torstai 3. huhtikuuta 2014

Julkaistua [yhdessä Arja Elovirran kanssa] 517 & 518 & 519 & 520 & 521 & 522: Kotini on levollisuudessa & Sulautua maisemaan & Jäätyneitä performansseja & Eläimen ja ihmisen rajapintoja & Myyttejä ja muuttoreittejä & Pienen liikkeen syvyydestä

Tiistain Eeva Tiisala -juttuni muistutti siitä, että olen kokonaan unohtanut laittaa tänne Keravan taidemuseon Pilvenpitelijän tiellä -näyttelyn (15.2.–4.5.) julkaisun taiteilijaesittelyt. Nyt seuraa siis iso tekstimassa. 
Tekstit syntyivät siten, että kijoitin ensin kustakin taiteilijasta noin 3 000 merkin pohjatekstin, sitten Keravan taidemuseon johtaja Arja Elovirta lisäsi toisen puolikkaan omia ajatuksiaan ja sitten palloteltiin s-postilla. En enää välttämättä edes tunnista teksteistä omia palojani, joten ilmeisesti onnistuimme. Mutta ennen kaikkea: menkää Keravalle näyttelyyn. Ei sinne esimerkiksi Helsingistä niin pitkä matka ole: nopeimillaan lähijunalla vähän yli 20 minuuttia. Tarjolla on yhdellä kertaa seitsemän kovan luokan suomalaisveistäjää! 

Nukari, Nieminen, Tiisala, Kaulanen, Meskanen-Barman ja Helevä Junnon työhuoneella. Kuva: Jussi Tiainen.


Tässä siis esittelyt Tapio Junnon (1940–2006) työhuoneelta tutuista naisista, joiden käsissä ovat aina työkalut pysyneet. Riitta Helevä (s. 1951), Kirsi Kaulanen (s. 1969), Anne Meskanen-Barman (s. 1966), Inka Nieminen (s. 1971), Pirkko Nukari (s. 1943) ja Eeva Tiisala (s. 1952):

Kotini on levollisuudessa 

Oulun Pikisaaren kulttuurimaisemassa työskentelevä Riitta Helevä on tullut tutuksi häkellyttävistä materiaaliyhdistelmistä koostuvista veistoksistaan – tai pikemminkin installaatioiksi kasvaneista kokonaisuuksista. Esimerkiksi tuohen ja tyllin tai alumiinin ja nailonin yhdistelmät eivät ole niitä yleisimpiä veistosten perusmateriaaleja. Helevä ei kuitenkaan hae shokeeravia efektejä, vaan yhdistelee oudot valintansa merkityksillä ladatuiksi runollisiksi kokonaisuuksiksi, jotka ovat varsin meditatiivisia: ”Kotini on ehdottomassa ja vähäeleisessä maisemassa, levollisuudessa, joka on oikeastaan täynnä tyhjyyttä”, hän itse sanoo.
Vähäeleisyys ei silti koske sitä materiaalivarantoa, jonka parissa hän tekee työtään. Helevä on auttamaton keräilijä. Hän työskentelee ”ihanassa kaaoksessa, jonka koen kuitenkin turvalliseksi”. Hän on kierrättäjä ja kierrättää myös vanhoja teoksiaan, kaivaa esiin parikymmentä vuotta vanhan pronssiveistoksen, kiillottaa sen ja antaa sille paikan osana uutta installaatiota. Kun uusimpaan julkiseen teokseen leikattiin alumiinilevystä 1500 lehtimäistä osaa, jäi kiinnostavaa jätettä mielin määrin odottamaan uutta projektia.

Valkoinen joki. Kuva: Jussi Tiainen.

Eväiden täsmällisyydestä

Helevällä on keramiikkasuunnittelijan koulutus Taideteollisesta korkeakoulusta (1976–1981), mutta ei hän dreijannut kouluaikoinaankaan, vaan oli jo tuolloin kuvanveistäjä. Kyllikki Salmenhaaran ja Kaj Franckin, aikansa legendojen ja yksinkertaisten käyttöesineiden luojien henki näkyy Helevän lähestymistavassa: ”Sain laaja-alaisen ja inhimillisen koulutuksen.” Tiettyyn franckilaisuuteen Helevän tekeminen nykyäänkin perustuu: ”Puhtaaseen rehellisyyteen ja täsmällisiin eväisiin."
Helevä ei ryhtynyt tuottamaan yksittäisiä taideobjekteja. Hän kokee pikemminkin olevansa prosessitaiteilija: ”Tärkeintä on olla matkalla koko ajan.” Helevä pitää itseään tutkijana, joka kartoittaa mittaamattomuutta: ”Vaellan tuossa maisemassa, sen kerroksissa; avaruuden ajattomuudesta ja aineettomuudesta maakerrosten ja onkaloiden maailmaan.” Konkreettisesti: ”Jos olisin oikeasti tutkija, tutkisin tulivuoria tai valaita valtamerissä.”
"Helevälle tärkeä työväline on valokuvaus; se on tapa tallettaa tunnelmat ja helpottaa tiivistämistä. Valokuva lähestyy kohdetta yksityiskohtaisemmin ja voi löytää uuden näkökulman. Helevä myös piirtää ja kirjoittaa, kerää luonnoskirjaan lehtileikkeitä, kirja- tai elokuva-arvosteluja ja muita välähdyksiä", kuten Virpi Kanniainen hänen on hänen työskentelytapaansa Aineen taidemuseossa vuodenvaihteessa 2012–2013 pitämän näyttelyn yhteydessä kuvannut.

Tuohen lujuudesta

Riitta Helevä hakee teoksiinsa voimaa vastakkaisuuksista, ristiriidoista, joita hänen törmäyttämänsä materiaalit tuottavat. Niissä raskas kohtaa kevyen, pehmeä kovan ja kestävä hauraan – ”ääriaineksista syntyy jotain ihan uutta.” Joissain materiaaleissa on kuin sisään rakennettuna tuo jännite: näennäisen hauras tuohihan on todellisuudessa äärimmäisen kestävä; vanhimmat kalastukseen liittyvät tuohilöydöt ajoittuvat ajanlaskumme tuolle puolen. Siinä ovat luonto ja kulttuuri kohdanneet.
Iso jännite syntyy myös kerroksellisuudesta, tarinoiden sekoittumisesta; mukana saattaa olla henkilöhistoriallisia ulottuvuuksia, mutta tarinat kasvavat aina kerroksellisuuden – ja myös sarjallisuuden – avulla yli yksittäisen paikan ja ajan.
Helevä pitää installaatioitaan maalauksellisina, jopa niin, että hänen mukaansa ”väri on yhtä tärkeää kuin muoto”. Tähän yhdistyy myös Helevän mittaamattomien maisemien maailma: ”Jää, lumi, tuli, tuhka…” Ollaan tietyllä tavalla alkuelementtien maisemissa, ja sitähän suurin runous on aina tavoitellut: klassisia ja myyttisiä alkuelementtejä, maailman syntyä. Sitä Parnassosta kohti Helevän risteytyvät ja päättymättömät polut kulkevat.

Karatolla ja muita luontokertomuksia

Kun vanha teos ottaa paikkansa uuden näyttelyn tai installaation osana, myös sen nimi saattaa muuttua. Valkoinen joki (2009–2013) virtaa seitsenmetrisenä valkoisena tylliryöppynä ja paljastaa inuiitien nunatakiksi kutsuman kivisen muodon, ikijäästä esiin pistävän kallionhuipun. Myös kohti näyttelytilan kattoa kohoavan Tunturissa-teoksen (2010–2013) valkoisuudesta erottuu graniitin harmaa paino.
Yksi Helevän uusimmista teoksista on saanut nimekseen Karatolla (2014), joka tarkoittaa joulun alla, uutena vuotena tai juhannuksena poltettavaa rituaalista nuotiota tai kokkoa. Ikuista tulta ja sen uusiutumisen voimaa kuvaava ajatus tuli vastaan Olli Jalosen äskettäin ilmestyneessä romaanissa, jossa kerrotaan Euroopan vuoden 2000 kulttuuripääkaupunkeihin rakentuvista pyramideista, Valon kuolemasta ja harvinaisen uskottavasti kuvatusta luomisen prosessista.
Romaanissa rakentuvien pyramidien materiaaleina olivat paikkojen olemusta kuvaavat peruselementit. Reykjavikin pyramidin materiaaliksi valikoituu vesi, Helsingin jää. Helevä on kotoisin Oulusta ja tuntee pohjoisen Suomen luonnon, mutta Islannin äärimmäiset olosuhteet, maankuoren ohut pinta, tulen ja jään yhdistelmä ovat yhtä oleellinen osa hänen omaa maisemaansa.
Valon kuoltua ja pyramidien kadottua kirjan toinen päähenkilö, arkkitehdistä taiteilijaksi päätynyt Silla haluaa luoda pyramidien jäänteistä Valon muistoa kunnioittavan taideteoksen. ”Luopumiseen kasvaminen on tässä olennaista. Olemassaolon siihen miellettyine elementteineen on määrä liueta aikaan, kiirehtiviin vuosiin ja aikatauluihin sekä sairauteen ja kuolemaan” kuten Teppo Kulmala Jalosen kirjasta kirjoittaa (Keskisuomalainen 2.9.2012).
”Olemisen peruselementit ovat mielessämme ehkä mytologisen selkeitä kuten pyramidikuvia, mutta ihmisen konkreettisesti rakentamina niihin liittyy itsekäs rihmasto, joka kuluttaa, kuluu ja katoaa. Vastaavasti tapahtuu ihmissuhteille ja viimein myös yksilölliselle hengelle ja keholle. […]Se, mitä on lopuksi, on outous elämän surumielisen arvoituksen edessä. Tulet sammuvat. Ihmisten puuhastelu jatkuu.” Siitä Helevänkin teoksessa voisi olla kysymys.

***


Sulautua maisemaan

Tallinnassa (1993–94) ja Kankaanpään taidekoulussa (1989–93) opiskellut ja vuonna 2004 Taideteollisen korkeakoulun Pallas-ohjelmasta maisteriksi valmistunut kuvanveistäjä Kirsi Kaulanen on viime vuosina tullut tunnetuksi suurista tilaustöistään – erityisesti Helsingin Musiikkitalon monumentaalisesta Gaia-veistoksesta (2011). Hänen muita julkisia teoksiaan ovat mm. helsinkiläiseen Haartmanin sairaalaan sijoitetut Viileä mätäs ja Vaaleanpunainen luonto (2009) sekä yhdessä Ylva Holländerin kanssa tehty Porvoon valtiopäivätriptyykki (2009), joka sijaitsee Porvoon jokirantaan avatussa August Eklöfin puistossa. 
Nykyisin Porvoossa vaikuttava veistäjä on kotoisin pohjoisesta. Hänen juurensa ovat Ylläksellä ja isovanhempiensa tilalla Äkäslompolossa. Siellä hän voi ylittää joen ja olla yhdellä harppauksella keskellä kansallispuistoa. Kuukkeli-lehdelle antamassaan haastattelussa Kaulanen kertoo Haltille tehdystä hiihtovaelluksesta ja maiseman katoamisen kokemuksesta, kun sumu yllättäen peitti kaiken valkoiseen vaippaansa: 
”Äkkiä taivas repesi ja huomasimme olevamme kuin kattilan pohjalla laaksossa, josta Suomen tunturit ja Norjan vuoret toisella puolella nousivat kuin hampaat", Kaulanen kertoo. "Maisemaan häviäminen ja oman pienuuden kokemus, sellainen kaikkeuden osana oleminen tuli vahvana siinä hetkessä ja sitä olen tuosta vuosien takaisesta kokemuksesta lähtien työstänyt teoksissani."

Katsoa lähelle ja kauas

Kaulasen omien sanojen mukaan tunturissa liikkuminen elää hänen töissään koko ajan. Hänen ”kosmologiassaan” – tai vaikkapa alitajunnassaan, jos niin halutaan – pieni yhdistyy suureen. Analogia on helppo hakea tunturin laelta, josta aukeaa 360 asteen näkymä, mutta kun tarkennat katsetta alas, erotat pienet ja herkät jäkälät ja varvut. 
Laaja ja komea, ehkä jopa ehdoton muoto yhdistyneenä pieneen ja herkkään kasviaiheiseen ornamenttiin leimaa myös Kaulasen veistoksia. Niiden jännite tuntuu syntyvän ornamentaalisen pinnan ja yksittäisten motiivien sisäisen dramatiikan kautta. Vuodesta 2005 Kaulanen on käyttänyt materiaalinaan kiillotettua terästä, mutta ornamentaalisuus ja levymäiset pinnat ovat olleet hänen muotokielensä perusta jo pitkään. 
Kankaanpään taidekoulussa Kaulanen oli tutustunut kuvanveiston perinteisiin tekniikoihin, Junnon ateljeessa hän oppi taiteilijan eetosta ja asennetta. Muovailun sijaan hänen omaksi kielekseen ja tekemisen metodiksi valikoitui rakentaminen. "Jostain dokumentista mieleeni jäi brittiläisen kuvanveistäjä Tony Craggin loputtoman avoin ja leikkisä suhde materiaaliin", Kaulanen muistelee. Cragg käyttää teoksissaan kasaamistekniikkaa ja löytötavaroita, mutta Kaulasen ensimmäisiä materiaaleja olivat vaneri ja itse tehty pellavapaperi.

Teokset olivat jo 2000-luvun alussa suuria, tilaan kasvavia ornamentaalisia, usein maljamaisesti avautuvia muotoja, jotka tuntuivat leijuvan ilmassa kuin itsekseen. "Etsin tilaa, joka antaa mielelle mahdollisuuden laajeta", Kaulanen perustelee tekemisensä meditatiivista puolta ja viittaa intialaissyntyisen Anish Kapoorin ihmeenomaisiin ja voimakkaan aistimellisiin installaatioihin: "Ne puhuttelevat suoraan sielua." 
Kiinnostus ornamentiikkaan vei Kaulasen teräksen ja kasvien maailmaan. Vaneri ja lehtisaha asettavat omat rajoituksensa yksityiskohtien tarkkuudelle. Oman plasmaleikkurin hankinta ja myöhemmin siirtyminen laserleikattuihin teräspintoihin teki mahdolliseksi sen, että pieninkin juurikarva saatiin leikattua juuri sellaiseksi kuin taiteilija sen halusi.

Kiinnostua katoavuudesta
 
Kasvi on usein mielletty viehättäväksi – se voi ilmentää vaikka luonnon viatonta suloa, joka on aina ollut valjastettavissa erilaisen symbolismin käyttöön. Mutta entäpä jos kasvi onkin uhanalainen, kuten Kaulasen kaikissa teoksissa on asian laita?  Symboliikka kasvaa yht'äkkiä aivan erilaisiin mittaluokkiin. 
Mukaan tulee koko maapallon elinkaari, evoluutio, ajatus lopullisesta häviämisestä, peruuttamattomuudesta. Näin Kaulasen kauniisiin ja taidokkaisiin veistoksiin syntyy suorastaan hyytävä jännite. Ensinäkemältä aistittu kokemus kauniine heijastuksineen ja kiehtovine fraktaalimuotoineen viettelee katsojaa kohti paljon syvempiä ajatuksia ja olemassaolon suuria kysymyksiä.
Karvamansikka, kellokanerva, tikankontti, hietaneilikka, neidonkenkä, kaikki Suomessa uhanalaisia kasvilajeja, jotka ovat löytäneet tiensä Kaulasen teoksiin. Kauneimmat uhanalaiset kasvimme (2007–13) oli ensimmäinen veistos, jossa hän toi katoamassa olevien kasvien siluetit osaksi työtään ja sen sisältöä. Sittemmin joukkoon ovat liittyneet Itämeren rantaniittyjen uhanalaiset lajit, kuten keltahierakka, merivehnä ja keltamatara. 
Ilmaston muutokset ja veden suolaisuuden vaihtelut ovat muokanneet Itämeren eliöyhteisöjä koko jääkauden jälkeisen ajan. Nyt muutokset ovat kuitenkin harvinaisen nopeita. Ilmaston lämpeneminen, lannoitteiden, jätevesien ja ilmansaasteiden aiheuttama rehevöityminen, rantojen rakentaminen ja ihmisen mukana leviävät vieraslajit uhkaavat luonnon monimuotoisuutta ja siirtävät lajeja kadonneiden kirjoihin. 
Kaulasta ”kiinnostaa häviäminen”, myös meditatiivisessa merkityksessä. Kyse voi olla häviävistä kasvilajeista, mutta myös ihmisen häviämisestä veistoksen tuottamaan muotoon. Kaulanen on tehnyt paljon isokokoisia veistoksia ja installaatioita. Hänen mukaansa ”veistos on ehdoton ja väistämätön asia, kun tilassa ei ole juuri mitään muuta”. Tuolloin voi käyttää kunnolla valoja, varjoja ja heijastuksia ja rakentaa tilanteen, jossa taideteos kuin ikään kuin imaisee katsojan ja saa hänet tietyllä tavalla häviämään, sulautumaan maiseman sisään.

Itse asiassa Kaulasen teoksissaan usein käyttämä, näennäisen kova ja kylmä teräs muuttuu myös miltei aineettomaksi, kun taiteilija saa sen peilaamaan, toimimaan heijastusten, valojen, varjojen ja ornamentaalisuuden avulla: ”Minua kiinnostaa muoto, joka aiheuttaa kokemuksen.” Kokemus on parhaimmillaan huumaava, kun maisema kaikessa laajuudessaan ja abstraktia lähenevissä orgaanisissa muodoissaan yhdistyy kasvitutkielmien pikkutarkkaan mikromaailmaan.
 Valo ja heijastukset tuottavat myös kuin toisen todellisuuden. Kaulanen on kiinnostunut rinnakkaistodellisuuksista, mutta rinnakkaisia tarinoita hän ei kerro – eikä pidä itseään muutenkaan tarinankertojana. Hänelle riittävät meditatiivisuuden kautta mahdollisesti syntyvät kauneus ja onnellisuus. Kaulasen taiteen voi kuitenkin myös nähdä poliittisena kannanottona luonnon ja erityisesti uhanalaisten kasvien puolesta.

Purkkapalloa puhaltava muurahainen, ruostumaton teräs, 2013. Kuva: Jussi Tiainen.

Purkkapalloa puhaltava muurahainen

Kaulasen uusimpia teoksia on luonnos Turussa sijaitsevaan Hirvensalon kouluun vuonna 2015 valmistuvaan teräsveistokseen, joka on saanut nimekseen Purkkapalloa puhaltava lepäävä muurahainen. Se loihtii katsojan eteen saariretken tunnelman, veden valoleikin ja ajatuksen vapaan lennon. Juurakon rihmastot ja musteläiskätestin tavoin vapaita mielleyhtymiä herättävät muodot vievät katsojan kaninkoloon ja Liisan Ihmemaahan, jossa kaikki on mahdollista.

Maanaliset-sarjan (2011) juurakoiden tavoin muodot ovat entistä pelkistyneempiä ja avoimempia alitajunnan tarttua. Lähtökohdat ovat tunnistettavia, mutta niissä voi nähdä kummallisia ötököitä, meren eliöitä, kelluvia koukkuja – tai purkkapalloja puhaltavan lepäävän muurahaisen. Rorschachin kuuluisan musteläiskätestin tavoin ne kertovat meistä, kokemusmaailmastamme, tunteistamme, tavastamme ajatella ja työstää näkemäämme.

