Todellisuuden
tavoittamisen keinoista
Vuonna
2013 Kuvataideakatemiasta valmistunut kuvanveistäjä Sanna Korteniemi (s. 1986) on tähänastisessa tuotannossaan
lähestynyt aiheitaan lähinnä sekä piirtäen että veistäen. Näin myös Galleria
Ortonin näyttelyssä, jossa on mukana viisi piirustusta ja kaksi veistosta.
Sanna Korteniemi, taustalla piirustus Huone, 2014. Kuva: Sirpa Viljanen.
Moni
veistäjä tunnetaan hienona piirtäjänä, ja yksi selitys on varmaan se, että
kolmiulotteisen muovaamisen tai veistämisen toistojen tuottama muistijälki
näkyy väistämättä myös kaksiulotteisessa työskentelyssä – ilman että tekijä
pyrkisi suoranaisesti kolmiulotteisuuden illuusioon.
Korteniemi kuitenkin näyttää veistotaiteen
plastisten arvojen ja piirtämisen merkityksen kuvataiteelle salakavalasti,
rivien välistä – ottamatta asiaa lainkaan varsinaiseksi kohteekseen.
Korteniemi on kiinnostunut näkemisestä ja
havainnosta sekä tavasta, jolla niitä esitetään ja yritetään esittää.
Kansanomaisesti tarkastellen hyvä piirtäjä on sellainen, joka osaa piirtää tunnistettavaa
ja näköistä. On kuitenkin tunnettua, että esimerkiksi eri kulttuureissa ja
niiden perinteissä kuvallisesti esitetyt asiat näyttävät täysin erilaisilta. Toisen
kulttuurin konventiot saattavat toisen mielestä näyttää vääriltä.
Maisema, rautalanka, maali, 2012. Kuva: Sirpa Viljanen.
Korteniemi piirtää tarkasti ja näköistä, mutta
jokin hommassa vinksahtaa. Väliin hän piirtää niin tarkasti ja niin näköistä,
että lopputulos ei olekaan esitetyn asian ”näköinen” – pikkutarkka tekeminen
tuottaa ”väärän näköisen kuvan”. Mieleeni tulee Paul Cézanne, jonka
maalauksissa asiat olivat usein ikään kuin vinksallaan, vaikka hän pyrki
esimerkiksi impressionistien hetkellisesti häivähtävän todellisuuden sijaan
jonnekin syvemmälle asioiden todellisuuteen. Ranskalaisen filosofi Maurice
Merleau-Pontyn mukaan tämä johti paradoksiin: Hänen taiteensa ”etsii
todellisuutta luopumatta aistimuksesta, hyväksymättä muuta opasta kuin välitön
vaikutelma luonnosta, rajaamatta ääriviivoja, kehystämättä väriä piirroksella,
sommittelematta perspektiiviä, sommittelematta maalausta”. Tästä syntyy
ranskalaisen maalarin Émile Bernardin mukaan Cézannen itsemurha: ”Hän tähtää
todellisuuteen ja kieltää itseltään keinot sen tavoittamiseen.” Juuri näin
toimii Korteniemikin, mikä on aika rohkeaa, koska lopputulos saattaa siis monen
mielestä näyttää väärin tehdyltä.
Korteniemen ripustus on niukka – se on yhtä
niukka ja fragmentaarinen kuin hänen teoksensakin. On kun hän osoittaisi
vähäeleisyydellään, mitä teoksista puuttuu. Tässä suhteessa Korteniemen
piirustuksetkin ovat varsin veistoksellisia, koska niiden vähäeleiset ja
merkityksiä karttelevat elementit tuntuvat asettuvan koko ajan tilaan,
illusoriseen tai kuin itsensä poissaolona esiin pakottavaan.
Korteniemi saa ovelasti katsojankin kysymään
omia keskeisiä kysymyksiään: mitä pitää nähdä, miten läheltä tai miten kaukaa,
jotta vuorovaikutus representoidun kohteen ja katsojan välillä olisi mielekäs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti