Julkista taidetta 75: Kiovassa kaatui Lenin

Taiteen symbolista voimaa on hyvä tarkastella aina silloin, kun levottomuus valtaa alaa. Leninin patsaita on kaaadettu varmaan aika paljon, ja tuorein tapahtui Ukrainan levottomuuksissa eilen, kun Kiovan Lenin kaadettiin, ja mielenosoittajat käyttivät myös moukareita kaadettuun patsaaseen:

Tässä Kiovan 1950-luvun Lenin vielä paikallaan:

Kuva: Robert Broadie.

Taiteesta ja taiteilijoistahan tässä ei ole kyse. En kyennyt edes löytämään googlettamalla tekijää tälle monumentille. Sen sijaan löysin kyllä ristiriitaista tietoa. Useissa lähteissä kerrotaan sen olevan 1950-luvulta, mutta eräässä matkaoppaassa sen kerrottiin voittaneen palkinnon "maailman parhaana monumenttina" newyorilaisessa taidenäyttelyssä vuonna 1939.
Vaan kuka näitä nyt jaksaa ryhtyä selvittelemään?
[No piti sittenkin googletella vähän lisää. Ilmeisesti on niin, että monumentti on vuodelta 1946 ja varsin kuuluisan veistäjän, armenialaissyntyisen Sergei Merkurovin (1881–1952) käsialaa.] 

PS. Ihan vain muistutuksena: ei siitä ole kuin kuusi vuotta, kun Helsinkiin vielä yritettiin pystyttää Leninin muistomerkkiä. Lista hankkeen kannattajista löytyy tästä linkistä. Siitähän ei pirukaan ota selvää, kuka sitä kannatti vähän camp-hengessä ja kuka ikään kuin vakavissaan.

PPS. Muistin vielä myöhemmin, että otin minäkin aikoinani kantaa Helsingin mahdolliseen Leniniin. Totuuskomission nimissä kaivoin vuoden 2007 Kultakuumeen radiokolumnini esiin. Näin kirjoitin silloin:

Leninille patsas?

Vuonna 2000 virisi hanke pystyttää Helsingin Alppiharjussa sijaitsevaan Lenininpuistoon patsas Leninille. Hanke kilpistyi kansalaisten vastustukseen, mutta tänä syksynä se on herätetty jälleen henkiin. Hanketta puoltavan adressin on allekirjoittanut suuri joukko suomalaisia kulttuurivaikuttajia.

Suomessahan on jo ainakin kaksi patsasta Leninille: Kotkassa ja Turussa. Kotkassa alettiin keväällä keskustella siitä, pitäisikö patsas siirtää johonkin vaatimattomampaan paikkaan. Turussa siirrosta tehtiin pari vuotta sitten aprillipila: patsas kuulemma aiottiin siirtää Kauppatorin laitaan, jotta sitä olisi helpompi valvoa ilkivaltaa vastaan. Kotkan ja Turun veistoksia yhdistääkin se, että ne ovat jatkuvan ilkivallan kohteena. 

Hanke on herättänyt jälleen runsaasti keskustelua, jota on ollut kiinnostava seurata – varsinkin verkossa, jossa ns. tavalliset ihmiset ovat esittäneet runsaasti mielipiteitä hankkeen puolesta ja sitä vastaan, pääsääntöisesti kuitenkin vastaan. 

Helsingin Sanomat uutisoi hankkeen 28.11. Verkkosivuille tuli vajaassa viikossa 149 keskustelupuheenvuoroa. Verkkolehti Uudessa Suomessa asiaa käsitteli samana päivänä blogissaan Niklas Herlin. Keskustelukommentteja tuli kolmessa päivässä 229. Iltalehdessä kommentteja tuli 54. Parhaaseen tulokseen ylsi Ilta-Sanomat: kommentteja kertyi viikossa peräti 948! 

Jos olisin taidehistorioitsijan alku vailla gradun aihetta, niin siinä se olisi. Tarjolla olisi varsin kattava aineisto siitä, miten kansalaiset suhtautuvat julkiseen taiteeseen. Tätä ideaa saa vapaasti käyttää, koska en ole taidehistorioitsijan alku.

Sen sijaan olen ammatiltani taidekriitikko, joten tajusin, että minulla olisi syytä olla asiaan joku perusteltu kanta. – Helpommin sanottu kuin tehty. 

Muistan vielä hyvin ensimmäisen keskustelun seitsemän vuotta sitten. Silloin suhtauduin asiaan lähinnä camp-huumorilla, ja mielestäni hanke oli hauska. Silloin en kuitenkaan ilmeisesti oikein tajunnut niitä intohimoja, joita aihe herättää.

Nytkin tunteeni olivat alkuun samanlaisia. Todellisuudessa asia oli minulle melko yhdentekevä – aivan samalla tavalla kuin keskustelu isokokoisista julkisista mainoksista: Henkan ja Maukan ”tissimainokset” eivät minua juurikaan hätkähdytä. 

Nyt olen kuitenkin tajunnut itsekkyyteni. Jos joku ei hätkähdytä minua, ei se tarkoita sitä, etteikö sama asia voisi perustellusti hätkähdyttää jotain muita ja etteikö asioilla voisi olla myös vakavampia aatteellisia ulottuvuuksia.

Osa Leninin patsaan puolustajia vetoaa Leninin merkitykseen Suomen itsenäisyysprosessissa. He vetoavat tunnettuun lauseeseen, jonka mukaan ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”. Osa vastustajista haluaisi samoista syistä Helsinkiin myös Hitlerille patsaan – toki ivallisesti vitsaillen ja tällä tavoin Leninin ja Stalinin rinnastaen: murhamiehiä molemmat. 

Hanketta puoltava kulttuuriväki ei taida kuitenkaan olla liikkeellä poliittisin tunnuksin. Tulkitsen heidän myönteisyytensä lähinnä kulttuuripoliittiseksi: heitä yhdistää tietty postmoderni leikittelyn halu, jolla pakkaa pannaan sekaisin ja jolla koko patsaspönäkkyys halutaan asettaa kyseenalaiseksi. He tuskin olisivat kukittamassa patsasta joka huhtikuu Leninin syntymäpäivänä.

Mutta iso joukko ihmisiä kukittaa patsaita ihan tosissaan. Tai ainakin suhtautuu niihin tosissaan. Tulen loppuikäni muistamaan sen päivän, jolloin kävin katsomassa Taisto Martikaisen veistämää Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkkiä (1970) ja törmäsin muistomerkin juurella puistonpenkillä istuvaan naiseen, joka keskittyneesti luki Elmer Diktoniuksen kansalaissota-aiheista romaania Janne Kuutio (1932). Melkein tuli tippa silmään. 

Olisi edesvastuutonta ja vastenmielistä leikitellä tällaisten ihmisten tunteilla. Olivat he sitten vasemmalta tai oikealta. Olen tainnut vähän itsellenikin yllätyksenä tulla siihen lopputulemaan, etten halua Helsinkiin Leninin patsasta – niin vasemmistolainen kuin olenkin.