***

Jäätyneitä performansseja

Kankaanpään taidekoulusta vuonna 1991 valmistuneen Anne Meskanen-Barmanin luovan työn juuret ovat osittain teatterissa. Jo lapsuudesta alkanut harrastus vei sittemmin nuorisoteatteriin ja Valkeakosken kaupunginteatteriin, ja hakipa hän Tampereelle ja Lahteen opiskelemaan teatteria ennen kuin päätyi kuvataiteilijan uralle: ”Teatteri on ollut tässä tärkeä, työni ovat usein lavastuksenomaisia, näyttämöllisiä… kyllä se tulee sieltä.” 
Muutkin lapsuuden harrastukset ovat jättäneet jälkensä kuvanveistäjän työhön: lumiveistoksia, nukkeja, lavastuksia, jopa iso Barbie-talo. Nostalginen tai sentimentaalinen Meskanen-Barman ei kuitenkaan ole. Elollisen ja elottoman risteyttäminen on yksi hänen metodeistaan. Taiteilijan Kasvihuoneessa (2010–2013) mullasta nousee ihmissormia ja sääri rönsyää suuren ruukun reunojen ylitse, Reppu (2010) ottaa selän muodon ja Saappaiden (2007) pintaan nousevat ihmisen varpaat. 

Uimari. Kuva: Pekka Barman.

Joissain katsojissa hänen varsin absurdi ja surreaalinen kuvamaailmansa herättää jopa torjuntaa. Nokian kaupungintalolle ostettu Auringonpalvojat (1994) on peitetty aikoinaan liinalla valtuuston kokouksessa ja Jorvin sairaalassa näyttelyssä ollut Tuolilla hyppelijät (1996) oli siirretty omaisten pyynnöstä piiloon. ”’Ällöttävää’, sanoo toinen näyttelyvieras, mutta minusta ei – minulle Anne Meskanen-Barmanin Kasvihuone on toivon kuva”, kriitikko Raisa Jäntti kirjoittaa näyttelykokemuksestaan vuoden 2013 Purnun kesänäyttelyssä.

Ällötys ja toivo samassa teoksessa? Tällaisia jakolinjoja Meskanen tuottaa töidensä herättämillä kaksoismerkityksillä, jotka haarukoivat elämän suuria kysymyksiä dialektisten vastaparien kautta: huumori–kauhu, syntymä–kuolema, ruma–kaunis, tosi–epätosi… 

Rajatiloja ja tilanylityksiä

Meskanen-Barmanin työt koostuvat usein hybrideistä, muodonmuutoksista ja rajatiloista, ja näin ne lähestyvät samalla myös huumorin ydintä. Huumori syntyy havaitessamme toisiinsa sopimattomia elementtejä, kun erilaisten ideoiden välille syntyy yllättävä ja odottamaton yhteys. Yllättävä käänne tai asioiden nurinkurinen suhde toisiinsa voi huvittaa tai laukaista nauruksi ratkeavan ilon, mutta outo tilanne voi johtaa myös hämmennykseen, kuvotukseen ja torjuntaan. 
Tämän ominaisuuden Meskanen-Barman tunnistaa itsekin työssään, mutta kokee huumorin tai humoristisen asenteen itselleen ominaiseksi: ”Pidän töitäni humoristisina, rakastan tilannekomiikkaa. Näen huumoria niin paljon, ettei se ole aina edes korrektia.” Voimakasta tunnevaikutelmaa lisää epäilemättä Meskasen käyttämä tekniikka. Hän työskentelee melkein pelkästään ”muotin kautta” ja ”nauttii kääntämisestä” – minkä voisi konkreettisen lisäksi tulkita myös metaforisesti.
Muovailun sijaan Meskanen-Barman ottaa kuitenkin muotteja useimmiten suoraan mallina olevasta ihmisestä tai esineestä, koska hänen mukaansa ”muovailun kautta häviäisi illuusio todesta”. Varmaankin juuri tällainen illuusio sai kuraattori René Blockin nimittämään Meskanen-Barmanin Mäntän kuvataideviikkojen töitä aikoinaan ”jäätyneiksi performansseiksi”. Näin palaamme jälleen teatterin ja esitystaiteen pariin. Suoralla muotilla tapahtumat ja hahmot ovat ikään kuin enemmän läsnä.
Silkka käsityöläisyyskin on Meskanen-Barmanille tärkeää: ”Silmän ja sormen yhteistyö, se että pystyn loihtimaan hahmot, että päässä oleva kuva muuttuu juuri sellaiseksi kuin pitää.” Meskanen-Barman ei vierasta juuri mitään materiaalia; hänelle käy hartsi, silikoni, pronssi, kipsi, ja mehiläisvaha. On hän käynyt yhden kivikurssinkin, ja Lempäälässä odottaa mummolan vanha haapapuu, ”isomummun arkkupuu” – mutta ensin pitää tulla tarpeeksi merkityksellinen idea.

Paluu tulevaisuuteen
 
Yhteenkietomisen ja risteyttämisen lisäksi Meskanen-Barman käyttää tilaa illuusioita luovana elementtinä. Seinä, tyhjä tila tai lattia voi muuttua veden pinnaksi, jonka lävitse uimari kauhoo kohti katsojaa tai jossa hän seisoo kainaloitaan myöten uponneena. Tai tila voi tiivistyä läpinäkymättömäksi sumuksi, josta avannolla kököttävän Pilkkijän (2010) kasvot, kädet, varpaat ja alastomat polvet sekä lattian lävitse nouseva saalis työntyvät meidän havaintomaailmaamme. 
Illuusio rajasta tai toisesta todellisuudesta syntyy taitavasti ripustettujen veistosfragmenttien avulla. Tyhjä tila ikään kuin valjastetaan veistoksen sisäisen dynamiikan palvelukseen ja tilallisen vaikutelman luomiseen. Tilan kokokin voi vaihdella. Se voi olla julkiseksi teokseksi muutettu vanha puhelinkoppi Helsingin Jätkäsaaressa (Paluu tulevaisuuteen, 2011), Espoon Järvenperän koulun keskusaula (Blues Brothers, 2009) tai galleriatila, jonka oliot valtaavat tullen yllättäen jostakin ja mennen saman tien jonnekin, ties minne. 
Meskasen teoksissa ”häiritsevää” on niiden äärimmäinen ruumiillisuus, lihallisuus, olipa valos otettu sitten aviomiehen kasvoista tai uimarenkaasta. Se on samalla jotain liian todellista ja liian outoa. Alaston mies näyttää olevan juuri putkahtamassa katon lävitse sisään puhelinkoppiin, samaan aikaan, kun alaruumis jatkaa lattian kautta pois toiseen todellisuuteen – tapahtumien ajallinen järjestys on tosin epäselvä. Espoon Järvenperän koulun vedensiniseksi maalatusta keskuspilarista ihmisen raajat työntyvät esiin kuin maitokylvyssä makaavan yhdysvaltalaisen koomikon (Whoopi Goldberg) raajat Annie Leibovitzin kuuluisassa valokuvassa, hahmot vain sulautuvat peruspinnan sinisyyteen, ikään kuin uiskentelevat siinä.
Kasvihuoneessa ruukuista kasvavat kehon osat versovat vihreinä, Paluu tulevaisuuteen ja monet muutkin Meskasen teokset korostavat kuvatun hahmon aitoutta ihon väristystä myöten. Ja sitten ovat nämä pintakäsittelyltään ”abstraktit”, tilojen rajoille asettuvat ja korkeintaan muutamin värillisin aksentein korostetut valkoiset hahmot: pinnan illuusion luovat ulpukat, uimaan laskeutuvan ihmisen alaruumis, pärske veteen sukeltajan ympärillä, pohjaan vajonnut uimarengas… ja ”pinnalla” uiskentelevat mustat joutsenet. Seinän tai lattian sijaan todellisuuksien raja piirtyy ilmaan ja paljastaa pinnantakaisen maailman, ainakin osan siitä.

***

Eläimen ja ihmisen rajapintoja

Teippi, kumi, puu ja neonvalo. Valoa heijastavat vesi- ja peilipinnat, turkikset, täytetyt hirvenjalat. Prahan taideakatemiassa opiskelleen (1997–98) ja Kuvataideakatemiasta vuonna 1999 valmistuneen Inka Niemisen näyttelykokonaisuuksiinsa valitsemat materiaalit vaihtelevat suuresti. Hän ei ole materiaalimystikko, joka yrittäisi kaivaa esimerkiksi puusta esiin sen sielun, mutta niinkin hän hieman paradoksaalisesti tulee tehneeksi. Kun hän kuorii koivua, haapaa tai leppää, hän tuntee ja tuo myös esiin kullekin lajille ominaisen tuoksun.

Yö Lemmenjoella. Kuva: Jussi Tiainen.

Kuorimalla Nieminen ei kuitenkaan paljasta mitään kätkeytyneitä merkityksiä, vaan luo uusia yhdistämällä puun hohtavaan neoniin tai lasiin ja täytettyyn hirven sorkkaan. Hänelle moninaiset materiaalit ovat lopultakin yhtä ja samaa maailmaa, jossa luonto ja kulttuuri, orgaaninen ja abstrakti kietoutuvat oudolla tavalla toisiinsa. ”Henki ja ruumis, eläin ja jumalat kohtaavat jokaisessa olennossa”, on hän itse todennut, ja näin on hänen teostensakin laita. 
Nieminen törmäyttää toisiinsa materiaalit – vaikkapa juuri puun ja neonvalon. Kulttuuri ja luonto, inhimillinen ja eläimellinen asettuvat rinta rinnan kuin ihmisen mieltä jäytävä avoin kysymys. Nieminen hakee ”eläimen ja ihmisen rajapintoja”. Metsästä ja takapihoilta löytyneet puunrungot ja karahkat voivat kuorittuina, ilman liitoksia ja yhteen niputettuina kokea lihassäikeinä, maasta nousevina eläinten hahmoina tai vaikkapa laskeutuvina hiuksina. 
Samalla niitä voi tarkastella abstrakteina muotoina, vaikka taiteilija itse sanookin olevansa kiinnostunut abstraktiosta vain näyttelytilaan liittyvänä kysymyksenä, eikä veistoksellisen muodon ongelmana.  Työskennellessään Tapio Junnon ateljeessa Nieminen oppi kuitenkin jotain siitä, kuinka henkilöhahmon kuvauksen karikoista selvitään. Ja omaan, hieman paradoksaaliseen tyylinsä, hän vetoaa myös taiteilijan ”muototajun" tärkeyteen, mistä hän muistelee jo Kain Tapperin (1930–2004) yhteisen työrupeaman aikana puhuneen.

Kulttuuri ympärillämme
 
Näkemisessä on aina kysymys näkemisestä jonakin. Kuuluisa esimerkki tästä on kani–ankka-kuvio, josta silmä poimii joko kanin tai ankan hahmon riippuen siitä kumpi skeema kulloinkin aktivoituu tai mihin ominaisuuksiin kiinnitämme huomiota. Niemisen uusimmat veistokset hyödyntävät tätä näkemisen kaksoiskierrettä, jota taiteilija tietoisesti ohjaa. Veistokset muistuttavat tuuhealatvaisia puita, jotka seisovat kahdella jalalla kuin ihmiset, mutta ovat vailla jalkateriä kuin sorkkaeläimet. 
Nimeämällä Nieminen liittää teokset pohjoisen maisemaan tai mammuttien aikaan (Norjan rajalla, Yö Lemmenjoella, Mammutti, 2013).  Materiaalien yhdistämisen lisäksi Nieminen on kiinnostunut pinnoista, heijastuksista ja yllättävistä rajauksista, joihin liittyy myös veistoksen asemoiminen näyttelytilaan. Hirvipolku (2010) koostuu lähes koko näyttelytilan täyttävistä hirven jaloista, jotka rakentuvat kuoritusta puusta, valkeasta tekoturkiksesta ja oikeista eläimen sorkista. Juoksuun ojentuneet raajat näyttivät läpäisevän helposti ihmisen suojakseen rakentaman lasiseinän ja työntyvän suoraan kulttuuriseen todellisuuteemme. 
Nieminen toimii tilan ehdoilla, mutta ottaen sen osaksi omaa ilmaisuaan. Hirvipolku perustui suoraan lattialle sijoitettujen elementtien väliseen tasapainoon ja aineettomaan jännitteeseen, joka sai ne pysymään pystyssä. He keskustelivat lammen rannalla myöhään yöhön (2010) -teosta varten Nieminen rakensi valkoisen näyttämön ja veden täyttämän pienen lammen, jonka ympärille kolme mustaa hahmoa asettuivat kuin kantajastaan irronneet elävät hiuskuontalo.
Muotojen suhde tilaan ei siis Niemiselle ole lainkaan yhdentekevä. Esimerkiksi perinteisen jalustalle sijoitetun teoksen konventiota hän on purkanut tekemällä itse lattiajalustoista veistoksia, ripustaen niitä seinälle ja kysyen, missä kulkee veistoksen ja jalustan raja.

Luonto itsessämme
 
”Me, ihmiset, pyrimme työmme ja toimeliaisuutemme avulla purkautumaan ulos nahasta, jonka luonto on meille suonut", Nieminen pohtii. Toisaalta ihminen myös käyttää eläimiä niin ravintona, suojana kuin symbolisena kainalosauvanaankin. Vuonna 2011 galleria Ortonissa pitämässään näyttelyssä Nieminen otti lähtökohdakseen Leonardo da Vincin (1452–1519) kuuluisan maalauksen Nainen ja kärppä (1483–90) ja lähti varioimaan sitä oman ajattelumaailmansa kautta. 
Kärppään, nahkoihin ja koristautumiseen Nieminen on aiemminkin viitannut tai esittänyt ihmisen, tarkemmin sanottuna muotilehden palasista kootun kaksipäisen naishahmon (The Double, 2006) seinällä kuin metsästysmajaa koristavat hirvenpäät tai muut trofeeksi kutsutut metsästysmuistot. 
Mutta kuvion voi kääntää toisinkin päin, kertoa kulttuurisista käytännöistä vaikkapa lampaiden tai kanojen avulla niin kuin eläinsaduissa tehdään. 
Niemisen uusin mediavalinta on valokuvaus, jonka aiheeksi valikoituneet kukot ja kanat tepastelevat abstraktien muotojen luomassa tilassa kuin eksyneet katsojat galleriassa. Eläinsatujen metodia noudattaa myös hänen varhainen Kahdeksantoista lammasta -teoksensa (2001) näyttelytilassa sivistyneesti tepastelevine lammaslaumoineen. Eläinten sirot jalat ovat kuitenkin oudosti puusta tehtyjä, mikä omalta osaltaan estää liian helpot satutulkinnat. 
Vaikka Nieminen ei olisikaan mikään perinteinen eläinkuvaaja, hän on aina ollut eläinten kanssa. Veistosten takaa voi aistia tietyn kantaaottavan virityksen, jossa eläimille ”ei varata inhimilliselle kulttuurille niin ominaista pelkkää hyöty- ja käyttöeläimen roolia”. Niemisen mielestä suhde on kaksisuuntainen: ”Kun me jätämme jälkemme luontoon, luonto tekee saman meille. Se merkitsee meidät. Esineistämällä luontoa tulemme samalla esineellistäneeksi itsemme.”

***

Myyttejä ja muuttoreittejä

Itämerensuomalaisten kansojen tarustossa linnut ovat myyttisiä olentoja. Saamelaiset asettivat tyttölapsen kehdon ylle riekon siivet, jotta tästä kasvaisi yhtä viaton ja puhdas kuin riekosta hangella. Hantien ja mansien unilintu oli teeri, jonka kuva varjeli nukkuvaa lasta. Laulujoutsen, kurki, käki, korppi, huuhkaja… eivät ”pelkkiä lintuja” nekään. Ja maailmahan syntyi sotkan munasta – vaikka saattoi sen runonlaulajien mukaan pyöräyttää kuikka, kokko, pääsky tai hanhikin. 
Pirkko Nukarin aiheiksi ovat kuitenkin valikoituneet rytikerttusen, rantasipin ja yksinäisen lokinpoikasen kaltaiset rantojen asukit, pelloilla viihtyvät töyhtöhyypät tai pihojen ja metsien västäräkit, punarinnat, peukaloiset, pikkutikat, puuhakkaat tiaiset ja oksistoon sulautuvat pajulinnut ja hippiäiset. Ne liittyvät Karhunkaatajantieltä avautuvan metsäsaarekkeen, nuoruuden Hailuodon tai Pernajan Kabbölessä, aivan veden rajassa sijaitsevan kesäpaikan luontoon. 

Kaislikossa, 2013. Kuva: Johnny Korkman.

Lintuja on löytynyt myös matkojen varrelta. Residenssi Länsi-Afrikan Beninissä tuotti luonnoskirjaan lukuisia lintuhavaintoja, meille ehkä eksoottisia, mutta beniniläisille varsin arkisia – ja kuinka moni meillekin tutuista lajeista tuntee yhtä lailla Fennoskandian kuin Afrikan mantereenkin kolkat? Tapio Junnon kanssa tehty matka Egyptiin vuonna 1983 oli myös merkittävä niin kuvanveiston kuin luontohavaintojenkin suhteen. Onhan sieltä kotoisin Horus, haukaksi kuvattu taivaanjumala, joka on löytänyt tiensä myös Nukarin veistoksiin.

Biologiaa ja taidetta

Nukari ei ole kuitenkaan pelkästään mytologian ja luonnonmystiikan pauloissa. Mukana kulkee biologinen tietoisuus, joka juontaa juurensa jo nuoruudesta, jolloin Nukari joutui tekemään valinnan luonnontieteen ja kuvanveiston välillä. Valmistuttuaan Taideteollisesta korkeakoulusta hän ehti opiskella Helsingin yliopistossa vuoden verran sellaisia aineita kuin adaptaatio-oppia, populaatiogenetiikkaa ja muita luonnon prosesseja mallintavia tieteitä. 
Mukana kulki myös ekologinen ajattelu ja huoli ympäristön säilymisestä – eikä pelkästään saasteista ja luonnontilasta, vaan myös ihmisen yrityksestä manipuloida elämää. Nukari on muun muassa tehnyt veistoksen Thorin, maailman ensimmäisen, vuonna 2001 koeputkihedelmöitetyn kotkan innoittamana – ja jopa huumorilla höystettynä: pronssinen kotkanpoika ihmettelee maailmanmenoa tyhjässä Flora-margariinipurkissa kököttäen. 
Piirtämisen ja luonnontapahtumien suoran havainnoinnin lisäksi Nukari tutkii lintujen anatomiaa. Varmalta kuolemalta ateljeeseen vuonna 1997 pelastettu silkkiuikku on ollut monen veistoksen mallina, Helsingin Laaksolahden kappelin alttariveistokseen (Yhteys, 2003) taas on ikuistettu edesmenneen lemmikkikyyhkyn hahmo. Apua anatomiaan liittyviin ongelmiin tarjoavat myös työhuoneen pikku pakastimeen säilötyt, kuolleena löydetyt siivekkäät. 
Vaikka veistosten lähtökohta ja toteutustapa ovat kiinni kokemuksessa ja luonnon tarkassa havainnossa, mukana on viitteitä myös myytteihin ja muihin kulttuureihin, esimerkiksi balilaisiin hautajaisrituaaleihin tai Egyptin taiteeseen. Ikkunaan lentäneen varpushaukan Nukari on veistoksessaan käsitellyt kuin muumion ja Helsingin Ruskeasuolla seisova kurki (Kurki on laskeutunut, 2003) levittää siipensä samaan tapaan kuin egyptiläisiä temppeleitä ja hautakammioita suojaavat haukat.

Plastisuutta ja havaintojen tarkkuutta

Lintujen lisäksi Nukaria on aina kiinnostanut niiden ympäristö, ja niinpä monet veistokset ovat kasvaneet installaatiomaisiksi kokonaisuuksiksi, joissa on paljon muutakin kuin lintu oksallaan. Mukana voi olla rantaa, ruovikkoa, jopa ihmisen jättämine jälkineen – tai suurennettua planktonia, jonka loputtomia muotoja Nukari on tutkinut yhdistäen jälleen biologista tarkkuutta ja veiston vaatimaa plastisuutta.
Kesällä vaikeasti havaittavaan, rantakaislojen varassa huojuvaan rytikerttusen pesään Nukari törmäsi kävellessään talvella Kabbölen merijäällä ja piirsi sen herkin viivoin luonnosvihkoonsa. Vuosia myöhemmin syntyneessä, kooltaankin todellisuutta vastaavassa veistoksessa (Kaislikossa, 2014) luonnon havainto, ilmaisun tarkkuus, tilallinen taituruus ja pinnan viimeistely on toteutettu niin mestarillisesti kuin vain aiheensa syvällisesti tunteva ja pettämättömällä muototajulla varustettu taiteilija sen voi ilmaista. 
Nukarin realismi ei kuitenkaan koskaan ole kuivakkaa naturalismia. Mukana on veistotaiteen vuosituhantinen perinne, ilmeikkäästi muovaava kädentaito, lyyrinen herkkyys, väliin raadollinenkin tietoisuus maailmanmenosta ja sitä kautta tragedian taju – huumoriakin. 
Veistosten lyyrisesti soivissa muodoissa paljastuu siivekkäiden koko elinkaari ja elämän monimuotoisuus alkaen näennäisen yksinkertaisista planktoneista ja ulottuen lintujen lisäksi myös kasveihin ja pikkunisäkkäisiin. Tai kakkakikkaroihin, joiden luota löytyy elämää. Nukari on nimittäin lumoutunut hyönteistenkin maailmasta. Sitä kautta voimme jälleen kuvitella reitin Egyptin mytologiaan: turilasmaisiin (Scarabaeoidea) kuuluva pillerinpyörittäjähän on esikuvana skarabeena tunnetulle muinaisegyptiläiselle amuletille.

Pinnan lumoa ja luonnetta

Plastisuus ei kuitenkaan ole pronssiveiston ainoa keskeinen ulottuvuus. Siselöity eli valun jäljiltä siistiksi käsitelty pronssi on vasta pohja. Se miltä teos varsinaisesti näyttää, minkä tunteen se kykenee välittämään, syntyy lopulta pintakäsittelyn, patinoinnin kautta. Tässä Nukari on mestari. Kun hänen kuvaamalla sinitiaisella on Lumisateessa (2008) kylmä, se myös välittyy katsojalle. "Hiljainen lumisade linnun ympärillä on liikkeessä, väreilee. Lintu miltei katoaa lumisateeseen…", kuten taiteilija-kollega Inari Krohn siitä kirjoittaa. Ilma, säätila, tauonnut tuuli, kaikki ne ovat läsnä. 
Lähes maalaukselliseksi luonnehdittava pinta, hiljaa satavan lumen illuusio, sen valkoinen riite on syntynyt ”valepotkupatinalla”. Potkupatinoinnissa veistoksen pintaan tarttuneen valkean muottimassan annetaan osin näkyä, mutta muuten pintakäsittely on niukkaa. Saadakseen aikaan talven ja huurteen tunnun Nukari on ensin hiekkapuhaltanut teoksen ja lisännyt siihen vasta sitten muotissa käytettävää samottimassaa. 
Teokset saavat joskus "tekeytyä" ulkoilmassa, mutta ateljeessakin pintojen "kypsyminen", oikeiden sävyjen löytyminen vie oman aikansa, korpin mustuutta, rannan ruskeutta tai ammoniumkloridilla rytikerttusta kannattelevien järviruokojen vihreyttä pikkuhiljaa esiin "maalaten".  Ja osaa Nukari käyttää kiiltävää pintaakin hyväkseen: metsänpohjaan maatuvaa, kuollutta punarintaa (Hiljaiseloa, 2005) valaisevat hiipuvat auringonsäteet, jotka karhunkielellä hankaamalla on poimittu esiin ammoniumkloridilla tummaksi patinoidusta pinnasta. 

Illuusioita ja ratkaisevia hetkiä

Lintujen havainnointi luonnossa ei ole ihan helppoa. Kuinka moni meistä on nähnyt hippiäisen tai edes pajulinnun höyhenpuvun kaikki yksityiskohdat. Ilmassa kevyesti liitävän ja katsetta pakenevan olennon kuvaaminen ja siiveniskunpituisen liikkeen vangitseminen painavaan, paikalleen jähmettävään pronssiin onkin sitten varsinainen taitolaji. On pystyttävä kuvaamaan valokuvauksesta tuttu ”ratkaiseva hetki”, joka Nukarin veistoksissa voisi tarkoittaa esimerkiksi ”lähdön tai laskeutumisen hetkeä, hetkeä ennen asian täyttymistä”. 
Muodonannossa, ratkaisevan hetken vangitsemisessa ja tilan illuusion luomisessa Nukari onkin niin taitava, että lintujen mielestä hän kykenee samaan kuin 700-luvun kiinalainen maisemamaalari Wu Daozi, joka käveli sisään maalaukseensa ja katosi sinne (Sven Lindqvist: Myytti Wu Tao-tzusta, Weilin+Göös 1968). Nukarin Galleria Ortonin veistopuistoon muotoilema Sepelkyyhkyn vesipaikka (2002) kylpyaltaineen houkutteli nimittäin oikean sepelkyyhkyn kylpykaveriksi, minkä Ortonin yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen sai työhuoneensa ikkunasta ikuistettua kuvasarjaksi. 
Kuvaksi jähmettynyt silmänräpäys, lyyrinen toden tuntu ja materian ikuisuus – olisivatko siinä Nukarin veistäjän luonnetta kuvaavat elementit. Taidekriitikko Pessi Rautio on epäilemättä oikeilla jäljillä esittäessään, että ehkä ”Nukarin veistosten ydin onkin tuossa hetkellisyyden ja ikuisuuden kohtaamispisteessä”, ihmisen ja luonnon kohtalonyhteydessä, jossa olemassaolon riemukas tunne ja tragedian väistämättömyys ovat yhtä aikaa läsnä.


***


Pienen liikkeen syvyydestä

”En ole koskaan voinut hallita kuvaa haluamalla”, graafikkona ja piirtäjänä tunnettu kuvataiteilija Eeva Tiisala toteaa. ”Halu ei yllä löytämään kuviani. Haluaminen on minun kuvieni maailmassa vieras sana. Kuva on aina ollut ja minulle hallitsematon mahdollisuus." 
Urakin on hänelle vieras sana. Tiisala on opiskellut Taideteollisen korkeakoulun iltalinjalla ja on sittemmin saanut taidegrafiikan biennaaleista ja triennaaleista palkintojakin, mutta nämä ovat hänelle pikemminkin ”sosiaalinen suoja”.

Maailmasta Tiisala ei kuitenkaan ole vieraantunut: ”Se maailma, jota kuvaan, on minulle pohjattoman tärkeä.” Alkuun hän kuvasi eläimien kautta elämää, koska ihminen oli hänelle ”aivan outo ilmestys, ihminen on vieras olento”.

Sisäisen näkemisen taidosta
 
Kuva on kuitenkin tullut Tiisalalle tutuksi. Hän piirtää paljon. Usein paras työaika on aamuyö. 
”Kohtelen kuvaa täysverisenä kumppanina, joka puhuu ja hengittää rinnalla. En voi pakottaa kuvaa. En voi vaatia kuvalta mitään, pikemminkin katson. Seuraan sitä, minne se minua kuljettaa, vie. Mitä se minulle näyttää.” Tiisala ei siis kuvaile tunnetilojaan, ei yritä tavoittaa niitä kuvan avulla, vaan antaa prosessissa kuvan tehdä hänelle tunteen. 

Lyijykynäpiirustus. Kuva: Jussi Tiainen.

Tiisala ei tee kuvaa, vaan antaa sen tulla esiin. Hän ei myöskään piirrä koskaan mallista. Eikä tee luonnonhavaintoja. Ja taas ajaudumme kiistaan sanoista, kun viittaan hänen erääseen videoteokseensa, jossa tuuli käy puiden latvoissa, luonnonhavaintona. ”Kyse on pikemminkin tunteesta ja mystiikasta. Luulisin, että se mitä piirrän, ei ole niinkään vain näkemisen, vaan sisäisen näkemisen ja kokemisen matkaa.” Hänen mukaansa kyse on pikemminkin ”havahtumisesta, kokonaisvaltaisesta tunteesta”. Mitä me tajuamme? Mitä me näemme? Miten elämä on meille? 
Taideteokset tuovat pienen aavistuksen asioiden tolasta, sitä voi ”herätä, avata silmänsä ja tajuta olevansa hengissä, tajuta elämää uudessa valossa”. 
Elämän herkkyys, hauraus, katoavaisuus koskettavat. Sellaisia ovat Tiisalan piirustuksetkin, joiden viiva alkaa lähestyä pistettä. Ne ovat pieniä paperilappusia, joita voi epähuomiossa katsoa väärinpäin tai heittää vaikka vahingossa roskiin.

Elämän lempeydestä
 
Tiisalan vähäeleiset piirustukset ovat kuin runoja, lyhyitä ja ytimekkäitä. Pienuudessa piilee myös niiden suuruus: ”Piirustukseni ovat minulle hirveän syvä todellisuus, se pienin liike on syvin liike, oleellisin liike.” Ja voivat ne joskus kadotakin, senkin Tiisala tietää. Ikä on kuitenkin tuonut mukanaan kyvyn ”laskea itsestään irti, olla syrjässä”.
Yritämme kuitenkin vielä luokitella Tiisalaa, ja taas riitelemme termeistä. Tiisala ei halua luokitella, vaikka vakuutan, että sienetkin on käytännöllisesti syytä luokitella syötäviksi ja myrkyllisiksi. 
”Rakastan elämän lempeyttä… lempeää elämää, en luokittelevaa. Ei sieniäkään tarvitse luokitella sen mukaan, onko niillä oikeus olla olemassa tai olla olematta. Ja alan minä pitää ihmisestäkin. Olen riippuvainen positiivisesta ja liikuttunut ymmärryksestä hetkessä, kun elämän lempeys pystyy kasvamaan ja yltämään koskettamaan ihmiselämän vääjäämättömässä kipeydessä, lohduttomuudessa, tässä merkillisessä ihmisyyden matkassa…”

Puhumattomuuden ovista
 
Tiisalalle väri on tunne, kokonaisvaltainen tajunta, keltaisten perhosensiipien lento heinällä, maailman aukaiseva runo. Siksi hän käyttää sitä harkiten, mustan ja valkoisen ehdottomuuteen luottaen. Taiteen henkisestä sisällöstä kirjoittaneelle Wassily Kandinskylle (1866–1914) musta ja valkoinen ovat kaksi hiljaisuuden ääripäätä, joiden sointi resonoi katsojan sielussa.  Lopulliseen hiljaisuuteen vaipuvan mustan rinnalla valkoinen soi kuin vaikeneminen, jonka äkkiä ymmärtää.
”Taide on kieli, joka aukaisee jotakin omassa puhumattomuudessani”, Tiisala muotoilee. Siinä on jotakin ikonin tai Andrei Tarkovskin (1932–1986) elokuvien kaltaista, pelkän katseen ulottumattomiin jäävää, suoraan ihmisen syvimpään henkiseen puoleen, mieleen ja tuntemiseen vetoavaa, sitä liikauttavaa. Ikonien käännetty perspektiivi ei johdata katsetta kaukaisuuteen, vaan avaa dialogisen tilan katsojan ja kuvan välille. Ne puhuttelevat ihmisiä, ”jotka käyttävät niitä kuin vettä”. 
Jos Tiisalan piirrokset avautuvat sielusta maailmaan päin, hänen vuodesta 2001 alkaen kuvaamat ja näyttelyihinsä liittämät videot maalaavat sielullista maisemaa ulkoisten ilmiöiden avulla. Hahmoton hahmo liikkuu Hailuodon rantakivikossa ja esittää kysymyksen elävän ja elollisen suhteista, perhonen koskettaa hetken ja ikuisuuden välistä haavaa ja elämän sinnikkyys näyttäytyy epätoivoisesti räystään alle pesäänsä rakentavan linnun hahmossa. Se ei anna periksi, vaan jatkaa kerta kerran jälkeen maahan tippuvan toivon rakentamista. 
Junnon ateljeessa Tiisala työskenteli äärimmäisen fyysisten ja konkreettisten asioiden äärellä. Esineiden muodon sijaan häntä kosketti niiden kautta välittyvä ihmisyys. "Konkreettisen kuvan takana on tyhjän päällä olevan ihmisen todellinen sielullisuus. Koko ihmiskuntahan etsii jotakin nimeämätöntä. Piirtäminen on rehellisyyttä tälle etsinnälle ja todelliselle itselle. Konkreettinen teos on vesi, joka haluaa tulla juoduksi, vasta sitten se täyttää oman tehtävänsä." 
Janotuksi tuleminen ei kuitenkaan ole katsojalle esitetty vaatimus, sillä ihmisillä on vapaus jättää teokset huomiotta. "On varmasti paljon ihmisiä, joille minun maailmani ei kuulu", Tiisala sanoo. Hyvällä onnella joku kuitenkin pysähtyy niiden äärelle, imee tuulessa heiluvien puunlatvojen hiljaista suhinaa kuin elämässä kiinni pitävää happea. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti