Näyttelykuvia 890: Matkalla Venetsiaan

Viime torstaina kävin suorastaan riemukkaan hauskassa näyttelyssä. Tarjolla Sinnessä oli vain yksi teos: Kimmo Modigin (s. 1981) ja Jaakko Pallasvuon (s. 1987) 24-minuuttinen videoteos Suomen paviljonki (29.11.–22.12.)

Tiedote oli lakoninen: 
"Kolme taiteilijaa on kutsuttu edustamaan Suomea vuoden 2015 Venetsian biennaaliin. Taiteilijoita esittävät performanssiduo Antti Jussila (s. ?) & Jari Kallio (s. 1978) sekä näyttelijä Laura Birn. Graafinen suunnittelija ja kirjailija Johannes Ekholm on kertojan roolissa. 
Suomen Paviljonki ei käsittele kansallista identiteettiä, kunnianhimon hintaa tai taiteeseen ja taiteilijoihin kohdistuvia odotuksia."
Neliosainen tarina oli aika kryptinen, mutta minua kuitenkin nauratti vähän väliä. Siinä puhuu sellainen sukupolvi, jonka toiveisiin, tulevaisuuteen ja visioihin minulla on enää aika vähän kosketusta, koska olen jo illuusioton ja vähän vanhempi mies. Yllättäen kuitenkin samastuin voimakkaasti siihen sarkasmiin ja outoon huumoriin, jota teos on täynnään. En välttämättä ymmärtänyt kaikkia viittauksia, ja yritin ehkä turhaan lukea teosta vähän kuin avainromaania, mahdollisia esikuvia tunnistaen. Yleistunnelma oli kuitenkin mainio. Jos käyttäisin koskaan kirjoittaessani sanaa 'hulvaton', nyt olisi sen paikka. 
Sitten pitikin jo kotona ja vähän innostuneena googletella Modigia ja Pallasvuota. Tästä linkistä esimerkiksi Modigin aika rankka puheenvuoro Persujen ehdottamasta apurahojen lakkauttamisesta.

On ylen ristiriitaista todeta, että Modig ja Pallasvuo ovat jonossa olevaa tähtiainesta, mutta pakko se on sanoa. Toivottavasti heillä on kuitenkin kykyä vastustaa kutsua Suomen paviljonkiin.
Kotona odotti myös kummallinen yllätys. Suomen paviljongin kerran kuratoinut Laura Köönikkä oli kirjoittanut duunista kritiikin On Display -verkkojulkaisuun. Teoksesta selvästikin närkästynyt Köönikkä muun muassa kirjoittaa: "Menestyksen ei tulisi olla kirosana, vaan sen synergiaetuja ja positiivista nostetta tulisi ruokkia taiteen kentän sisältä, jotta se tavoittaisi enemmän yleisöjä ja vahvistuisi. Kliseet ja stereotypiat saattavat koskettaa osaa näyttelyvieraista, mutta läpitunkeva naiivius vie voiton oman katselukokemukseni kohdalla." 
On kummallista, että Köönikkä kokee teoksen kliseisenä ja stereotyyppisenä, sillä juuri niitä se ei kryptisyydessään ainakaan ole. 

Enpä olisi uskonut Köönikästä tulevan noin nuorena jo näin tätimäistä:
"Pohjoisessa hyvinvointivaltiossa on helppo pysyä mukavuusalueellaan ja kiukutella asioiden nyansseista ja sävyistä – ei itse asioista."
Ja lisää: "Suomen taidemaailma nuolee usein helpommin kuin karjaisee, mutta vahtii omaa arvoaan kuin naarasleijona. Modigin ja Pallasvuon teos on kuin leijonanpentu, joka ottaa pehmeitä askeleita ulos pimeästä luolasta, opettelemaan viidakon lakeja."
Oli tästä kuitenkin se positiivinen seuraus, että en ehkä tunnekaan itseäni vielä niin setämäiseksi.
Vielä ehditte kokea ko. duunin. Minulle se oli ainakin yksi näyttelysyksyn kohokohdista.

PS. Ja kun Köönikkäkin intoutui jo muistelemaan – "Olen yksi niistä harvoista etuoikeutetuista suomalaisista nykytaiteen kuraattoreista, joka on saanut omakohtaisesti kokea Venetsian biennaalin Suomen paviljongin näyttelyn toteuttamisen" –, niin minäkin käytän tilaisuutta hyväkseni. 
Joskus kymmenisen vuotta sitten sain idean valokuvateoksesta, jossa olisi taideasuun pukeutunut Heimo Suntio (s. 1955) ja yksi palettipää

ja Lahden Renkomäen kylän Venetsian asuinalueelle johtava tienviitta (jonka silloin näin ensimmäistä kertaa). Heimo Suntio matkalla Venetsiaan. En minä sitten koskaan jaksanut toteuttaa sitä. Myöhemmin aloin kuitenkin suunnitella – ihan vakavissani – sinne Venetsian biennaalia, siis näihin taloihin ja pihoihin:

Idean saa ryöstää kaikessa rauhassa. Minä en enää jaksa ryhtyä puuhaihmiseksi.
Se olisi ihanan poikamaista – ja varmaankin kliseistä ja stereotyyppistä. Mutta Venetsian asukkaat voisivat innostua. Siinä arki ja juhla ja paikallisuus ja yhteisöllisyys toteutuisivat kaikilla nykytaiteen ehdoilla.