma on aika hienostunut. Olen joskus nimittänyt sitä ranskalaistyyppiseksi kokoelmaksi, se on hienostuneen esteettinen ja aika pelkistynyt. Kokoelma ei ole räväkkä, kantaaottava tai räiskyvä.”

On totta, että kokoelmissa ei ole sen paremmin 1970-luvun osallistuvaa – vaikkapa Jarmo Mäkilän kaltaista – taidetta kuin vaikkapa 2000-luvun kapitalismin rankkoja kriitikkoja kuten Teemu Mäki.

Mutta eikö ”kauneuskin kuulu vapauden kuvastoon”, kuten filosofi Herbert Marcuse on huomauttanut? Marcusen sanoin ”taiteen radikaalin potentiaalin lähteet” ovat vahvimmin mukana taiteen tietyssä eroottisessa ominaislaadussa: ”Ensinnäkin kauniit eroottiset ominaisuudet, jotka säilyvät ’makuarvostelmien’ muuttuessa. Kaunis koskee Eroksen valtakuntaa ja edustaa mielihyväperiaatetta. Siten se kapinoi vallitsevaa herruuden todellisuusperiaatetta vastaan. Taideteos puhuu vapauttavalla kielellä ja kutsuu esiin vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuu elämänhalulle. Tämä on esteettisen affirmaation vapauttava ainesosa.”

Näin Peltolan korostamat ”inhimillisyys” ja ”yksinkertaisuus” voidaan saattaa jopa osaksi taiteen yhteiskunnallisesti kantaaottavaa toimintaa. Sama koskee yhtälailla tätäkin nyt käsillä olevaa näyttelyä. Se on täynnä vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuvat elämänhalulle.

Jukka Mäkelä muisteli työskentelyään Leena Peltolan kanssa ja totesi, etteivät he koskaan puhuneet näyttelyissä. Keskustelut käytiin myöhemmin. ”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”, totesi Mäkelä. Platonin ja Peltolan tavoin Mäkelänkin näkemys on hierarkkinen: ”Kokemuksen pitää löytyä ensin ja vasta jälkikäteen puhutaan vaikutelmista.”

Mutta mikä sitten on taiteellinen kokemus? Monelle se on tunnistamista, vertaamista aiemmin nähtyyn. Se on tietyllä tavalla taidehistoriallisesti määrittynyttä. Tämä on seikka, josta toisinaan olisi hyvä päästä eroon. Tässä näyttelyssä siihen on hyvä mahdollisuus. Toki se on tietyllä tavalla kokoajansa Jukka Mäkelän näköinen, mutta se ei ole millään taidehistoriallisella metodilla laadittu kattava kokonaisuus Wihurin rahaston kokoelmista. Näyttely on koottu edellisen kymmenen vuoden hankinnoista, mutta nykyiselle sallivalle ja moniääniselle ajallemme ominaisesti se ei tunnu edustavan mitään erityistä suuntaa tai tapaa tehdä taidetta. Se tarjoaa yksittäisille teoksille mahdollisuuden toimia taiteellisen kokemuksen primus motoreina olematta esimerkkejä jostain laajemmasta kokonaisuudesta, johon ne voitaisiin redusoida. Vaikka teokset tulisivat Wihurin rahaston kokoelmista, ne eivät edusta sitä. Niitä ei myöskään ole valittu sillä periaatteella. Mittava kokoelma voi tarjota mahdollisuuden myös tällaiseen toimintaan, jossa jokainen teos voi omillaan mahdollistaa kokemuksen synnyn.

Olen vuosia väitellyt tässäkin näyttelyssä mukana olevan Carolus Enckellin kanssa ”puhtaan näkemisen” problematiikasta. Minä en siihen usko, mutta silloin kun teoksia ei ainakaan kontekstualisoida esimerkkeinä jostain muusta, olemme kuitenkin lähempänä sen mahdollisuutta. Tämä saattaa kuitenkin vaatia edellä kuvaamieni hierarkioiden kieltämistä, johon ainakin yleisöllä ostolautakuntien sijaan on mahdollisuus.

Voisivatko järki ja tunne kohdata epälineaarisesti juuri taidekokemuksessa? Taidefilosofi John Dewey on todennut, että ”ihmisen yhdentyminen ympäristöönsä katkeilee ja korjaantuu jälleen yhteydeksi”. Tässä taiteella on iso rooli. Deweyn sanoin: ”Tunnetilanne on tietoinen merkki jostain tosiasiallisesta tai mahdollisesta katkoksesta. Yhteensopimattomuus johtaa pohdintaan. Halu saattaa asiat jälleen toistensa yhteyteen muuttaa pelkän tunteen kiinnostukseksi objekteihin sopusoinnun saavuttamisen edellytyksinä. Kun harmoniaan päästään, pohdinnan aines otetaan mukaan olioihin niiden merkityksiksi. Koska taiteilija pitää erityisen tärkeänä sitä kokemuksen vaihetta, jossa yhteys saavutetaan, hän ei väistele vastarinnan ja jännittyneisyyden hetkiäkään. Ennemminkin hän vaalii niitä, ei kuitenkaan niiden itsensä, vaan niihin sisältyvien kehitysmahdollisuuksien vuoksi: hän tekee meidät tietoisiksi jostakin yhtenäisestä ja kokonaisvaltaisesta kokemuksesta.”

Tämä näyttely on täynnä sellaisia teoksia, joissa voimme kunkin kohdalla päästä osaksi tällaista kokemusta – käytössä voivat erottelematta olla sekä vaisto että järki.

Kirjallisuutta:

– Dewey, John: Taide kokemuksena. niin & näin 2010.

– Marcuse, Herbert: Taiteen ikuisuus. niin & näin 2012.

– Pettersson, Susanna: Ääniä kokoelman takana. – Pettersson, Susanna (toim.): Hokkarikukkia. Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Rovaniemen taidemuseosta. Rovaniemen taidemuseo 2001. 

– Platon: Teokset, 3. osa. Otava 1979.

– Valjakka, Timo: Ensin vaistolla ja sitten järjellä. – Tuukkanen, Pirkko (toim.): Rovaniemen taidemuseo. Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma 2002–2008. Rovaniemen taidemuseo 2010.

Julkaistua 352: Miten maailma hahmottuu?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt juttuni Marja Viitahuhdan (s. 1979) näyttelystä Eheä maailma (24.10.–11.11.) Uudenmaankadun Galleria Huudossa. Jo alunperinkin lyhyt (1500 merkkiä) juttu oli saksittu vieläkin lyhyemmäksi ja otsikko vaihdettu "raflaavammaksi" ('Natsit saksittuna'). Eikä jutussa, perkele, ollut kuvaakaan. Laitan tähän nyt sitten edes alkuperäisen ja kuvalla. Tällaista tämä kriitikon arki on.

Miten maailma hahmottuu?

Videoita, lyhytelokuvia ja esityksiä tekevä kuvataiteilija Marja Viitahuhta (s. 1979) osa käyttää myös saksia. Hän löysi kirpputorilta natsi-Saksan propagandan tuottaman kirjan Unser Österreich (1938), leikkasi kuvat ja kokosi niistä 10-metrisen uuden Itävallan.

Unser Österreich, yksityiskohta.

Kollaasihan on vanha tekniikkaa, jota harrastivat 1900-luvun alun kubistit, mutta ei sen historia ole loppu, vaikka olisi luullut digitaalisen maailman poistaneen leikkaa ja liimaa -tekniikan tarpeen. 

Viitahuhdan jättimaisemaa ja Eheä maailma -näyttelyssä olevaa muutamaa pienempää kollaasia katsellessa tuli mieleen se, miten kollaasin roso tekee kuvasta paljon vaikuttavamman kuin illuusioita tuottava digitaalinen manipulaatio. Se, että kuvassa näkyy dekonstruktio – hajottaminen, pilkkominen ja fragmentoiminen – ja samalla konstruktio, uuden maailman rakentaminen saumakohtineen, tekee kuvasta uskottavamman. Kyse ei ole digitaalisen maailman ihmeestä, joka yrittää vain peittää syntyhistoriansa ja ikään kuin huijata katsojaa. Käsintehdyn kollaasin kautta on paljon helpompi lähestyä Viitahuhdan asettamia tavoitteita: ”Havainto eheästä kuvasta syntyy ja purkautuu vuorotellen. Teoksen äärellä voikin havainnoida myös omaa tarvettaan yhtäältä hahmottaa kokonaisuus ja toisaalta nähdä siinä puutteita.”

Toki tällaisia on nähty aiemminkin, mutta niinhän maisemaakin on aina maalattu. Välillä on hyvä miettiä sitä, miten maailma rakentuu ja hahmottuu – ja mitä poliittisia ulottuvuuksia prosessissa voi olla.

Julkaistua 351: Kuvanveistäjä Tapio Junnon näyttely Galleria Ortonissa!

Tällaisen tiedotteen rustasin Galleria Ortonille tänä aamuna ja lähetin maailmalle. Tiedoksi myös tässä siis kaikille kiinnostuneille:

KUVANVEISTÄJÄ TAPIO JUNNON NÄYTTELY GALLERIA ORTONISSA!

UUTUUSKIRJA JUNNON TUOTANNOSTA!

Sairaala Ortonin yhteydessä jo yli kymmenen vuotta toimineen Galleria Ortonin marraskuun taiteilija on yksi suomalaisen kuvanveiston moderneista mestareista, Tapio Junno (1940–2006).

Junnon koskettavat veistokset kumpusivat usein unista ja niistä syntyneistä runoista, mutta olivat samalla aina totisinta totta. Surrealismin ja realismin rajat sekoittuivat Junnon tuotannossa. Hänen ihmisen paikkaa maailmassa hahmottavat veistoksensa olivat usein viiltäviä, traagisia ja aina pysähdyttäviä, mutta eivät koskaan lohduttomia tai pessimistisiä. Junnon humanismi ja aina lempeä ihmisrakkaus yhdistyneenä virtuoosimaiseen plastiseen muovailutaitoon sekä teoksista henkivään veistotaiteen käsityöperinteen kunnioittamiseen tekevät hänen veistoksistaan aikaa uhmaavia taideteoksia, joiden sanoman ikiaikaisuus on taattu niin kauan kuin ihminen on ihminen.

Kuvanveistäjän leski Pirkko Nukari – kuvanveistäjiemme etujoukkoa hänkin – ja kriitikko Otso Kantokorpi ovat koonneet intiimiin näyttelyyn Junnon työhuoneelta valikoiman veistoksia, jotka valottavat hänen keskeistä tematiikkaansa. Mukana on myös Junnon piirustuksia ja luonnoskirjojen lehtiä.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyy myös Parvs Publishingin toimesta mittava kirja Junnon tuotannosta. 160-sivuinen, runsaasti kuvitettu kirja käy läpi Junnon uraa aina 1960-luvulta 2000-luvun alkuun saakka. Johdantoesseen ja kattavan kronologian on kirjoittanut Kantokorpi, esipuheen Nukari.

Näyttelyn avajaiset järjestetään ma 29.10. klo 17–18.30. Näyttely on avoinna 30.10.–23.11.2012.

Parvs Publishingin isä Jussi Tiainen kävi aiemmin syksyllä Tapio Junnon ateljeessa kameransa kanssa.

Lisätietoja:

Sirpa Viljanen

Galleria Orton, yhteyspäällikkö

050-5364235

Otso Kantokorpi

Galleria Orton, kuraattori

045-1188508

Pirkko Nukari

kuvanveistäjä

040-7561501

Galleria Orton

Tenholantie 10

00280 Helsinki

avoinna ma–to 7.30–17.00, pe 7.30–16

www.orton.fi/galleria

     
PS. Kirjan ulkoasusta vastaa Timo Setälä (s. 1958), ja kansi näyttää vähän hienolta:

Julkaistua 350 & Näyttelykuvia 748: Istukka taiteena

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkarainen ennakkojuttuni – alan muuten inhota aika paljon tätä 1500 merkin juttujen kirjoittamisen pakkoa – Hanna Keynäksen näyttelystä Galleria Art Kaarisillassa (19.10.–2.11.). Kävin tapaamassa Keynästä ja Autismisäätiön Vallillan valmennuskeskuksen ohjaajia Vallilassa. Näyttelyhän aukeaa vasta huomenna. Tässä pikainen tulos:

Istukka taiteena

Autismisäätiön Vallilan valmennuskeskuksessa on taidetyöpaja, jossa ammattilaiset ohjaavat autistisia henkilöitä heidän taideharrastuksissaan.

On selvää, että toiminta on ensiarvoisen tärkeää. Kuvallinen ilmaisu ja sen kehittäminen näyttelevät varsin suurta osaa ihmisen kommunikointikyvyissä ja sen väliinkin hyvin hienovaraisessa kirjossa.

On yhtälailla selvää, että kaikki marginaalista tuleva taide ei ole suurelle yleisölle yhtä kiinnostavaa – oli sen tekemisen tarve kuinka suuri hyvänsä. Kyse on usein kuriositeeteista. Aivan yhtä selvää ei aina kuitenkaan ole, että marginaalista saattaa tulla vavahduttavan hyvää taidetta.

Helsinkiläinen Hanna Keynäs on 49-vuotias autistinen taiteilija, jonka hauskasti itse nimeämä näyttely Hyvänlaisia maalauksia aivoista, istukoista ja napanuorista on näyttely, joka pysäyttää juuri niin kuin hyvä taide tekee. Näyttely on myös juuri sitä, mitä nimi antaa ymmärtää. Akryyliväreillä maalatut kankaat ovat sekä värien voimassaan ekspressiivisiä että myös hieman tarkemmin tarkasteltuna yllättäen varsin realistisia.

Näyttelyn yhteydessä esitettävä mainio video näyttää sen, miten Keynäs käy Kätilöopiston sairaalassa tutustumassa verisiin istukoihin – sekä katsoen että kosketellen – ja saa niitä mukaan mallikseen.

Tässä on tarjolla yksi havainnollinen versio siitä, miten voimakkaasti vaikuttava taide syntyy. Eivätkä ”hyvänlaiset maalaukset” ole aina niin helposti nopeina suupaloina nieltävissä.

Hanna Keynäksen vahvoja maalauksia.

Julkaistua 349: Onko suosio vain rituaalia?

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolmumnini, jossa olin jälleen kerran ärtynyt siitä, miten näyttelyssä kävijöiden määrä ylikorostuu siinä, miten niiden onnistumista määritellään. En ole ihan varma siitä, että sainko ajatustani kunnolla jäsennellyksi, mutta tällainen siitä tuli:

Onko suosio vain rituaalia?

Ateneumin taidemuseossa on riemuittu juuri päättyneen Helene Schjerfbeckin näyttelyn suosiota. Näyttelyn näki kaikkineen 231 000 ihmistä. Tätä suositumpia näyttelyitä on Suomessa nähty aiemmin kaksi, nekin Ateneumissa: Pablo Picasson näki 315 000 katsojaa ja Albert Edelfeltin 305 000 katsojaa.

Pablo Picasso on kaikilla mittareilla maailman kuuluisin taiteilija. Helene Schjerfbeckin mittarit ovat myös kohdillaan: häntä sekä selvästikin rakastetaan että myös ostetaan kalliilla.

Kesken näyttelyn löytyi erään Schjerfbeckin teoksen alta toinen teos, jonka esillepano toi näyttelyyn varmaankin parikymmentä tuhatta katsojaa lisää. Tämä herätti jopa salaliittoteorioita laskelmoidusta stuntista. Tähän en uskalla ottaa kantaa.
  

Kuvataiteen ikään kuin todellista arvoa ei myyntiluvuilla ole ollut tapana mittailla, ja hyvä näin. Perusoletus on, että kuvataide poikkeaa musiikkibisneksen tähtien maailmasta siinä, että kansansuosio kumpuaa enemmänkin taiteen sisäisistä arvoista kuin joukkopsykoosista. Näin varmaan osittain onkin, mutta pelkään pahoin, että kuvataiteenkin maailma on monilta osin yhtä raadollisen pinnallista kuin esimerkiksi Lady Gagan tuottama joukkopsykoosi.

Osin tätä ilmiötä ruokkii kansallinen ajattelu. Suomessa on totuttu puhumaan kultakauden taiteesta, 1890–1910-lukujen mestareista, jolloin kansakuntamme itsenäistyi Venäjästä osin taiteen kautta. Tätä vasten esimerkiksi Edelfeltin suosio on ymmärrettävää, mutta sisältöjen kautta Edelfeltin kansansuosiota on vaikea käsittää. Hän tuskin puhuttelee 2000-luvun nykyihmisen keskeistä tematiikkaa kovinkaan merkittävällä tavalla. Schjerfbeckin laita on tietenkin toisin. Hänen tematiikkansa on helposti tulkittavissa esimerkiksi feministisen viitekehyksen kautta. Hänen tarinansa on muodostunut esimerkilliseksi tarinaksi naisen osasta, naisen uran vaikeudesta, naisen identiteetin etsinnästä, eikä ole lainkaan kaukaa haettua nähdä nykytaiteessa Schjerfbeckiä nykyisten naismaalareiden kanssa samassa jatkumossa – otetaan esimerkeiksi vaikkapa tänä vuonna loistaneet Rauha Mäkilä ja Nanna Susi. Edelfeltiä en kuitenkaan kykene parhaalla tahdollakaan kytkemään mihinkään nykytaiteeseen liittyvään jatkumoon.

Mutta jokin tässä vaivaa. Olisiko kohta aika taas myytin purkuun, niin kuin on totuttu tekemään esimerkiksi moderneille mieskuvanveistäjillemme, joiden herooisuutta on totuttu jopa pilkkaamaan taidehistorialle ominaisen demystifiointiprosessin myötä? Alkaako tämä taiteen kaunis naistarina jähmettyä kliseisiin ja peittyä sekä myytinrakentamiseen että poliittiseen korrektiuteen, niin että sisällöt tuppaavat unohtumaan? Kuinka paljon Schjerfbeckin suosiota selittää se, että hän on huutokauppanoteerauksina mitattuna Suomen selvästikin kallein maalari, ja toisaalta se, että massoilla on taipumus antautua rituaaliselle käyttäytymiselle? Kuinka monelle Schjerfbeckin näyttelyn nähneelle kokemus oli vain suoritus, jonka kautta pääsee osalliseksi jaettuun rituaaliin?

Ei minulla ole mitään vastauksia näihin kysymyksiin, eikä ole muillakaan, sillä tutkittua empiiristä tietoa ei ole. Sen verran kuitenkin tiedän, että näillä luvuilla ei ole mitään tekemistä suomalaisen taiderakkauden kanssa – niin paljon sitä tulee vuoden mittaan tyhjiä salia museoissakin nähtyä.

Näyttelykuvia 747: Nostalgiaa ja jänistä laitakaupungilla

Eilen piipahdin pitkästä aikaa yhdessä näyttelyssä. Valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959) Pallo (26.9.–12.10) on esillä Galleria Luovassa. Näyttely oli varsin pienimuotoinen: 16 pikkuruista valokuvaa ja niistä tehty portfolio:

Kuvat ovat kotoisin suvun vanhoista negatiiveista, joita Jämsä on rajannut ja toisia pienentänytkin. Hän on lisäksi tehnyt kuviin vanhahtavan röpelöisen reunan leikkurilla. Yhdistävä tekijä on kuvissa esiintyvä pallo tai pallonmuoto, joka tekee niihin hauskan sarjallisuuden, jopa häivähdyksen modernismiakin, mitä tietenkin vahvistaa minimalistinen näytteillepano. Jämsä on täysanaloginen valokuvamies ja jo sellaisena vähän nostalgikko, mikä vahvistuu hänen tavassaan käsitellä omaan lapsuuteensa liittyvää "löytömateriaalia". Tämä toisaalta yhdistää hänet yhteen nykytaiteelle ominaisista työskentelytavoista – ei kuitenkaan anonyymiuteen. Nämä muistot ovat sekä yleisiä – helppo minunkin osapuilleen samanikäisenä on näihin samastua – että erityisiä.  

Tässä hauska kutsarikuva:

Kaikkineen hauska ja pienimuotoisenakin varsin tunteella ladattu näyttely, joka kirvoitti monensuuntaisia ajatuksia ja toki myös omia muistoja. Niinhän hyvän taiteen kai pitäisi toimia.

Se on kyllä pakko todeta, että Luovan uusi sijainti on toivoton: kuinka moni taiteenharrastaja viitsii lähteä varta vasten laitakaupungille ja viidenteen kerrokseen? Minäkin olin varsinaisesti matkalla läheiselle Wotkinille ostamaan kokonaista jänistä, joka näytti tältä oltuaan 12 tuntia uunissa:

Ja tältä silkaksi lihaksi riisuttaessa:

Kriitikoillahan on tunnetusti varaa syödä vähän paremmin. (Tähän pitäisi nyt laittaa hymiö, mutta minähän en sellaista tee.)

Julkaistua 341 & 342 & 343 & 344 & 345 & 346 & 347 & 348: "Mitä rahalla on saatu?" & "Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää" & "Hoippuu ja horjuu hienosti" & "Mitään ei ole järjestetty" & "Mihinkä porukkaan kuulun?" & Ortonin veistospuisto & Salvelan kesä III & Tallennuskokoelmat

Viime maanantaina ilmestyi Galleria Ortonin jo yhdestoista vuosijulkaisu. Olimme perinteisesti jakaneet Taiteen päätoimittaja Pessi Raution kanssa taiteilijat "sulle, mulle" -periaatteella (Pessi sai Tatjana Bergeltin (s. 1966), Martti Jämsän (s. 1959), Hannele Kylänpään (s. 1948), Rosa Liksomin (s. 1958) ja Inka Niemisen (s. 1971)). Minun taiteilijani seuraavat alla. Tekstit perustuvat gallerian verkkosivuille tekemiini esittelyihin, mutta olen täydentänyt niitä haastatteluilla:

 

”Mitä rahalla on saatu?”

Monipuolinen ja kansainvälisesti tunnettu tallinnalainen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960) on kohtuullisen nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nähdä taidemaailman kirjoa laidasta laitaan: neuvostoaikana hänet tunnettiin rajuista performansseistaan, jotka veivät hänet jopa KGB:n kuulusteluihin, mutta Viron uuden itsenäistymisen myötä hän jo kuului kansakunnan ensimmäisiin edustajiin Venetsian biennaalissa, maailman tunnetuimmassa nykytaidekatselmuksessa.

Annus opiskeli taiteilijaksi legendaarisen Tõnis Vintin yksityisopetuksessa Tallinnassa samalla kun opiskeli historiaa Tarton yliopistossa. Performanssiensa lisäksi hänet tunnetaan sekä piirtäjänä että graafikkona ja myöhemmin varsinkin maalarina.
 

Roi Vaara ja Siim-Tanel Annus avajaisissa. Vasemmalla Lydia Koidulan silmä.

Vuonna 2005 Annus tarttui suureen ajankohtaiseen teemaan, rahaan. Virikkeitä hän sai jo Suomen siirtymisestä uuteen valuuttaan, euroon, joka oli myös tulossa hänen oman kotimaansa uudeksi valuutaksi. Mukana oli näin varmaan ripaus nostalgiaakin, mutta sivusta tarkkailijana Annus haluaa ehkä pikemminkin vain kommentoida – kertoa siitä, miten katoavaista raha symboleineen on ja miten siihen ei myöskään kannata kiintyä liikaa. ”Katsoessamme ja miettiessämme muistoja, voimme kysyä: Mitä tällä rahalla on saatu? Rahan kautta voimme myös luoda läpileikkauksen historiaan – mukaan tulee nostalgian lisäksi väistämättä myös ripaus ironiaa ja paljon lähimenneisyyden traumaattisia kokemuksia, joita on syytä käydä läpi, jotta ymmärtäisimme menneisyyttämme, mitä ilman ei tulevaisuudellakaan koskaan ole pohjaa. Rahan kautta ymmärrämme voiman ja vallan ilmenemismuotoja – sitä mitä kulloinkin on arvostettu. Näemme konkreettisesti sen, miten symboleista tulee symboleja.”

Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut taiteilijalle runsaasti materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin esteettisten muotojenkin maailmaan. Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan tarkentamaan ja keskittämään katsettaan Annus tekee tästä näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

Annus on poiminut rahoista yksityiskohtia – silmiä, huulia, meren pärskeitä ja lintuja – ja pop-taiteilijan tavoin lähtenyt leikittelemään mittakaavalla. Taskussamme olevat rahathan muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi aivan samoin kuin vaikkapa julkiset veistokset ja arkkitehtuuri, ja kiinnitämme harvoin huomioita niiden kuvakieleen. Näin Annus paljastaa meille piilossa olevia symbolisia arvoja ja tuo uusia näkökulmia arjen ikonologiaan. Mittakaavalla leikittely tuo mukaan epäilemättä myös tiettyä huumoria, toisinaan melko rajuakin ironiaa, mutta aivan vastaavasti yksityiskohdan suurentaminen saattaa viedä maalauksen kohti abstraktia ilmaisua ja näin tuoda taas uusia ulottuvuuksia taiteen historiaan. Samalla kun mietitään abstraktin syntyä, voidaan miettiä rahan abstrakteja ulottuvuuksia. Esimerkiksi sitä, miten Stalinin tai vaikkapa Sibeliuksen kuva on korvannut oravannahan tai tietyn painoisen kultarahan, omanlaisiaan symbolejaan nekin. 

”Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää”

Valokuvataiteilija Raakel Kuukka (s. 1955) on todennut: ”Ehkä minusta tuli valokuvaaja, koska olin niin tietoinen menneisyyden merkityksestä. Olin myös herkkä tuntemaan koti-ikävää.”

Valokuvataidetta on leimannut jo pitkään sen totuusarvon ja toisaalta sen loputtomien fiktiivisten ja runollistenkin mahdollisuuksien ristiveto. Valokuvalla voi dokumentaarisesti puhua aivan erityisellä tavalla totta, ja toisaalta valokuvalla voi valehdella mitä moninaisimmin tavoin. Tässä ristiaallokossa valokuva on hiljalleen noussut kuvataiteen keskiöön. Yksi uranuurtajia on suomalaisen valokuvataiteen kentällä tässä suhteessa ollut 1980-luvulla aloittanut Raakel Kuukka. Hän kuuluu myös siihen vahvojen naistaiteilijoiden pieneen joukkoon, joka toi naisen identiteetin ja myös arkisen elämän taiteen keskeiseksi tematiikaksi – myös stereotypioiden kyseenalaistamisen ja murtamisen.

Kuukka on kuvannut useimmiten perheensä ja lähipiirinsä historiaa: muistoja ja niiden kautta eläviä jännitteitä. Sittemmin hän siirtynyt myös lähemmäs nykyhetkeä ja tulevaisuuden partaalle tuomalla mukaan oman tyttärensä kehittymisen ja identiteetin, mitä on leimannut suomalaisafrikkalainen kulttuurien kohtaaminen. Näin Kuukan aihepiiriksi on kasvanut kymenlaaksolaisen kotipihan lisäksi miltei koko maailma ja maailman suuret kysymykset. 

Raakel Kuukka avajaisissaan. Taustalla vuosiluettelon ulkoasusta vastaava Timo Setälä (s. 1958), valokuvataiteilija hänkin.

Samalla kuvaaminen on kuitenkin myös matka itseen. ”Olen selventänyt sitä hämäryyttä ja epäselvyyttä, jota itseni kanssa olen kokenut. Kuvien kautta olen vankemmin olemassa. Oikeastaan koen, että ei minulla ole ollut tässä vaihtoehtoja.”

Kuukan ajallinen ja teemallinen jana on huikea: karjalaisesta evakkomatkasta suuren maailman ihmisvirtoihin. Kun Kuukan Rebekka-tytär pukeutuu Kymenlaakson kansallispukuun vaihtaakseen sen sitten batiikkivärjättyyn ghanalaiseen asuun, voimme kuvitella identiteettipolitiikan kaikki arkisetkin ulottuvuudet niiden tv:ssä usein nähtyjen globaalisten ulottuvuuksien lisäksi.

Kuukka ei kuitenkaan pelkästään dokumentoi aiheitaan. Hänen kohteenaan ei ole joku ilmiö tai yksittäinen tapahtuma niin kuin dokumentaarisessa kuvassa usein on. Hänen työskentelyprosessinsa on hidas ja usein tietyllä tavalla meditatiivinen, mikä näkyy myös lopputuloksessa. Hitaan prosessin myötä – joihinkin aiheisiin hän palaa vasta vuosia varsinaisten kuvausten jälkeen – pohtiva ja usein runollisen kaunis kuva saa aivan uudenlaista syvyyttä. Kuva on myös ajan saatossa kontekstualisoitunut uudestaan. ”Kun syntyy tarpeeksi etäisyyttä, pystyy asioita käsittelemään paljon paremmin. Hitaus tuottaa myös asioiden toisinaan yllättävänkin yhdistymisen, jonka pystyy tajuamaan toisinaan vasta vuosien kuluttua. Ja tuleehan iän myötä rauhallisuuttakin lisää.”

Toteamuksen tai maailmasta ja sen tilasta kertovan väitelauseen sijaan muodostuu mietelause, jonka syvyys avautuu tarvittaessa kaikille katsojille, vaikka samastumispinta olisikin näennäisesti erilainen. Kuukan kuvien kanssa on helppo myötäelää sitä, miten ihminen voi paikkaansa maailmassa hahmottaa.

”Hoippuu ja horjuu hienosti”

Taiteilijan ammatti on usein periytyvä. Tätä on turha mystifioida: kyse on yksinkertaisesti siitä, että taide on taiteilijaperheessä luonteva kasvualusta.

Elämäntavoillakin on taipumus periytyä. Tuskin on siis niinkään ihmeellinen sattuma, että suomalaisen taiteen ikianarkistin, monipuolisen Erkki Pirtolan (s. 1950) pojasta Pilvari Pirtolasta (s. 1978) tuli myöskin rajoista piittaamaton kuvataiteilija.

”Ala-asteella vastasin kysyttäessä, että isona minusta ei ainakaan tulee taiteilijaa”, sanoo Pilvari. ”Tajusin kuitenkin yliopistolla, että juuri taiteen kautta saan tehdä juuri niitä asioita, joita haluan. Erkin ja myös äitini – tekstiilitaiteilija Papu Pirtola – kautta olen oppinut ainakin laajan ja avoimen suhtautumisen siihen, mitä taiteeksi on laskettava.”

Erkki Pirtola on tullut tunnetuksi sekä kuvataiteilijana että kriitikkona ja taide-elämän dokumentoijana. Hän ei ole viihtynyt valtaeliitin kekkereissä vaan on tutkinut ennen kaikkea marginaalia: hän on muun muassa tehnyt tunnetuksi suomalaista kansanomaista luovuutta, ns. ITE-taidetta. Pirtola on myös tottunut toimimaan toisin kuin yksilöllistä luovuutta ja jopa neromyyttiä korostava taide-elämä – hän on toiminut erilaisissa yhteisöissä ja taiteilijaryhmissä. Hän on myös on kuratoinut näyttelyitä ja opettanut nuoria, muun muassa omassa ”liikkuvassa taidekoulussaan”.

Koko uransa ajan Pirtola on myös tehnyt kuvaa mutta ei ole piitannut omasta uranhoidostaan. Vaikka hän onkin jo varsinainen legenda, ei hänen teoksiaan ole usein nähty yksityisnäyttelyissä. Galleria Ortonin näyttely onkin todellisuudessa aika harvinaista herkkua.

Kolme sukupolvea Pirtoloita avajaisissa.

Pilvari Pirtola on puolestaan valmistunut Kuvataideakatemiasta, mutta ei hänestäkään kovin akateemista taiteilijaa tullut. Voimaa ja energiaa on paljon ja moneen suuntaan. Pirtola on tunnettu piirtämisen ja maalaamisen lisäksi videoiden ja kokeellisten filmien tekijänä. Hän tekee myös musiikkia, sekä omia kokeellisia nauhojaan että useammankin bändin jäsenenä. Hän on idearikas kierrättäjä, ja niinpä siirtolavalta löytynyt mekaaninen laite saattaa löytää itsensä nopeasti osana taideteosta. Myös maalauksen tai monotypian taustana voi toimia yhtä lailla satunnainen kierrätysmateriaali. Isänsä tavoin nuorempi Pirtola on myös aktiivinen aikansa kommentoija ja valppaasti taidemaailmaa seuraava keskustelija.

”Vähän minua ihmetytti, että Pilvari ei ottanut opikseen vaan valitsi tämän tien. Mutta hyvin hän on oppinut nykytaiteen metkut ja tekee säntillisesti. Hän on tarkka käsitetaiteilija vaikka käsitteleekin kaoottisia aiheita. Emme me taiteesta paljoa keskustele, mutta vähän yli vuoden ikäinen pojanpoika Kaamos – joka muuten esiintyi Galleria Ortonissa avajaisperformanssissa – on ihana. Häneen on helppo samastua totaalisesti, koska hän hoippuu ja horjuu niin hienosti.”

Isän ja pojan tyylistä ei välttämättä tarvitse etsiä yhtäläisyyksiä, mutta ainakin heidän energiansa ja monipuolisuutensa on yhdistävä tekijä – sekä säännöistä piittaamattomuus, joka on aina ollut keskeinen hyvän taiteilijan tunnusmerkki.

”Mitään ei ole järjestetty”

Galleria Ortonissa paljastettiin gallerian 10-vuotisjuhlan yhteydessä eläkkeelle siirtyneen johtavan ylilääkärin Seppo Seitsalon pronssiin valettu kokovartalomuotokuva, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952). Samalla avattiin Peltokankaan näyttely, joka koostui yhdestä teoksesta. Teos nimeltään 1904–1984 (2011) on sekin tavallaan muotokuva. Kohteena on Peltokankaan oma isä, jonka vaiheet Peltokangas on tiivistänyt veistämistään kirveenvarsista ja kahdesta sota-ajan valokuvasta koostuvaan installaatioon. 

Seppo Seitsalo lihassa ja pronssissa ja Matti Peltokangas.

Mikä näitä teoksia yhdistää? Yksi ulottuvuus on epäilemättä taiteilijan läheinen suhde malliinsa. Seitsalo on Peltokankaan ystävä, joten taiteilijalle on ollut vieras ajatus muokata mallistaan perinteinen arvovaltaa huokuva ikuistus. Mukana ovat toki lääkärin attribuutit, mutta teosta leimaa rentous ja jopa huumori. Peltokangas onkin pyrkinyt ”pikemminkin oloisveistokseen kuin näköisveistokseen”. 

Veistäjä on veistänyt kirveenvarsia.

Onnistunut näköisveistos ei ole pelkkä kuva. Hyvä taiteilija kykenee tuomaan näennäiseen liikkumattomaan kappaleeseen mukaan hengen ja elämän, jonka katsojakin pystyy aistimaan.

Eikä näköisyyskään ole välttämätön ehto, minkä Peltokankaan isän muotokuva osoittaa. Pitkä meditatiivinen prosessi, jonka myötä Peltokangas on epäilemättä käynyt läpi isäsuhdettaan, on siirtynyt kirveenvarsien jäyhän olemiseen.

***

Myös valokuvaajalla on samankaltaisia ongelmia lähestyessään kohdettaan. Kuvan ottaminen on sinänsä helppoa, vaikka visuaalisesti jännittävän tuloksen aikaansaaminen vaatii toki koulutusta ja kokemusta, mutta vaikuttavan henkilökuvan ottaminen vaatii jotain vielä enemmän – usein myös erityslaatuista suhdetta kuvattavaan.

Valokuvaaja Harri Nurminen (s. 1956) on Peltokankaan lapsuudenystävä. Hän on seurannut Peltokankaan työskentelyä pitkään ja on myös nähnyt ne kovat olosuhteet, joissa vaativaa, suuren mittakaavan kivenveistoa suoritetaan. 

Harri Nurminen ja hänen mallinsa.

Näyttelyssä oli esillä myös sarja Nurmisen kuvia Peltokankaasta. Tällaiset dokumentaariset kuvat ovat kuin oloisveistoksia, niissä ei poseerata. Mukana on epäilemättä sitä herooisuutta, jota kuvanveistäjiin usein liitetään, mutta ennen kaikkea ne muodostavat intiimin ja luottamukseen perustuvan näkemyksen veistäjän työstä, jota usein leimaa myös rauha ja pohdinta. Myös tämän Nurminen on tavoittanut herkällä otteellaan. ”Samat asiathan meitä molempia kiinnostavat. Kyllähän veistäjä ja valokuvaaja miettivät molemmat esimerkiksi valoa, varjoa, rytmiä…”, toteaa Peltokangas.

 ”Enkä minä sitä paitsi ole kuvannut veistäjää vaan lapsuudenystävää, joka tekee mitä tekee. Ja nämä Matin kirvesjututkin liittyvät meidän yhteiseen lapsuuteemme, jossa lähihistoria oli monin tavoin mukana. Kaivoimme ampumahautoja, luoteja puunrungoista.”

”Mitään ei ole järjestetty”, huomauttaa Nurminen. ”Nämä eivät ole tilaustöitä vaan vähän kuin muistiinpanoja. Se on tärkeää, että olen arvostanut Matin työtä. Hänen teoksensa ovat minulle läheisiä myös taiteena… ja teimmehän me sitä jo lapsena, kaivettiin pellon reunasta savea ja muovattiin sekä veistettiin puuta. Vaikka ei sitä taiteesta tietysti puhuttu.”

”Mihinkä porukkaan kuulun?”

Kuvanveistäjä Joakim Sederholm (s. 1969) tekee tietyllä tavalla kunniaa modernistiselle perinteelle. Hänen plastinen muodontavoittelunsa tuo toisinaan mieleen Alberto Giacomettin, toisinaan Kain Tapperin, jonka assistenttina kuvanveiston mestari-kisälliperinteen mukaisesti Sederholm onkin toiminut.

Sederholm ei ole kuitenkaan modernistisen perinteen mukaisesti lähtenyt viemään tiettyä materiaalia ominaisuuksineen, ”sieluineen” ja omaa teknistä osaamistaan kohti täydellisyydentavoittelua, vaan on myös monin tavoin koetellut ja kyseenalaistanut perinnettä – hän käyttänyt puun ja pronssin lisäksi yhtä lailla peltiä kuin keramiikkaakin. ”En käytä materiaalia koskaan sen symbolisten ulottuvuuksien takia. En siis tee pronssista veistosta sen takia, että se näyttäisi pelkästään arvokkaalta. Esineen sijaan teen kuvaa ja pyrinkin usein hävittämään materiaalisuuden tunnun.” 

Joakim Sederholm sukulaisineen.

Vaikka Sederholmin teoksissaan vilahteleekin tietty ekspressiivisyydelle ja surreaalisuudelle ominainen angsti, on hänen työssään mukana usein lempeä huumori ja inhimillinen myötäeläminen.

Sederholmin aiheena on usein ihminen, tunnetusti yksi taiteen haastavimmista kohteista. Galleria Ortonin näyttelyssä hän on hakenut kohteeseensa lisää haastavuutta ottamalla kohteekseen muotokuvan, yhden taiteen vähiten arvostetuista alueista. Muotokuvahan on yleensä koska tilaustyö, jolle taiteelliset arvot ovat alisteisia. Sederholmin laaja muotokuvasarja M231 pitää sisällään hänen sukulaisiaan, joilla on nimi ja elinvuodet, mutta itse kuvat elävät kuitenkin omaa kuvitteellista elämäänsä. Nimi M231 viittaa genetiikkaan, haploryhmien tutkimukseen ja tiettyyn mutaation. Näin teoksiin tulee mukaan tietty yhtäaikaisesti abstrakti mutta myös ikään kuin erillinen, tunnistettava ja yksilöllinen elementti.

Mukaan tulee myös vavahduttavasti aikaelementti. Kun mennään perinteisen arkistoissa tapahtuvan sukututkimuksen ulkopuolelle, saattaa aikajana olla vaikka 10 000 vuotta. Ruotsinkielisenä suomalaisena Sederholm on joutunut miettimään sitä ”millä ehdoilla mihinkin porukkaan kuuluu”. ”Minua kiinnostaa kulttuuristen juurien etsintä ja pohdiskelu. Siinä on mukana paljon mielenkiintoisia elementtejä, toisinaan huvittaviakin – ja sitä soppaa on hauska hämmentää.”

Muotokuva kamppailee aina moneen suuntaan: sen pitää olla kohteensa näköinen, mutta sen on saatava tuo näköisyys aikaan jollain enemmällä kuin esimerkiksi pelkkä valokuva: sen on tavoitettava näköisyyden lisäksi myös luonne. Muotokuvassa on mukana usein myös erilaisia kohteensa sosiaalisesta statuksesta tai ammatista kertovia attribuutteja. Tämän Sederholm kiepsauttaa hauskaan suuntaan: yksi hänen käyttämistään keskeisistä attribuuteista on hahmojen punainen nenä, joka saa ajatukseni siirtymään klovnien tunnetusti surumieliseen maailmaan.

Koenkin Sederholmin olevan pohjimmiltaan ihmisluonteen tragikoomisuuden kuvaaja. Hänen kohteenaan on yhtälailla ylevä kuin arkinenkin, ihmisen surut ja ilot. Sederholmin ote on yhtäaikaisesti viiltävän analyyttinen sekä myös hellyttävyydelle herkistynyt.

***

Luettelossa ilmestyi myös kolme pikkujuttua, jotka on päivitetty edellisvuotisesta:

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo,Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieahoja Antero Toikka.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.

Kaisu Koivisto: sarjasta Vaihdokkaat, 2007.

***

Salvelan kesä III

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Saimme riemuksemme Taiteen entisen päätoimittajan Jaakko Lintisen puhumaan Salvelan kesä III:n avajaisiin.

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki hänkin. Toisena vuorossa oli taidemaalari Teemu Saukkonen.

*** 

Tallennuskokoelmat

Kain Tapper: Palat I, II, III, 1995.

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia.

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”

 Kirsi Tervo: "You've always been my sweetheart", akryyli, 1990. Pirkko Pasasen kokoelmista.