Julkaistua 489 & Näyttelykuvia 891: Rafael Wardin töissä näkyy oma elämä

Viime viikon keskiviikkona oli Ateneumin taidemuseossa Rafael Wardin (s. 1928) retrospektiivin (12.12.2013–2.3.2014) pressi, jossa myös hyväntuulinen ja pirteä taiteilija vastaili innokkaasti kysymyksiin. Ja mikä oli ollessa hyväntuulinen: hieno näyttely talossa, jossa hän itse oli nuorena opiskellut ja myöhemmin toiminut opettajana. Kirkko ja kaupunki oli tilannut minulta arvion näyttelystä, ja tämän viikon numero näkyi jo eilen ilmestyneen verkossa.

 

Rafael Wardin töissä näkyy oma elämä

Suhde taiteilijoihin muuttuu, eikä monesta taiteilijasta enää käytetä ilmaisua ”rakastettu taiteilija”. Rafael Wardi (s. 1928) lienee viimeisiä. Yksi syy tähän on varmaankin se, että Wardin maalaukset ovat olleet aina helposti lähestyttäviä ja arkista elämänpiiriä kuvaavia. Wardi itse kertoo yksinkertaisesti maalanneensa sitä, mitä on elinpiirissään nähnyt. Tähän elinpiiriin on kuulunut myös aina paljon ihmisiä – niin lapsia kuin aikuisiakin. Wardi on itse todennut, että hän tarvitsee ihmisiä, koska heidän kauttaan hän tavoittaa elämän.

Ei Wardi mikään umpihelppo tapaus ole, koska hänelle ominainen valon ja värin ylivalta aiheisiin ja mihinkään ilmeiseen näköisyyteen on ollut joillekin vaikeasti nieltävää. Esimerkiksi runsaasti keskustelua herättänyt virallinen muotokuva presidentti Tarja Halosesta (2002) ei hurjassa keltaisuudessaan saanut osakseen jakamatonta hymistelyä. 

Omakuva, 1969.

Keltaista onkin pidetty Wardin bravuurina. Tämäkin on johtanut ilkikurisuuteen asti – jotkut ovat jopa nimittäneet häntä ”Jaffa-maalariksi”. Nyt kun Ateneumissa on esillä töitä kuudelta vuosikymmeneltä, on helppo nähdä tuon keltaisen voima, mutta samalla on hedelmällistä nähdä kaikkea sitä, mikä ei olekaan niin keltaista. 

Omakuva, 2013.

Tuoreimmassa tuotannossaan Wardi on jopa mennyt lähelle pimeyttä ja mustaa. Viime kesänä maalatuissa omakuvissa ja valokuvista maalatuissa vanhojen sukulaisten henkilökuvissa on pimeästä hohkaavia, vaivoin erottuvia punasävyisiä ihmisfiguureja. Oudolla tavalla nämä tuoreet teokset eivät kuitenkaan ole synkkiä, eivätkä ne houkuttele ajattelemaan luopumista tai kuoleman odotusta. Pääosassa on edelleenkin valo, joka näennäisessä heikkoudessaan on kuitenkin uskomattoman intensiivinen. Mustan voi myös nähdä kaikkien värien synteesinä. On kuin Wardi olisi löytänyt oikean tavan tehdä tätä pitkällisen valon ja värin tutkimisen summausta – verrattuna esimerkiksi 1980-luvun joihinkin maalauksiin, jotka alkoivat mennä tukkoon, osa jopa vähän tuhnuisiksi. Yksi syy uuteen käänteeseen on varmaan se, että Wardi vaihtoi 1990-luvulla öljyvärit pastelliliituihin. Wardille ominaiseen tapaan tämäkin vaihdos liittyy taiteellisten ratkaisuiden sijaan omaan elinpiiriin ja arkiseen käytännöllisyyteen: Hänen muistisairas Reetta-vaimonsa vietti viimeiset vuotensa hoitokodissa, jossa maalaaminen mahdollistui kevyemmällä kalustolla. Wardi löysi näin myös uuden aihepiirin puolisonsa ja muiden hoitokodin asukkaiden kuvaamisesta. Näiden teemojen jälleennäkeminen toi heti mieleen sen vanhan havaintoni, että herkkä koloristi ja intimisti oli vuonna 1999 varmaan Suomen poliittisin taiteilija antamalla hoitokotien asukkaille kasvot ja tuomalla heidät keskustelun keskiöön täyttäessään Helsingin Taidehallin näillä asukkailla.  

Yksin, 1999.

Wardin näyttely on siis monessa suhteessa tavattoman kiinnostava. Vaan on se synti ja häpeä, ettei kansallinen lippulaivataidemuseomme kykene julkaisemaan mittavan retrospektiivin yhteydessä edes näyttelyjulkaisua, vaikka kyseessä on kuitenkin yksi menestyneimmistä taiteilijoistamme, joka on maalannut jo kahdeksalla vuosikymmenellä.