Tekstit syntyivät siten, että kijoitin ensin kustakin taiteilijasta noin 3 000 merkin pohjatekstin, sitten Keravan taidemuseon johtaja Arja Elovirta lisäsi toisen puolikkaan omia ajatuksiaan ja sitten palloteltiin s-postilla. En enää välttämättä edes tunnista teksteistä omia palojani, joten ilmeisesti onnistuimme. Mutta ennen kaikkea: menkää Keravalle näyttelyyn. Ei sinne esimerkiksi Helsingistä niin pitkä matka ole: nopeimillaan lähijunalla vähän yli 20 minuuttia. Tarjolla on yhdellä kertaa seitsemän kovan luokan suomalaisveistäjää!
Nukari, Nieminen, Tiisala, Kaulanen, Meskanen-Barman ja Helevä Junnon työhuoneella. Kuva: Jussi Tiainen.
Tässä siis esittelyt Tapio Junnon (1940–2006) työhuoneelta tutuista naisista, joiden käsissä ovat aina työkalut pysyneet. Riitta Helevä (s. 1951), Kirsi Kaulanen (s. 1969), Anne Meskanen-Barman (s. 1966), Inka Nieminen (s. 1971), Pirkko Nukari (s. 1943) ja Eeva Tiisala (s. 1952):
Kotini on
levollisuudessa
Oulun Pikisaaren
kulttuurimaisemassa työskentelevä Riitta
Helevä on tullut tutuksi häkellyttävistä materiaaliyhdistelmistä
koostuvista veistoksistaan – tai pikemminkin installaatioiksi kasvaneista
kokonaisuuksista. Esimerkiksi tuohen ja tyllin tai alumiinin ja nailonin
yhdistelmät eivät ole niitä yleisimpiä veistosten perusmateriaaleja. Helevä ei
kuitenkaan hae shokeeravia efektejä, vaan yhdistelee oudot valintansa
merkityksillä ladatuiksi runollisiksi kokonaisuuksiksi, jotka ovat varsin
meditatiivisia: ”Kotini on ehdottomassa ja
vähäeleisessä maisemassa, levollisuudessa, joka on oikeastaan täynnä
tyhjyyttä”, hän itse sanoo.
Vähäeleisyys ei silti
koske sitä materiaalivarantoa, jonka parissa hän tekee työtään. Helevä on
auttamaton keräilijä. Hän työskentelee ”ihanassa kaaoksessa, jonka koen
kuitenkin turvalliseksi”. Hän on kierrättäjä ja kierrättää myös vanhoja
teoksiaan, kaivaa esiin parikymmentä vuotta vanhan pronssiveistoksen,
kiillottaa sen ja antaa sille paikan osana uutta installaatiota. Kun uusimpaan
julkiseen teokseen leikattiin alumiinilevystä 1500 lehtimäistä osaa, jäi
kiinnostavaa jätettä mielin määrin odottamaan uutta projektia.
Valkoinen joki. Kuva: Jussi Tiainen.
Eväiden täsmällisyydestä
Helevällä on
keramiikkasuunnittelijan koulutus Taideteollisesta korkeakoulusta (1976–1981),
mutta ei hän dreijannut kouluaikoinaankaan, vaan oli jo tuolloin kuvanveistäjä.
Kyllikki Salmenhaaran ja Kaj Franckin, aikansa legendojen ja yksinkertaisten
käyttöesineiden luojien henki näkyy Helevän lähestymistavassa: ”Sain
laaja-alaisen ja inhimillisen koulutuksen.” Tiettyyn franckilaisuuteen Helevän
tekeminen nykyäänkin perustuu: ”Puhtaaseen rehellisyyteen ja täsmällisiin
eväisiin."
Helevä ei ryhtynyt
tuottamaan yksittäisiä taideobjekteja. Hän kokee pikemminkin olevansa
prosessitaiteilija: ”Tärkeintä on olla matkalla koko ajan.” Helevä pitää
itseään tutkijana, joka kartoittaa
mittaamattomuutta: ”Vaellan tuossa maisemassa, sen
kerroksissa; avaruuden ajattomuudesta ja aineettomuudesta maakerrosten ja
onkaloiden maailmaan.” Konkreettisesti: ”Jos olisin oikeasti tutkija, tutkisin
tulivuoria tai valaita valtamerissä.”
"Helevälle tärkeä
työväline on valokuvaus; se on tapa tallettaa tunnelmat ja helpottaa tiivistämistä.
Valokuva lähestyy kohdetta yksityiskohtaisemmin ja voi löytää uuden näkökulman.
Helevä myös piirtää ja kirjoittaa, kerää luonnoskirjaan lehtileikkeitä, kirja-
tai elokuva-arvosteluja ja muita välähdyksiä", kuten Virpi Kanniainen
hänen on hänen työskentelytapaansa Aineen taidemuseossa vuodenvaihteessa
2012–2013 pitämän näyttelyn yhteydessä kuvannut.
Tuohen lujuudesta
Riitta Helevä hakee teoksiinsa voimaa vastakkaisuuksista,
ristiriidoista, joita hänen törmäyttämänsä materiaalit tuottavat. Niissä raskas
kohtaa kevyen, pehmeä kovan ja kestävä hauraan – ”ääriaineksista syntyy jotain
ihan uutta.” Joissain materiaaleissa on kuin sisään rakennettuna tuo jännite:
näennäisen hauras tuohihan on todellisuudessa äärimmäisen kestävä; vanhimmat
kalastukseen liittyvät tuohilöydöt ajoittuvat ajanlaskumme tuolle puolen. Siinä
ovat luonto ja kulttuuri kohdanneet.
Iso jännite syntyy myös kerroksellisuudesta, tarinoiden
sekoittumisesta; mukana saattaa olla henkilöhistoriallisia ulottuvuuksia, mutta
tarinat kasvavat aina kerroksellisuuden – ja myös sarjallisuuden – avulla yli
yksittäisen paikan ja ajan.
Helevä pitää installaatioitaan maalauksellisina, jopa niin,
että hänen mukaansa ”väri on yhtä tärkeää kuin muoto”. Tähän yhdistyy myös
Helevän mittaamattomien maisemien maailma: ”Jää, lumi, tuli, tuhka…” Ollaan
tietyllä tavalla alkuelementtien maisemissa, ja sitähän suurin runous on aina
tavoitellut: klassisia ja myyttisiä alkuelementtejä, maailman syntyä. Sitä
Parnassosta kohti Helevän risteytyvät ja päättymättömät polut kulkevat.
Karatolla ja muita
luontokertomuksia
Kun vanha teos ottaa paikkansa uuden näyttelyn tai
installaation osana, myös sen nimi saattaa muuttua. Valkoinen joki (2009–2013) virtaa seitsenmetrisenä valkoisena
tylliryöppynä ja paljastaa inuiitien nunatakiksi
kutsuman kivisen muodon, ikijäästä esiin pistävän kallionhuipun. Myös kohti
näyttelytilan kattoa kohoavan Tunturissa-teoksen
(2010–2013) valkoisuudesta erottuu graniitin harmaa paino.
Yksi Helevän uusimmista teoksista on saanut nimekseen Karatolla (2014), joka tarkoittaa joulun
alla, uutena vuotena tai juhannuksena poltettavaa rituaalista nuotiota tai kokkoa.
Ikuista tulta ja sen uusiutumisen voimaa kuvaava ajatus tuli vastaan Olli
Jalosen äskettäin ilmestyneessä romaanissa, jossa kerrotaan Euroopan vuoden
2000 kulttuuripääkaupunkeihin rakentuvista pyramideista, Valon kuolemasta ja
harvinaisen uskottavasti kuvatusta luomisen prosessista.
Romaanissa rakentuvien pyramidien materiaaleina olivat paikkojen
olemusta kuvaavat peruselementit. Reykjavikin pyramidin materiaaliksi valikoituu
vesi, Helsingin jää. Helevä on kotoisin Oulusta ja tuntee
pohjoisen Suomen luonnon, mutta Islannin äärimmäiset olosuhteet, maankuoren
ohut pinta, tulen ja jään yhdistelmä ovat yhtä oleellinen osa hänen omaa maisemaansa.
Valon kuoltua ja pyramidien
kadottua kirjan toinen päähenkilö, arkkitehdistä taiteilijaksi päätynyt Silla
haluaa luoda pyramidien jäänteistä Valon muistoa kunnioittavan taideteoksen. ”Luopumiseen kasvaminen on tässä olennaista. Olemassaolon siihen
miellettyine elementteineen on määrä liueta aikaan, kiirehtiviin vuosiin ja
aikatauluihin sekä sairauteen ja kuolemaan” kuten Teppo Kulmala Jalosen
kirjasta kirjoittaa (Keskisuomalainen 2.9.2012).
”Olemisen
peruselementit ovat mielessämme ehkä mytologisen selkeitä kuten pyramidikuvia,
mutta ihmisen konkreettisesti rakentamina niihin liittyy itsekäs rihmasto, joka
kuluttaa, kuluu ja katoaa. Vastaavasti tapahtuu ihmissuhteille ja viimein myös
yksilölliselle hengelle ja keholle. […]Se, mitä on lopuksi, on outous elämän
surumielisen arvoituksen edessä. Tulet sammuvat. Ihmisten puuhastelu jatkuu.” Siitä Helevänkin teoksessa voisi olla kysymys.
***
Sulautua maisemaan
Tallinnassa (1993–94) ja Kankaanpään taidekoulussa (1989–93)
opiskellut ja vuonna 2004 Taideteollisen korkeakoulun Pallas-ohjelmasta
maisteriksi valmistunut kuvanveistäjä Kirsi
Kaulanen on viime vuosina tullut tunnetuksi suurista tilaustöistään –
erityisesti Helsingin Musiikkitalon monumentaalisesta Gaia-veistoksesta (2011). Hänen muita julkisia teoksiaan ovat mm.
helsinkiläiseen Haartmanin sairaalaan sijoitetut Viileä mätäs ja Vaaleanpunainen
luonto (2009) sekä yhdessä Ylva Holländerin kanssa tehty Porvoon valtiopäivätriptyykki (2009),
joka sijaitsee Porvoon jokirantaan avatussa August Eklöfin puistossa.
Nykyisin Porvoossa vaikuttava veistäjä on kotoisin pohjoisesta.
Hänen juurensa ovat Ylläksellä ja isovanhempiensa tilalla Äkäslompolossa.
Siellä hän voi ylittää joen ja olla yhdellä harppauksella keskellä
kansallispuistoa. Kuukkeli-lehdelle
antamassaan haastattelussa Kaulanen kertoo Haltille tehdystä hiihtovaelluksesta
ja maiseman katoamisen kokemuksesta, kun sumu yllättäen peitti kaiken
valkoiseen vaippaansa:
”Äkkiä
taivas repesi ja huomasimme olevamme kuin kattilan pohjalla laaksossa, josta
Suomen tunturit ja Norjan vuoret toisella puolella nousivat kuin hampaat",
Kaulanen kertoo. "Maisemaan häviäminen ja oman pienuuden kokemus,
sellainen kaikkeuden osana oleminen tuli vahvana siinä hetkessä ja sitä olen
tuosta vuosien takaisesta kokemuksesta lähtien työstänyt teoksissani."
Katsoa lähelle ja
kauas
Kaulasen omien sanojen mukaan tunturissa liikkuminen elää hänen
töissään koko ajan. Hänen ”kosmologiassaan” – tai vaikkapa alitajunnassaan, jos
niin halutaan – pieni yhdistyy suureen. Analogia on helppo hakea tunturin
laelta, josta aukeaa 360 asteen näkymä, mutta kun tarkennat katsetta alas,
erotat pienet ja herkät jäkälät ja varvut.
Laaja ja komea, ehkä jopa ehdoton muoto yhdistyneenä pieneen ja
herkkään kasviaiheiseen ornamenttiin leimaa myös Kaulasen veistoksia. Niiden jännite tuntuu syntyvän ornamentaalisen pinnan ja yksittäisten
motiivien sisäisen dramatiikan kautta. Vuodesta 2005 Kaulanen on käyttänyt
materiaalinaan kiillotettua terästä, mutta ornamentaalisuus ja levymäiset pinnat
ovat olleet hänen muotokielensä perusta jo pitkään.
Kankaanpään taidekoulussa Kaulanen
oli tutustunut kuvanveiston perinteisiin tekniikoihin, Junnon ateljeessa hän
oppi taiteilijan eetosta ja asennetta. Muovailun sijaan hänen omaksi kielekseen
ja tekemisen metodiksi valikoitui rakentaminen. "Jostain dokumentista
mieleeni jäi brittiläisen kuvanveistäjä Tony Craggin loputtoman avoin ja
leikkisä suhde materiaaliin", Kaulanen muistelee. Cragg käyttää
teoksissaan kasaamistekniikkaa ja löytötavaroita, mutta Kaulasen ensimmäisiä
materiaaleja olivat vaneri ja itse tehty pellavapaperi.
Teokset olivat jo 2000-luvun alussa
suuria, tilaan kasvavia ornamentaalisia, usein maljamaisesti avautuvia muotoja,
jotka tuntuivat leijuvan ilmassa kuin itsekseen. "Etsin tilaa, joka antaa
mielelle mahdollisuuden laajeta", Kaulanen perustelee tekemisensä
meditatiivista puolta ja viittaa intialaissyntyisen Anish Kapoorin
ihmeenomaisiin ja voimakkaan aistimellisiin installaatioihin: "Ne
puhuttelevat suoraan sielua."
Kiinnostus ornamentiikkaan vei
Kaulasen teräksen ja kasvien maailmaan. Vaneri ja lehtisaha asettavat omat
rajoituksensa yksityiskohtien tarkkuudelle. Oman plasmaleikkurin hankinta ja
myöhemmin siirtyminen laserleikattuihin teräspintoihin teki mahdolliseksi sen,
että pieninkin juurikarva saatiin leikattua juuri sellaiseksi kuin taiteilija
sen halusi.
Kiinnostua katoavuudesta
Kasvi on usein mielletty
viehättäväksi – se voi ilmentää vaikka luonnon viatonta suloa, joka on aina
ollut valjastettavissa erilaisen symbolismin käyttöön. Mutta entäpä jos kasvi
onkin uhanalainen, kuten Kaulasen kaikissa teoksissa on asian laita? Symboliikka
kasvaa yht'äkkiä aivan erilaisiin mittaluokkiin.
Mukaan tulee koko maapallon
elinkaari, evoluutio, ajatus lopullisesta häviämisestä, peruuttamattomuudesta.
Näin Kaulasen kauniisiin ja taidokkaisiin veistoksiin syntyy suorastaan hyytävä
jännite. Ensinäkemältä aistittu kokemus kauniine heijastuksineen ja kiehtovine
fraktaalimuotoineen viettelee katsojaa kohti paljon syvempiä ajatuksia ja
olemassaolon suuria kysymyksiä.
Karvamansikka,
kellokanerva, tikankontti, hietaneilikka, neidonkenkä, kaikki Suomessa
uhanalaisia kasvilajeja, jotka ovat löytäneet tiensä Kaulasen teoksiin. Kauneimmat uhanalaiset kasvimme
(2007–13) oli ensimmäinen veistos, jossa hän toi katoamassa olevien kasvien
siluetit osaksi työtään ja sen sisältöä. Sittemmin joukkoon ovat liittyneet
Itämeren rantaniittyjen uhanalaiset lajit, kuten keltahierakka, merivehnä ja
keltamatara.
Ilmaston
muutokset ja veden suolaisuuden vaihtelut ovat muokanneet Itämeren eliöyhteisöjä
koko jääkauden jälkeisen ajan. Nyt muutokset ovat kuitenkin harvinaisen
nopeita. Ilmaston lämpeneminen, lannoitteiden, jätevesien ja ilmansaasteiden
aiheuttama rehevöityminen, rantojen rakentaminen ja ihmisen mukana leviävät
vieraslajit uhkaavat luonnon monimuotoisuutta ja siirtävät lajeja kadonneiden
kirjoihin.
Kaulasta ”kiinnostaa häviäminen”,
myös meditatiivisessa merkityksessä. Kyse voi olla häviävistä kasvilajeista,
mutta myös ihmisen häviämisestä veistoksen tuottamaan muotoon. Kaulanen on
tehnyt paljon isokokoisia veistoksia ja installaatioita. Hänen mukaansa
”veistos on ehdoton ja väistämätön asia, kun tilassa ei ole juuri mitään
muuta”. Tuolloin voi käyttää kunnolla valoja, varjoja ja heijastuksia ja
rakentaa tilanteen, jossa taideteos kuin ikään kuin imaisee katsojan ja saa
hänet tietyllä tavalla häviämään, sulautumaan maiseman sisään.
Itse asiassa Kaulasen teoksissaan usein käyttämä, näennäisen kova
ja kylmä teräs muuttuu myös miltei aineettomaksi, kun taiteilija saa sen
peilaamaan, toimimaan heijastusten, valojen, varjojen ja ornamentaalisuuden
avulla: ”Minua kiinnostaa muoto, joka aiheuttaa kokemuksen.” Kokemus on
parhaimmillaan huumaava, kun maisema kaikessa laajuudessaan ja abstraktia
lähenevissä orgaanisissa muodoissaan yhdistyy kasvitutkielmien pikkutarkkaan
mikromaailmaan.
Valo ja heijastukset tuottavat myös kuin toisen todellisuuden.
Kaulanen on kiinnostunut rinnakkaistodellisuuksista, mutta rinnakkaisia
tarinoita hän ei kerro – eikä pidä itseään muutenkaan tarinankertojana. Hänelle
riittävät meditatiivisuuden kautta mahdollisesti syntyvät kauneus ja
onnellisuus. Kaulasen taiteen voi kuitenkin myös nähdä poliittisena
kannanottona luonnon ja erityisesti uhanalaisten kasvien puolesta.
Purkkapalloa puhaltava muurahainen, ruostumaton teräs, 2013. Kuva: Jussi Tiainen.
Purkkapalloa puhaltava
muurahainen
Kaulasen
uusimpia teoksia on luonnos Turussa sijaitsevaan Hirvensalon kouluun vuonna
2015 valmistuvaan teräsveistokseen, joka on saanut nimekseen Purkkapalloa puhaltava lepäävä muurahainen. Se loihtii katsojan eteen
saariretken tunnelman, veden valoleikin ja ajatuksen vapaan lennon. Juurakon
rihmastot ja musteläiskätestin tavoin vapaita mielleyhtymiä herättävät muodot
vievät katsojan kaninkoloon ja Liisan Ihmemaahan, jossa kaikki on mahdollista.
Maanaliset-sarjan (2011)
juurakoiden tavoin muodot ovat entistä pelkistyneempiä ja avoimempia
alitajunnan tarttua. Lähtökohdat ovat tunnistettavia, mutta niissä voi nähdä
kummallisia ötököitä, meren eliöitä, kelluvia koukkuja – tai purkkapalloja
puhaltavan lepäävän muurahaisen. Rorschachin kuuluisan musteläiskätestin tavoin
ne kertovat meistä, kokemusmaailmastamme, tunteistamme, tavastamme ajatella ja
työstää näkemäämme.
***
Jäätyneitä
performansseja
Kankaanpään
taidekoulusta vuonna 1991 valmistuneen Anne
Meskanen-Barmanin luovan työn juuret ovat osittain teatterissa. Jo
lapsuudesta alkanut harrastus vei sittemmin nuorisoteatteriin ja Valkeakosken
kaupunginteatteriin, ja hakipa hän Tampereelle ja Lahteen opiskelemaan
teatteria ennen kuin päätyi kuvataiteilijan uralle: ”Teatteri on ollut tässä
tärkeä, työni ovat usein lavastuksenomaisia, näyttämöllisiä… kyllä se tulee
sieltä.”
Muutkin
lapsuuden harrastukset ovat jättäneet jälkensä kuvanveistäjän työhön:
lumiveistoksia, nukkeja, lavastuksia, jopa iso Barbie-talo. Nostalginen tai
sentimentaalinen Meskanen-Barman ei kuitenkaan ole. Elollisen ja elottoman
risteyttäminen on yksi hänen metodeistaan. Taiteilijan Kasvihuoneessa (2010–2013) mullasta nousee ihmissormia ja sääri
rönsyää suuren ruukun reunojen ylitse, Reppu
(2010) ottaa selän muodon ja Saappaiden
(2007) pintaan nousevat ihmisen varpaat.
Uimari. Kuva: Pekka Barman.
Joissain
katsojissa hänen varsin absurdi ja surreaalinen kuvamaailmansa herättää jopa
torjuntaa. Nokian kaupungintalolle ostettu Auringonpalvojat
(1994) on peitetty aikoinaan liinalla valtuuston kokouksessa ja Jorvin
sairaalassa näyttelyssä ollut Tuolilla
hyppelijät (1996) oli siirretty omaisten pyynnöstä piiloon. ”’Ällöttävää’, sanoo toinen näyttelyvieras, mutta minusta
ei – minulle Anne Meskanen-Barmanin Kasvihuone on toivon kuva”, kriitikko
Raisa Jäntti kirjoittaa näyttelykokemuksestaan vuoden 2013 Purnun
kesänäyttelyssä.
Ällötys ja toivo samassa teoksessa? Tällaisia jakolinjoja
Meskanen tuottaa töidensä herättämillä kaksoismerkityksillä, jotka haarukoivat
elämän suuria kysymyksiä dialektisten vastaparien kautta: huumori–kauhu, syntymä–kuolema, ruma–kaunis, tosi–epätosi…
Rajatiloja ja tilanylityksiä
Meskanen-Barmanin työt koostuvat
usein hybrideistä, muodonmuutoksista ja rajatiloista, ja näin ne lähestyvät
samalla myös huumorin ydintä. Huumori syntyy havaitessamme toisiinsa sopimattomia
elementtejä, kun erilaisten ideoiden välille syntyy yllättävä ja odottamaton
yhteys. Yllättävä käänne tai asioiden nurinkurinen suhde toisiinsa voi huvittaa
tai laukaista nauruksi ratkeavan ilon, mutta outo tilanne voi johtaa myös
hämmennykseen, kuvotukseen ja torjuntaan.
Tämän ominaisuuden Meskanen-Barman
tunnistaa itsekin työssään, mutta kokee huumorin tai humoristisen asenteen
itselleen ominaiseksi:
”Pidän töitäni humoristisina, rakastan tilannekomiikkaa. Näen huumoria niin
paljon, ettei se ole aina edes korrektia.” Voimakasta tunnevaikutelmaa lisää
epäilemättä Meskasen käyttämä tekniikka. Hän työskentelee melkein pelkästään
”muotin kautta” ja ”nauttii kääntämisestä” – minkä voisi konkreettisen lisäksi
tulkita myös metaforisesti.
Muovailun
sijaan Meskanen-Barman ottaa kuitenkin muotteja useimmiten suoraan mallina
olevasta ihmisestä tai esineestä, koska hänen mukaansa ”muovailun kautta
häviäisi illuusio todesta”. Varmaankin juuri tällainen illuusio sai kuraattori
René Blockin nimittämään Meskanen-Barmanin Mäntän kuvataideviikkojen töitä
aikoinaan ”jäätyneiksi performansseiksi”. Näin palaamme jälleen teatterin ja
esitystaiteen pariin. Suoralla muotilla tapahtumat ja hahmot ovat ikään kuin
enemmän läsnä.
Silkka
käsityöläisyyskin on Meskanen-Barmanille tärkeää: ”Silmän ja sormen yhteistyö,
se että pystyn loihtimaan hahmot, että päässä oleva kuva muuttuu juuri
sellaiseksi kuin pitää.” Meskanen-Barman ei vierasta juuri mitään materiaalia;
hänelle käy hartsi, silikoni, pronssi, kipsi, ja mehiläisvaha. On hän käynyt
yhden kivikurssinkin, ja Lempäälässä odottaa mummolan vanha haapapuu, ”isomummun
arkkupuu” – mutta ensin pitää tulla tarpeeksi merkityksellinen idea.
Paluu tulevaisuuteen
Yhteenkietomisen
ja risteyttämisen lisäksi Meskanen-Barman käyttää tilaa illuusioita luovana
elementtinä. Seinä, tyhjä tila tai lattia voi muuttua veden pinnaksi, jonka lävitse
uimari kauhoo kohti katsojaa tai jossa hän seisoo kainaloitaan myöten
uponneena. Tai tila voi tiivistyä läpinäkymättömäksi sumuksi, josta avannolla
kököttävän Pilkkijän (2010) kasvot,
kädet, varpaat ja alastomat polvet sekä lattian lävitse nouseva saalis työntyvät
meidän havaintomaailmaamme.
Illuusio
rajasta tai toisesta todellisuudesta syntyy taitavasti ripustettujen
veistosfragmenttien avulla. Tyhjä tila ikään kuin valjastetaan veistoksen
sisäisen dynamiikan palvelukseen ja tilallisen vaikutelman luomiseen. Tilan
kokokin voi vaihdella. Se voi olla julkiseksi teokseksi muutettu vanha
puhelinkoppi Helsingin Jätkäsaaressa (Paluu
tulevaisuuteen, 2011), Espoon Järvenperän koulun keskusaula (Blues Brothers, 2009) tai galleriatila,
jonka oliot valtaavat tullen yllättäen jostakin ja mennen saman tien jonnekin,
ties minne.
Meskasen
teoksissa ”häiritsevää” on niiden äärimmäinen ruumiillisuus, lihallisuus, olipa
valos otettu sitten aviomiehen kasvoista tai uimarenkaasta. Se on samalla
jotain liian todellista ja liian outoa. Alaston mies näyttää olevan juuri
putkahtamassa katon lävitse sisään puhelinkoppiin, samaan aikaan, kun alaruumis
jatkaa lattian kautta pois toiseen todellisuuteen – tapahtumien ajallinen
järjestys on tosin epäselvä. Espoon Järvenperän koulun vedensiniseksi
maalatusta keskuspilarista ihmisen raajat työntyvät esiin kuin maitokylvyssä makaavan
yhdysvaltalaisen koomikon (Whoopi
Goldberg) raajat Annie Leibovitzin
kuuluisassa valokuvassa, hahmot vain sulautuvat peruspinnan sinisyyteen, ikään
kuin uiskentelevat siinä.
Kasvihuoneessa ruukuista kasvavat kehon
osat versovat vihreinä, Paluu
tulevaisuuteen ja monet muutkin Meskasen teokset korostavat kuvatun hahmon
aitoutta ihon väristystä myöten. Ja sitten ovat nämä pintakäsittelyltään
”abstraktit”, tilojen rajoille asettuvat ja korkeintaan muutamin värillisin
aksentein korostetut valkoiset hahmot: pinnan illuusion luovat ulpukat, uimaan
laskeutuvan ihmisen alaruumis, pärske veteen sukeltajan ympärillä, pohjaan
vajonnut uimarengas… ja ”pinnalla” uiskentelevat mustat joutsenet. Seinän tai
lattian sijaan todellisuuksien raja piirtyy ilmaan ja paljastaa pinnantakaisen
maailman, ainakin osan siitä.
***
Eläimen
ja ihmisen rajapintoja
Teippi,
kumi, puu ja neonvalo. Valoa heijastavat
vesi- ja peilipinnat, turkikset, täytetyt hirvenjalat. Prahan taideakatemiassa
opiskelleen (1997–98) ja Kuvataideakatemiasta vuonna 1999 valmistuneen Inka Niemisen näyttelykokonaisuuksiinsa
valitsemat materiaalit vaihtelevat suuresti. Hän ei ole materiaalimystikko,
joka yrittäisi kaivaa esimerkiksi puusta esiin sen sielun, mutta niinkin hän
hieman paradoksaalisesti tulee tehneeksi. Kun hän kuorii koivua, haapaa tai
leppää, hän tuntee ja tuo myös esiin kullekin lajille ominaisen tuoksun.
Yö Lemmenjoella. Kuva: Jussi Tiainen.
Kuorimalla
Nieminen ei kuitenkaan paljasta mitään kätkeytyneitä merkityksiä, vaan luo
uusia yhdistämällä puun hohtavaan neoniin tai lasiin ja täytettyyn hirven sorkkaan.
Hänelle moninaiset materiaalit ovat lopultakin yhtä ja samaa maailmaa, jossa
luonto ja kulttuuri, orgaaninen ja abstrakti kietoutuvat oudolla tavalla
toisiinsa. ”Henki ja ruumis, eläin ja jumalat
kohtaavat jokaisessa olennossa”, on hän itse todennut, ja näin on hänen
teostensakin laita.
Nieminen törmäyttää toisiinsa materiaalit
– vaikkapa juuri puun ja neonvalon. Kulttuuri ja luonto, inhimillinen ja
eläimellinen asettuvat rinta rinnan kuin ihmisen mieltä jäytävä avoin kysymys.
Nieminen hakee ”eläimen ja ihmisen rajapintoja”. Metsästä ja takapihoilta
löytyneet puunrungot ja karahkat voivat kuorittuina, ilman liitoksia ja yhteen niputettuina
kokea lihassäikeinä, maasta nousevina eläinten hahmoina tai vaikkapa
laskeutuvina hiuksina.
Samalla niitä voi tarkastella abstrakteina
muotoina, vaikka taiteilija itse sanookin olevansa kiinnostunut abstraktiosta
vain näyttelytilaan liittyvänä kysymyksenä, eikä veistoksellisen muodon
ongelmana. Työskennellessään Tapio Junnon ateljeessa Nieminen oppi
kuitenkin jotain siitä, kuinka henkilöhahmon kuvauksen karikoista selvitään. Ja
omaan, hieman paradoksaaliseen tyylinsä, hän vetoaa myös taiteilijan ”muototajun"
tärkeyteen, mistä hän muistelee jo Kain
Tapperin (1930–2004) yhteisen työrupeaman aikana puhuneen.
Kulttuuri ympärillämme
Näkemisessä on aina kysymys näkemisestä jonakin. Kuuluisa
esimerkki tästä on kani–ankka-kuvio, josta silmä poimii joko kanin tai ankan
hahmon riippuen siitä kumpi skeema kulloinkin aktivoituu tai mihin
ominaisuuksiin kiinnitämme huomiota. Niemisen uusimmat veistokset hyödyntävät
tätä näkemisen kaksoiskierrettä, jota taiteilija tietoisesti ohjaa. Veistokset
muistuttavat tuuhealatvaisia puita, jotka seisovat kahdella jalalla kuin
ihmiset, mutta ovat vailla jalkateriä kuin sorkkaeläimet.
Nimeämällä Nieminen liittää teokset
pohjoisen maisemaan tai mammuttien aikaan (Norjan
rajalla, Yö Lemmenjoella, Mammutti, 2013).
Materiaalien yhdistämisen lisäksi Nieminen on kiinnostunut pinnoista, heijastuksista
ja yllättävistä rajauksista, joihin liittyy myös veistoksen asemoiminen
näyttelytilaan. Hirvipolku (2010)
koostuu lähes koko näyttelytilan täyttävistä hirven jaloista, jotka rakentuvat
kuoritusta puusta, valkeasta tekoturkiksesta ja oikeista eläimen sorkista.
Juoksuun ojentuneet raajat näyttivät läpäisevän helposti ihmisen suojakseen
rakentaman lasiseinän ja työntyvän suoraan kulttuuriseen todellisuuteemme.
Nieminen toimii tilan ehdoilla,
mutta ottaen sen osaksi omaa ilmaisuaan. Hirvipolku
perustui suoraan lattialle sijoitettujen elementtien väliseen tasapainoon
ja aineettomaan jännitteeseen, joka sai ne pysymään pystyssä. He keskustelivat lammen rannalla myöhään
yöhön (2010) -teosta varten Nieminen rakensi valkoisen näyttämön ja veden
täyttämän pienen lammen, jonka ympärille kolme mustaa hahmoa asettuivat kuin
kantajastaan irronneet elävät hiuskuontalo.
Muotojen suhde tilaan ei siis
Niemiselle ole lainkaan yhdentekevä. Esimerkiksi perinteisen jalustalle
sijoitetun teoksen konventiota hän on purkanut tekemällä itse lattiajalustoista
veistoksia, ripustaen niitä seinälle ja kysyen, missä kulkee veistoksen ja
jalustan raja.
Luonto itsessämme
”Me, ihmiset, pyrimme työmme ja
toimeliaisuutemme avulla purkautumaan ulos nahasta, jonka luonto on meille
suonut", Nieminen pohtii. Toisaalta ihminen myös käyttää eläimiä niin
ravintona, suojana kuin symbolisena kainalosauvanaankin. Vuonna 2011 galleria
Ortonissa pitämässään näyttelyssä Nieminen otti lähtökohdakseen Leonardo da Vincin (1452–1519) kuuluisan
maalauksen Nainen ja kärppä (1483–90) ja lähti varioimaan sitä oman
ajattelumaailmansa kautta.
Kärppään,
nahkoihin ja koristautumiseen Nieminen on aiemminkin viitannut tai esittänyt ihmisen, tarkemmin sanottuna
muotilehden palasista kootun kaksipäisen naishahmon (The Double, 2006) seinällä kuin metsästysmajaa koristavat
hirvenpäät tai muut trofeeksi kutsutut metsästysmuistot.
Mutta kuvion voi kääntää toisinkin
päin, kertoa kulttuurisista käytännöistä vaikkapa lampaiden tai kanojen avulla niin
kuin eläinsaduissa tehdään.
Niemisen uusin mediavalinta on valokuvaus, jonka
aiheeksi valikoituneet kukot
ja kanat tepastelevat abstraktien muotojen luomassa tilassa kuin eksyneet
katsojat galleriassa. Eläinsatujen metodia noudattaa myös hänen
varhainen Kahdeksantoista lammasta -teoksensa
(2001) näyttelytilassa sivistyneesti tepastelevine lammaslaumoineen. Eläinten
sirot jalat ovat kuitenkin oudosti puusta tehtyjä, mikä omalta osaltaan estää
liian helpot satutulkinnat.
Vaikka Nieminen ei olisikaan mikään
perinteinen eläinkuvaaja, hän on aina ollut eläinten kanssa. Veistosten takaa
voi aistia tietyn kantaaottavan virityksen, jossa eläimille ”ei varata
inhimilliselle kulttuurille niin ominaista pelkkää hyöty- ja käyttöeläimen
roolia”. Niemisen mielestä suhde on kaksisuuntainen: ”Kun me jätämme jälkemme
luontoon, luonto tekee saman meille. Se merkitsee meidät. Esineistämällä
luontoa tulemme samalla esineellistäneeksi itsemme.”
***
Myyttejä ja
muuttoreittejä
Itämerensuomalaisten kansojen tarustossa
linnut ovat myyttisiä olentoja. Saamelaiset asettivat tyttölapsen kehdon ylle
riekon siivet, jotta tästä kasvaisi yhtä viaton ja puhdas kuin riekosta hangella.
Hantien ja mansien unilintu oli teeri, jonka kuva varjeli nukkuvaa lasta.
Laulujoutsen, kurki, käki, korppi, huuhkaja… eivät ”pelkkiä lintuja” nekään. Ja
maailmahan syntyi sotkan munasta – vaikka saattoi sen runonlaulajien mukaan
pyöräyttää kuikka, kokko, pääsky tai hanhikin.
Pirkko
Nukarin aiheiksi
ovat kuitenkin valikoituneet rytikerttusen, rantasipin ja yksinäisen
lokinpoikasen kaltaiset rantojen asukit, pelloilla viihtyvät töyhtöhyypät tai
pihojen ja metsien västäräkit, punarinnat, peukaloiset, pikkutikat, puuhakkaat
tiaiset ja oksistoon sulautuvat pajulinnut ja hippiäiset. Ne liittyvät
Karhunkaatajantieltä avautuvan metsäsaarekkeen, nuoruuden Hailuodon tai Pernajan
Kabbölessä, aivan veden rajassa sijaitsevan kesäpaikan luontoon.
Kaislikossa, 2013. Kuva: Johnny Korkman.
Lintuja on löytynyt myös matkojen varrelta. Residenssi
Länsi-Afrikan Beninissä tuotti luonnoskirjaan lukuisia lintuhavaintoja, meille
ehkä eksoottisia, mutta beniniläisille varsin arkisia – ja kuinka moni
meillekin tutuista lajeista tuntee yhtä lailla Fennoskandian kuin Afrikan
mantereenkin kolkat? Tapio Junnon kanssa tehty matka Egyptiin vuonna 1983 oli myös
merkittävä niin kuvanveiston kuin luontohavaintojenkin suhteen. Onhan sieltä
kotoisin Horus, haukaksi kuvattu taivaanjumala, joka on löytänyt tiensä myös Nukarin
veistoksiin.
Biologiaa ja taidetta
Nukari ei ole kuitenkaan pelkästään mytologian
ja luonnonmystiikan pauloissa. Mukana kulkee biologinen tietoisuus, joka
juontaa juurensa jo nuoruudesta, jolloin Nukari joutui tekemään valinnan
luonnontieteen ja kuvanveiston välillä. Valmistuttuaan Taideteollisesta korkeakoulusta
hän ehti opiskella Helsingin yliopistossa vuoden verran sellaisia aineita kuin adaptaatio-oppia,
populaatiogenetiikkaa ja muita luonnon prosesseja mallintavia tieteitä.
Mukana kulki myös ekologinen ajattelu ja huoli
ympäristön säilymisestä – eikä pelkästään saasteista ja luonnontilasta, vaan
myös ihmisen yrityksestä manipuloida elämää. Nukari on muun muassa tehnyt
veistoksen Thorin, maailman ensimmäisen, vuonna 2001 koeputkihedelmöitetyn
kotkan innoittamana – ja jopa huumorilla höystettynä: pronssinen kotkanpoika
ihmettelee maailmanmenoa tyhjässä Flora-margariinipurkissa kököttäen.
Piirtämisen ja luonnontapahtumien suoran
havainnoinnin lisäksi Nukari tutkii lintujen anatomiaa. Varmalta kuolemalta
ateljeeseen vuonna 1997 pelastettu silkkiuikku on ollut monen veistoksen
mallina, Helsingin Laaksolahden kappelin alttariveistokseen (Yhteys,
2003) taas on ikuistettu edesmenneen lemmikkikyyhkyn hahmo. Apua anatomiaan
liittyviin ongelmiin tarjoavat myös työhuoneen pikku pakastimeen säilötyt,
kuolleena löydetyt siivekkäät.
Vaikka veistosten lähtökohta ja toteutustapa
ovat kiinni kokemuksessa ja luonnon tarkassa havainnossa, mukana on viitteitä
myös myytteihin ja muihin kulttuureihin, esimerkiksi balilaisiin
hautajaisrituaaleihin tai Egyptin taiteeseen. Ikkunaan lentäneen varpushaukan
Nukari on veistoksessaan käsitellyt kuin muumion ja Helsingin Ruskeasuolla
seisova kurki (Kurki on laskeutunut, 2003) levittää siipensä samaan
tapaan kuin egyptiläisiä temppeleitä ja hautakammioita suojaavat haukat.
Plastisuutta ja havaintojen tarkkuutta
Lintujen lisäksi Nukaria on aina kiinnostanut
niiden ympäristö, ja niinpä monet veistokset ovat kasvaneet
installaatiomaisiksi kokonaisuuksiksi, joissa on paljon muutakin kuin lintu
oksallaan. Mukana voi olla rantaa, ruovikkoa, jopa ihmisen jättämine jälkineen –
tai suurennettua planktonia, jonka loputtomia muotoja Nukari on tutkinut
yhdistäen jälleen biologista tarkkuutta ja veiston vaatimaa plastisuutta.
Kesällä vaikeasti havaittavaan, rantakaislojen
varassa huojuvaan rytikerttusen pesään Nukari törmäsi kävellessään talvella
Kabbölen merijäällä ja piirsi sen herkin viivoin luonnosvihkoonsa. Vuosia
myöhemmin syntyneessä, kooltaankin todellisuutta vastaavassa veistoksessa (Kaislikossa, 2014) luonnon havainto, ilmaisun
tarkkuus, tilallinen taituruus ja pinnan viimeistely on toteutettu niin
mestarillisesti kuin vain aiheensa syvällisesti tunteva ja pettämättömällä
muototajulla varustettu taiteilija sen voi ilmaista.
Nukarin realismi ei kuitenkaan koskaan ole kuivakkaa
naturalismia. Mukana on veistotaiteen vuosituhantinen perinne, ilmeikkäästi
muovaava kädentaito, lyyrinen herkkyys, väliin raadollinenkin tietoisuus
maailmanmenosta ja sitä kautta tragedian taju – huumoriakin.
Veistosten lyyrisesti soivissa muodoissa
paljastuu siivekkäiden koko elinkaari ja elämän monimuotoisuus alkaen
näennäisen yksinkertaisista planktoneista ja ulottuen lintujen lisäksi myös kasveihin
ja pikkunisäkkäisiin. Tai kakkakikkaroihin, joiden luota löytyy elämää. Nukari
on nimittäin lumoutunut hyönteistenkin maailmasta. Sitä kautta voimme jälleen
kuvitella reitin Egyptin mytologiaan: turilasmaisiin (Scarabaeoidea) kuuluva
pillerinpyörittäjähän on esikuvana skarabeena tunnetulle muinaisegyptiläiselle
amuletille.
Pinnan
lumoa ja luonnetta
Plastisuus ei kuitenkaan ole pronssiveiston
ainoa keskeinen ulottuvuus. Siselöity eli valun jäljiltä siistiksi käsitelty pronssi
on vasta pohja. Se miltä teos varsinaisesti näyttää, minkä tunteen se kykenee
välittämään, syntyy lopulta pintakäsittelyn, patinoinnin kautta. Tässä Nukari on
mestari. Kun hänen kuvaamalla sinitiaisella on Lumisateessa (2008) kylmä, se myös välittyy katsojalle. "Hiljainen lumisade linnun ympärillä on liikkeessä,
väreilee. Lintu miltei katoaa lumisateeseen…", kuten taiteilija-kollega
Inari Krohn siitä kirjoittaa.
Ilma, säätila, tauonnut tuuli,
kaikki ne ovat läsnä.
Lähes maalaukselliseksi luonnehdittava pinta,
hiljaa satavan lumen illuusio, sen valkoinen riite on syntynyt ”valepotkupatinalla”.
Potkupatinoinnissa veistoksen pintaan tarttuneen valkean muottimassan annetaan
osin näkyä, mutta muuten pintakäsittely on niukkaa. Saadakseen aikaan talven ja
huurteen tunnun Nukari on ensin hiekkapuhaltanut teoksen ja lisännyt siihen vasta
sitten muotissa käytettävää samottimassaa.
Teokset saavat joskus "tekeytyä" ulkoilmassa,
mutta ateljeessakin pintojen "kypsyminen", oikeiden sävyjen
löytyminen vie oman aikansa, korpin mustuutta, rannan ruskeutta tai ammoniumkloridilla
rytikerttusta kannattelevien järviruokojen vihreyttä pikkuhiljaa esiin
"maalaten". Ja osaa Nukari
käyttää kiiltävää pintaakin hyväkseen: metsänpohjaan maatuvaa, kuollutta
punarintaa (Hiljaiseloa,
2005) valaisevat
hiipuvat auringonsäteet, jotka karhunkielellä hankaamalla on poimittu esiin ammoniumkloridilla
tummaksi patinoidusta pinnasta.
Illuusioita ja ratkaisevia hetkiä
Lintujen havainnointi luonnossa ei ole ihan helppoa.
Kuinka moni meistä on nähnyt hippiäisen tai edes pajulinnun höyhenpuvun kaikki
yksityiskohdat. Ilmassa kevyesti liitävän ja katsetta pakenevan olennon
kuvaaminen ja siiveniskunpituisen liikkeen vangitseminen painavaan, paikalleen
jähmettävään pronssiin onkin sitten varsinainen taitolaji. On pystyttävä
kuvaamaan valokuvauksesta tuttu ”ratkaiseva hetki”, joka Nukarin veistoksissa
voisi tarkoittaa esimerkiksi ”lähdön tai laskeutumisen hetkeä, hetkeä ennen
asian täyttymistä”.
Muodonannossa, ratkaisevan hetken
vangitsemisessa ja tilan illuusion luomisessa Nukari onkin niin taitava, että lintujen
mielestä hän kykenee samaan kuin 700-luvun kiinalainen maisemamaalari Wu Daozi, joka käveli sisään
maalaukseensa ja katosi sinne (Sven Lindqvist: Myytti Wu Tao-tzusta,
Weilin+Göös 1968). Nukarin Galleria Ortonin veistopuistoon muotoilema Sepelkyyhkyn vesipaikka (2002) kylpyaltaineen houkutteli nimittäin oikean
sepelkyyhkyn kylpykaveriksi, minkä Ortonin yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen sai työhuoneensa ikkunasta ikuistettua kuvasarjaksi.
Kuvaksi jähmettynyt silmänräpäys, lyyrinen toden
tuntu ja materian ikuisuus – olisivatko siinä Nukarin veistäjän luonnetta
kuvaavat elementit. Taidekriitikko Pessi Rautio on epäilemättä oikeilla jäljillä
esittäessään, että ehkä ”Nukarin veistosten ydin onkin tuossa hetkellisyyden ja
ikuisuuden kohtaamispisteessä”, ihmisen ja luonnon kohtalonyhteydessä, jossa
olemassaolon riemukas tunne ja tragedian väistämättömyys ovat yhtä aikaa läsnä.
***
Pienen liikkeen
syvyydestä
”En
ole koskaan voinut hallita kuvaa haluamalla”,
graafikkona ja piirtäjänä tunnettu kuvataiteilija Eeva Tiisala toteaa. ”Halu ei yllä löytämään kuviani. Haluaminen on
minun kuvieni maailmassa vieras sana. Kuva on aina ollut ja minulle hallitsematon mahdollisuus."
Urakin on hänelle vieras sana.
Tiisala on opiskellut Taideteollisen korkeakoulun iltalinjalla ja on sittemmin
saanut taidegrafiikan biennaaleista ja triennaaleista palkintojakin, mutta nämä
ovat hänelle pikemminkin ”sosiaalinen suoja”.
Maailmasta
Tiisala ei kuitenkaan ole vieraantunut: ”Se maailma, jota kuvaan, on minulle
pohjattoman tärkeä.” Alkuun hän kuvasi eläimien kautta elämää, koska ihminen
oli hänelle ”aivan outo ilmestys, ihminen on vieras olento”.
Sisäisen näkemisen
taidosta
Kuva
on kuitenkin tullut Tiisalalle tutuksi. Hän piirtää paljon. Usein paras työaika
on aamuyö.
”Kohtelen
kuvaa täysverisenä kumppanina, joka puhuu ja hengittää rinnalla. En voi
pakottaa kuvaa. En voi vaatia kuvalta mitään, pikemminkin katson. Seuraan sitä,
minne se minua kuljettaa, vie. Mitä se minulle näyttää.” Tiisala ei siis kuvaile tunnetilojaan, ei yritä
tavoittaa niitä kuvan avulla, vaan antaa prosessissa kuvan tehdä hänelle
tunteen.
Lyijykynäpiirustus. Kuva: Jussi Tiainen.
Tiisala
ei tee kuvaa, vaan antaa sen tulla esiin.
Hän ei myöskään piirrä koskaan mallista. Eikä tee luonnonhavaintoja. Ja taas
ajaudumme kiistaan sanoista, kun viittaan hänen erääseen videoteokseensa, jossa
tuuli käy puiden latvoissa, luonnonhavaintona.
”Kyse on pikemminkin tunteesta ja mystiikasta. Luulisin, että se mitä piirrän,
ei ole niinkään vain näkemisen, vaan sisäisen näkemisen ja kokemisen matkaa.”
Hänen mukaansa kyse on pikemminkin ”havahtumisesta, kokonaisvaltaisesta
tunteesta”. Mitä me tajuamme? Mitä me näemme? Miten elämä on meille?
Taideteokset
tuovat pienen aavistuksen asioiden tolasta, sitä voi ”herätä, avata silmänsä ja
tajuta olevansa hengissä, tajuta elämää uudessa valossa”.
Elämän
herkkyys, hauraus, katoavaisuus koskettavat. Sellaisia ovat Tiisalan piirustuksetkin,
joiden viiva alkaa lähestyä pistettä. Ne ovat pieniä paperilappusia, joita voi
epähuomiossa katsoa väärinpäin tai heittää vaikka vahingossa roskiin.
Elämän lempeydestä
Tiisalan
vähäeleiset piirustukset ovat kuin runoja, lyhyitä ja ytimekkäitä. Pienuudessa
piilee myös niiden suuruus: ”Piirustukseni ovat minulle hirveän syvä
todellisuus, se pienin liike on syvin liike, oleellisin liike.” Ja voivat ne
joskus kadotakin, senkin Tiisala tietää. Ikä on kuitenkin tuonut mukanaan kyvyn
”laskea itsestään irti, olla syrjässä”.
Yritämme
kuitenkin vielä luokitella Tiisalaa, ja taas riitelemme termeistä. Tiisala ei
halua luokitella, vaikka vakuutan, että sienetkin on käytännöllisesti syytä
luokitella syötäviksi ja myrkyllisiksi.
”Rakastan
elämän lempeyttä… lempeää elämää, en luokittelevaa. Ei sieniäkään tarvitse
luokitella sen mukaan, onko niillä oikeus olla olemassa tai olla olematta. Ja
alan minä pitää ihmisestäkin. Olen riippuvainen positiivisesta ja liikuttunut
ymmärryksestä hetkessä, kun elämän lempeys pystyy kasvamaan ja yltämään koskettamaan
ihmiselämän vääjäämättömässä kipeydessä, lohduttomuudessa, tässä merkillisessä
ihmisyyden matkassa…”
Puhumattomuuden
ovista
Tiisalalle väri on tunne, kokonaisvaltainen tajunta, keltaisten
perhosensiipien lento heinällä, maailman aukaiseva runo. Siksi hän käyttää sitä
harkiten, mustan ja valkoisen ehdottomuuteen luottaen. Taiteen henkisestä
sisällöstä kirjoittaneelle Wassily Kandinskylle (1866–1914) musta ja
valkoinen ovat kaksi hiljaisuuden ääripäätä, joiden sointi resonoi katsojan
sielussa. Lopulliseen hiljaisuuteen
vaipuvan mustan rinnalla valkoinen soi kuin vaikeneminen, jonka äkkiä ymmärtää.
”Taide
on kieli, joka aukaisee jotakin omassa puhumattomuudessani”, Tiisala muotoilee.
Siinä on jotakin ikonin tai Andrei
Tarkovskin (1932–1986) elokuvien kaltaista, pelkän katseen ulottumattomiin
jäävää, suoraan ihmisen syvimpään henkiseen puoleen, mieleen ja tuntemiseen
vetoavaa, sitä liikauttavaa. Ikonien käännetty perspektiivi ei johdata katsetta
kaukaisuuteen, vaan avaa dialogisen tilan katsojan ja kuvan välille. Ne
puhuttelevat ihmisiä, ”jotka käyttävät niitä kuin vettä”.
Jos Tiisalan piirrokset avautuvat sielusta maailmaan päin, hänen
vuodesta 2001 alkaen kuvaamat ja näyttelyihinsä liittämät videot maalaavat sielullista
maisemaa ulkoisten ilmiöiden avulla. Hahmoton hahmo liikkuu Hailuodon
rantakivikossa ja esittää kysymyksen elävän ja elollisen suhteista, perhonen
koskettaa hetken ja ikuisuuden välistä haavaa ja elämän sinnikkyys näyttäytyy
epätoivoisesti räystään alle pesäänsä rakentavan linnun hahmossa. Se ei anna
periksi, vaan jatkaa kerta kerran jälkeen maahan tippuvan toivon rakentamista.
Junnon ateljeessa Tiisala työskenteli äärimmäisen fyysisten ja
konkreettisten asioiden äärellä. Esineiden muodon sijaan häntä kosketti niiden
kautta välittyvä ihmisyys. "Konkreettisen kuvan takana on tyhjän päällä
olevan ihmisen todellinen sielullisuus. Koko ihmiskuntahan etsii jotakin
nimeämätöntä. Piirtäminen on rehellisyyttä tälle etsinnälle ja todelliselle
itselle. Konkreettinen teos on vesi, joka haluaa tulla juoduksi, vasta sitten
se täyttää oman tehtävänsä."
Janotuksi tuleminen ei kuitenkaan ole katsojalle esitetty
vaatimus, sillä ihmisillä on vapaus jättää teokset huomiotta. "On varmasti
paljon ihmisiä, joille minun maailmani ei kuulu", Tiisala sanoo. Hyvällä
onnella joku kuitenkin pysähtyy niiden äärelle, imee tuulessa heiluvien
puunlatvojen hiljaista suhinaa kuin elämässä kiinni pitävää happea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti