Cheek
Ja siitähän riemu nousi. Olin vähän niin kuin muka nokkela ja aasinsilloitin keskustelua toteamalla aiheenvaihdossa jotenkin niin, että "Guggenheim on kuin suomalaisen taidemaailman Cheek" (en halunnut katsoa itseäni TV:stä jälkikäteen, joten en muista tarkkoja sanoja).
Vesa Sirén
Tästä sitten Helsingin Sanomien Vesa Sirén oli innostunut soittamaan Richard Armstrongille New Yorkin Guggenheimiin – "kannellut", kuten eräs Twitter-kommentaattori asian ilmaisi – ja kertonut tämä kauhean kulttuurisen faktan. Armstrong oli närkästynyt.
Richard Armstrong
Näin Sirén:
Guggenheimin taidemuseota Helsinkiin ajava Guggenheimin säätiön pääjohtaja Richard Armstrong (s. 1949) ärtyy kuultuaan, että suomalainen kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi kutsui Guggenheim-projektia "suomalaisen taidemaailman Cheekiksi" keskiviikkona Yleisradion aamu-tv-lähetyksessä.
"Halpa vertaus", kansainvälisen museoverkoston johtaja sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa saadessaan tietää, että Cheek on Suomessa huippusuosittu, mutta joidenkin kriitikkojen halveksima rap-artisti.
"Meitä ei kiinnosta kuinka monta tuhatta ihmistä kiljuu stadionkonserteissa. Emme ole taidemaailman rap-artisti, vaan korkeimman tason oopperalaulaja", Armstrong jatkaa.
Otso Kantokorpi on luonnehtinut Guggenheimia "laskevaksi brändiksi". Myös jotkut poliitikot ovat käyttäneet ilmausta.
Ja mää. Ai mää vai?
Tässä linkki Sirénin koko juttuun (se ei ilmestynyt kuitenkaan tämän päivän printtiversiossa – liekö ansaittu häpeä iskenyt). Ja sitten vielä Ilta-Sanomatkin uutisoi saman asian (ei myöskään printissä – lienee järkevä journalistinen päätös): tässä linkki. Molemmat keräsivät myös kommentteja – tätä kirjoittaessa Hesarissa 73 ja Iltiksessä 213.
Joku irvileuka oli sitten keksinyt tehdä aiheesta adressin nettiin. Sen on allekirjoittanut toistaiseksi kaksi ihmistä, joista toinen olen minä itse. Eikä sitä varmaan kukaan enää allekirjoita. Mutta tällaista on kulttuuri ja adressien potentiaalinen voima. Adressi toimi jopa kahdella allekirjoituksella: Nyt haluan pyytää anteeksi Cheekiltä. Tajusin asiaa kunnolla mietittyäni, että loukkasin Cheekiä aika pahasti vertaamalla häntä Guggenheimiin. Hän brassailee erinomaisuudellaan, narsismillaan ja menestysretoriikallaan – juuri niin kuin Guggenheim – ihan omilla rahoillaan ja ansaitsee tällä elantonsa ilman veronmaksajien miljoonia, aivan toisin kuin Guggenheim. Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Se on nuorelta mieheltä legitiimiä toimintaa tässä umpikapitalistisessa maailmassa. Minua lohduttaa myös se, että hän ei kuitenkaan tule todennäköisesti koskaan saamaan virallisia tunnustuksia suomalaisen kulttuurin eteen tekemästään työstä – paitsi ehkä musiikkineuvoksen arvonimen joskus sitten tosi, tosi vanhana – jos jaksaa räpätä vielä parikymmentä vuotta – ja yhtä säälittävänä kuin Danny, joka sitä ilmeisen kuumeisesti himoitsi. Ihan yhtä hyvää taidetta molemmat kuitenkin ovat. Ja voihan hitto, miten minua lohduttaakaan se, että silloin minua ei enää ole olemassa.
Mutta nyt olen. Ja siis: Anna anteeksi, Cheek. Olin väärässä harkitsemattoman läppäni suhteen.
***
Olen iloinen siitä, että osaan pyytää anteeksi. Hesarin keskusteluissa tuli eteen kuitenkin (nimimerkkki täyttäpäätä) kommentti, joka sai minut vähän surulliseksi:
Otso Kantokorpi on ensisijaisesti puoluepoliittinen taidekriitikko, hän on sitoutunut vasemmistoliiton edustajaksi Helsingin taidemuseon johtokuntaan. Hän sanoo siis sitä mitä vasemmistoliitto puolueenakin sanoo, ryhmäkuri ei siinä puolueessa petä.
Kaikki hänen lausumansa tulee nähdä tämän tosiasian läpi.
En tullut surulliseksi oikeastaan oman itseni tähden – olen nimittäin jo aika pitkään toiminut journalisti, joka ei paljosta enää jaksa hätkähdellä – vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että uskoni ihmiskuntaan ja omaan kulttuurijournalismin työni mielekkyteen taas notkahteli. Miten ihmiset voivat olla näin typeriä? Miten ihmeessä ihmisten välille saataisiin aikaan ihan oikeaa dialogia? Ymmärrän, ettei näihin nimimerkin takana – kirjoitan kaikki keskustelukommenttini omalla nimelläni – piileskeleviin ääliöihin kannattaisi suhtautua kovin suurella vakavuudella, mutta olenhan minäkin vain ihminen. Tulin siis vihaiseksi tästä paskapuheesta ja kirjoitin jopa vastauksen:
En ole ensisijaisesti puoluepoliittinen taidekriitikko. Olen Vasemmistoliiton jäsen, mutta en osallistu puolueeni toimintaan millään muulla tavoin kuin antamalla sille henkisen tukeni. Ei minulla ole edes aikaa sellaiseen, koska olen itseni elättävä freelance-kirjoittaja. En ole käynyt yhdessäkään puoluejärjestön kokouksessa. En osallistu minkäänlaiseen ryhmäkuriin. Kukaan puolueessa ei ole yrittänyt sanella minulle mitään. En ole sanonut yhtäkään sanomaani asiaa puolueen käskystä. En ole kysynyt puolueelta koskaan neuvoa yhdessäkään taideasiassa. Haluaisin nähdä esimerkiksi millä tavoin se, että käsittelen taidemaalari Rafael Wardin värimaailmaa, tulee nähdä näiden "tosiasioiden" läpi. Näitä tosiasiallisia juttujani voi lukea avoimesti ja julkisesti ja vieläpä aika paljon blogistani Alaston kriitikko – niistä muuten viime aikoina moni on ilmestynyt Helsingin seurakuntayhtymän lehdessä Kirkko ja kaupunki. Sekään ei ole minulle ongelma, koska tunnistan kirkon antielitistisen ja antikapitalistisen luonteen, vaikka olen ateisti. Eikä se tunnu olevan heillekään ongelma. Tämä on kai sivistynyttä ja suvaitsevaa yhteiseloa.
Mutta toki myönnän olevani poliittinen, niin kuin kaikki ihmiset todellisuudessa ovat. Olen ennen kaikkea demokratian ja tasa-arvon kannattaja ("Taide kuuluu kansalle") ja hyvin voimakkaasti antielitisti ja antikapitalisti, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että en halua taiteen jäävän eliitin yksinomaisuudeksi ja että en halua globaalin umpikapitalistisen taidemaailman sanelevan taiteen sisältöjä. Näin yksinkertaista se on.
Kaikki yllä kirjoittamani on totta. Mutta ei kai sillä mitään varsinaista merkitystä ole.
***
Aamu-tv:hän on todellisuudessa aika kepeää viihdettä, jossa heitetään erilaisia läppiä, jotka saattavat vain viitata vähän vakavampaan todellisuuteen.
Paljon vakavampaa on kuitenkin se syy, miksi ihan oikeasti aloitin kirjoittaa tätä vähän hassua postausta. Syy on Helsingin Sanomien Vesa Sirén. Jos ollaan ihan rehellisiä, minulle on ihan sama, mitä Cheek tekee ja kuka hänestä tykkää. Mutta Vesa Sirén ei ole ihan sama. Hän on kollegani, kulttuuritoimittaja, ja kulttuuritoimittajuus on minun murheeni. Vesa Sirén oli kelpo musiikkikriitikko, mutta yleiskulttuuritoimittajana hän on muuttunut vain säälittäväksi Guggenheim-puudeliksi. Tämä on oikeasti aika kauheaa. Olen miettinyt syitä ja olen keksinyt vain kaksi:
1) Joku Sanomissa käskyttää häntä kirjoittamaan näitä paskajuttuja aiheista, joista hän ymmärtää aika vähän ja joihin hänen pikaisesti hankittu asiantuntemuksensa ei oikein piisaa. Jos näin on, on se täysin perseestä ja silkkaa kulttuurijournalisimin pilkkaa.
2) Helsingin Sanomat on päättänyt ratkaista nykyisen kulttuurijournalismin kriisin kouluttamalla talon sisällä tarpeettomaksi käyviä – siis nykytilanteessa liian vähän omalla alallaan työllistyviä – taiteenlajien asiantuntijoita yleistoimittajiksi. Jos näin on, on se täysin perseestä ja silkkaa Vesa Sirénin musiikkiasiantuntemuksen pilkkaa.
Muita syitä en keksi, ja siksi olen aika todellisuudessa aika surullinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti