On se vain taas todettava, että tällaiset vierailut ovat taidekriitikon elämän suolaa. On aina yhtä innostavaa nähdä sitä, mistä tulevat taiteilijat ovat kiinnostuneita, miten he kuvia ajattelevat ja mitä he haluavat ajatuksensa toteuttaa ja miten tuon toteuttamisen vaikeudet yrittävät ratkaista. Varsinainen kritiikkitilaisuushan tämä ei siis ollut, koska osalle opiskeljoita kyse oli vain jonkin uuden kokeilusta ja harjoittelusta, eikä esimerkiksi klassinen pimiötyöskentely ole ihan yksinkertaista. Intoa kyllä piisasi, ja luulenpa ettei filmille kuvaaminen ole läheskään vielä kuollutta. Tätähän Marttikin tekee, ja hän se vasta on laitefriikki:
Tässä muuten Martin kannettava pimiö – jos joutuu kenttäolosuhteisiin:
Ja samanlainen on Anttikin, joka tässä pitää imponoivaa lyhyttä alustustaan:
Antin valokuvajuttuja voi lukea tästä hänen blogistaan, joka on tosin ollut tauolla liki kaksi vuotta. Mutta pannaan nyt vähän hiiliä hänen päälleen: hän lipsautti opiskelijoille, että kai hänen pitäisi kirjoittaa valokuvauksesta kokonainen kirjakin. Sitä odotellessa voitte tutustua tuoreeseen Nuoreen Voimaan, jossa Antti kysyy: "Miksi filmi?"
On sekin vielä todettava, että Antin kaltaisen tyypin kanssa on hieno tehdä tällaisia keikkoja. Hän on nimittäin niin skarppi ja fiksu, että kumppanille ei jää löysäilyn varaa, jos haluaa selvitä kunnialla. Tietää siis tehneensä tosissaan töitä.
***
Illalla vielä toisenlaisen taiteen maailmaan. Oli taas Villin Wäinön etnoklubin vuoro. Illan bändinä oli ukrainalais-virolainen Svjata Vatra (= Pyhä Tuli).
Svjata Vatra soittaa itse nimeämäänsä "tulifolkia": väliin varsin psykoottiselta kuulostavaa baltialais-slaavilaisen folkin, rockin ja minkä lie yhdistelmää. Bändin keulahahmo on ukrainalaistaustainen vetopasunisti, laulaja ja viikatteensoittaja Ruslan Trochynskyi, ja hänellä riittää mielin määrin sekä itsetietoisuutta että karismaa. Muut kolme ovat virolaisia: Madis Pilt (haitari), Juhan Suits (säkkipilli, huilu, munniharppu yms.) ja Martin Aulis (rummut). Tässä kaksi pientä videoklippiä torstailta:
Vaan ihan silkkaa nautintoa ei keikka ollut. Opin taas itsestäni jotain. Yllä näitte yleisön joukossa koko illan tanssineen Ukrainan lippuun pukeutuneen aurinkolasimiehen, joka ärsytti minua suunnattomasti. Tajusin, että minun on aina ollut helppo rakastaa kansoja, mutta valtioita ei lainkaan. Valtiollisten symbolien käyttö tällaisissa tilanteissa tuottaa minulle allergisen reaktion. Ei tullut mieleenikään yhtyä silloin tällöin kajahtaneisiin Slava Ukraini! -huutoihin (= Kunnia Ukrainalle!), vaikka kuinka tuntisin sympatiaa ukrainalaisia kohtaan. En minä huutaisi Suomellekaan kunniaa kuunnellesani Pauli Hanhiniemeä ja Hehkumoa – saati että kääriytyisin lippuun. Vaan ihan mieluusti ajelisin kolmivaihteisella vaaleanpunaisella naisten Tunturi VIP -pyörälläni kantabaariini pelaamaan Hanskin kanssa tikkiä ja tunnustaisin olevani suomalainen.
Jotenkin karmivana tunsin sen kansalliskiihkon, jonka paikalle kertyneet Suomen ukrainalaiset saivat keikalla aikaan. Siellä jossain tapahtuvan spontaanin väkivallan kuvitteleminen ei ollut lainkaan vaikeaa. Ja silti olen ahdistunut ukrainalaisten puolesta – tunne oli siis aika ambivalentti ja epämiellyttävä. Tästä rehellisesti puhuminen on käsittääkseni sitä parrhesiaa.
Mutta bändi oli silti mahtava. Tästä linkistä hyvälaatuinen esitys neljän vuoden takaa, jolloin bändi oli vielä viisihenkinen. YouTubesta runsaasti lisää. Ja bändi muuten esiintyy Kaustisilla ensi kesänä.
Ja taidankin lähteä baariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti