Julkaistua 516 & Näyttelykuvia 912: "En voi vaatia kuvalta mitään"

Eilen oli taas Galleria Ortonin avajaiset. Eeva Tiisalan (s. 1952) näyttelyn (1.–25.4.) herkät piirustukset vetivät minutkin herkäksi, kun pidin eilen avajaispuhetta ja kirjoitin tänään heti aamukahvin jälkeen taiteilijaesittelyn gallerian verkkosivuille:
 

”En voi vaatia kuvalta mitään”

Alkuun taidegraafikkona tunnettu Eeva Tiisala (s. 1952) on hieman paradoksaalisesti laajentanut välinearsenaaliaan sitä mukaa kun kuva itsessään on supistunut. Tiisalan vähäeleiset ja herkät piirustukset alkavat toisinaan lähestyä pistettä. Myöskin hänen pieniä pronssivaloksiaan, valokuviaan ja videoitaan leimaa sama minimaalisten tapahtumien maailma.

 

Taiteilija ripustamassa sunnuntaina. 

Alkuun Tiisala kuvasi eläimien kautta elämää, mutta nyttemmin piirustuksen tai pronssiveistoksen kohde on usein ihmistä muistuttava figuuri. 

Tiisala piirtää paljon, parasta työaikaa on usein aamuyö. Hänen kuvansa vievät katsojan helposti tunne-elämän alueelle, mutta Tiisala ei kuvaa omia tunteitaan, ei yritä tavoittaa niitä kuvan avulla, vaan antaa pikemminkin prosessin myötä kuvan tehdä tunteen. ”Kohtelen kuvaa täysverisenä kumppanina, joka puhuu ja hengittää rinnalla. En voi pakottaa kuvaa. En voi vaatia kuvalta mitään, pikemminkin katson. Seuraan sitä, minne se minua kuljettaa, vie. Mitä se minulle näyttää.”

Tiisalan teoksissa katsojaa koskettava niistä välittyvä elämän herkkyys, hauraus ja katoavaisuus. Hän ei kuitenkaan piirrä mallista, eikä tee videokamerallaankaan luonnonhavaintoja, vaikka näennäinen aihe olisikin avoimessa maisemassa tai puun lehvistössä: ”Kyse on pikemminkin tunteesta ja mystiikasta. Luulisin, että se mitä piirrän, ei ole niinkään vain näkemisen,  vaan sisäisen näkemisen ja kokemisen matkaa.” 

Pieniä pronssifiguureja.

Tiisalan teokset ovat kuin runoja. Lyhyitä ja ytimekkäitä. Niiden suuruus piilee niiden pienuudessa. Niiden voima ei koostu väitelauseista, joilla olisi täsmällinen merkityssisältö tai proosaa muistuttava oikeanlainen rakenne. Havahtumisen hetkeen liittyvät taideteokset tuovat pikemminkin vain aavistuksen asioiden tolasta. Tiisalan sanoin ”sitä voi herätä, avata silmänsä ja tajuta olevansa hengissä, tajuta elämää uudessa valossa.”
Yhdessä kuviensa kanssa Tiisala hakeutuu kohti rakkauden ja lempeyden maailmaa: ”Olen riippuvainen positiivisesta ja liikuttunut ymmärryksestä hetkessä, kun elämän lempeys pystyy kasvamaan ja yltämään koskettamaan ihmiselämän vääjäämättömässä kipeydessä, lohduttomuudessa, tässä merkillisessä ihmisyyden matkassa… ” 
Japanissa 1600-luvulla kehitetyn haibunin tavoin minäkin haluan lopettaa tämän matkakertomuksen runoon. Sanat tulevat Tiisalan kanssa viime aikoina käymistäni keskusteluista, enkä muista – en myöskään välitä – kumman sanoista on kyse: 

piste ja viiva,
pienin ja syvin: 
kuvan lähteillä