torstai 18. lokakuuta 2012

Julkaistua 349: Onko suosio vain rituaalia?

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolmumnini, jossa olin jälleen kerran ärtynyt siitä, miten näyttelyssä kävijöiden määrä ylikorostuu siinä, miten niiden onnistumista määritellään. En ole ihan varma siitä, että sainko ajatustani kunnolla jäsennellyksi, mutta tällainen siitä tuli:

Onko suosio vain rituaalia?

Ateneumin taidemuseossa on riemuittu juuri päättyneen Helene Schjerfbeckin näyttelyn suosiota. Näyttelyn näki kaikkineen 231 000 ihmistä. Tätä suositumpia näyttelyitä on Suomessa nähty aiemmin kaksi, nekin Ateneumissa: Pablo Picasson näki 315 000 katsojaa ja Albert Edelfeltin 305 000 katsojaa.
Pablo Picasso on kaikilla mittareilla maailman kuuluisin taiteilija. Helene Schjerfbeckin mittarit ovat myös kohdillaan: häntä sekä selvästikin rakastetaan että myös ostetaan kalliilla.

Kesken näyttelyn löytyi erään Schjerfbeckin teoksen alta toinen teos, jonka esillepano toi näyttelyyn varmaankin parikymmentä tuhatta katsojaa lisää. Tämä herätti jopa salaliittoteorioita laskelmoidusta stuntista. Tähän en uskalla ottaa kantaa.
  
Kuvataiteen ikään kuin todellista arvoa ei myyntiluvuilla ole ollut tapana mittailla, ja hyvä näin. Perusoletus on, että kuvataide poikkeaa musiikkibisneksen tähtien maailmasta siinä, että kansansuosio kumpuaa enemmänkin taiteen sisäisistä arvoista kuin joukkopsykoosista. Näin varmaan osittain onkin, mutta pelkään pahoin, että kuvataiteenkin maailma on monilta osin yhtä raadollisen pinnallista kuin esimerkiksi Lady Gagan tuottama joukkopsykoosi.
Osin tätä ilmiötä ruokkii kansallinen ajattelu. Suomessa on totuttu puhumaan kultakauden taiteesta, 1890–1910-lukujen mestareista, jolloin kansakuntamme itsenäistyi Venäjästä osin taiteen kautta. Tätä vasten esimerkiksi Edelfeltin suosio on ymmärrettävää, mutta sisältöjen kautta Edelfeltin kansansuosiota on vaikea käsittää. Hän tuskin puhuttelee 2000-luvun nykyihmisen keskeistä tematiikkaa kovinkaan merkittävällä tavalla. Schjerfbeckin laita on tietenkin toisin. Hänen tematiikkansa on helposti tulkittavissa esimerkiksi feministisen viitekehyksen kautta. Hänen tarinansa on muodostunut esimerkilliseksi tarinaksi naisen osasta, naisen uran vaikeudesta, naisen identiteetin etsinnästä, eikä ole lainkaan kaukaa haettua nähdä nykytaiteessa Schjerfbeckiä nykyisten naismaalareiden kanssa samassa jatkumossa – otetaan esimerkeiksi vaikkapa tänä vuonna loistaneet Rauha Mäkilä ja Nanna Susi. Edelfeltiä en kuitenkaan kykene parhaalla tahdollakaan kytkemään mihinkään nykytaiteeseen liittyvään jatkumoon.
Mutta jokin tässä vaivaa. Olisiko kohta aika taas myytin purkuun, niin kuin on totuttu tekemään esimerkiksi moderneille mieskuvanveistäjillemme, joiden herooisuutta on totuttu jopa pilkkaamaan taidehistorialle ominaisen demystifiointiprosessin myötä? Alkaako tämä taiteen kaunis naistarina jähmettyä kliseisiin ja peittyä sekä myytinrakentamiseen että poliittiseen korrektiuteen, niin että sisällöt tuppaavat unohtumaan? Kuinka paljon Schjerfbeckin suosiota selittää se, että hän on huutokauppanoteerauksina mitattuna Suomen selvästikin kallein maalari, ja toisaalta se, että massoilla on taipumus antautua rituaaliselle käyttäytymiselle? Kuinka monelle Schjerfbeckin näyttelyn nähneelle kokemus oli vain suoritus, jonka kautta pääsee osalliseksi jaettuun rituaaliin?
Ei minulla ole mitään vastauksia näihin kysymyksiin, eikä ole muillakaan, sillä tutkittua empiiristä tietoa ei ole. Sen verran kuitenkin tiedän, että näillä luvuilla ei ole mitään tekemistä suomalaisen taiderakkauden kanssa – niin paljon sitä tulee vuoden mittaan tyhjiä salia museoissakin nähtyä.

2 kommenttia:

  1. Onko heti massapsykoosia se, kun joku on suosittua? Eikö tässä olisi myytin purkamisen paikka? Onko niin sanottu suuri yleisö niin aivopesty kuvataiteen uutisoinnissa toistuvilla taidehuutokauppojen myyntiluvuilla, että muuta ei näy kun eurot, jotka vaan silmissä vilisevät? Enpä usko.

    Minulla ei taas ole mitään sitä vastaan, että tehdään blockbusternäyttelyitä kuvataiteessa, ne ovat kai tulleet jäädäkseen, eivätkä ne ole ainoa taidenäyttelyiden laji. Suurikin suomalainen yleisö on aivan snadi verrattuna ison maailman malliin. Eikö suurten kävijämäärien taivastelu ole pikkukaupunkilaisuutta pahimmillaan?

    Itse olen enemmän huolissani siitä, että taidemuseo- ja kulttuuriväki on sisäistänyt lukumäärien pakon ihan johtajia myöten. Lukumääräpuheesta on tullut keskeinen osa monetaristisen kapitalismin kulttuuria, sen markkinaindeksi. Populismi kulttuurissa tarkoittaa, että suunnataan huomio pääasiassa lukumääriin eikä viitsitä miettiä asioiden merkityksiä.

    Isoja lukuja tarvitaan tyhmille poliitikoille, jotta he voivat päättää mihin rahaa jaetaan. Tarvitaan yksiselitteisiä, kovia numeroita, vaikka jokainen tietää, että kävijämäärä ei kerro mitään taidemuseon kokonaistoiminnasta tai tavoitteisiin pääsystä. Lukumäärät tuntuvat korvaavan merkitysten pohtimisen ja siinä ollaan ollaan varsin heikoilla jäillä.

    VastaaPoista
  2. No, varsin samaa mieltähän kanssasi olen näissä määrällisissä mittareissa. Mutta eivät työuupuneen miehen kolumnit ole aina välttämättä tarpeeksi jäsenneltyjä.

    VastaaPoista