Julkaistua 526: Patsaita, postimerkkejä ja katuja

Tänään oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Heräsin, join aamukahvin ja parvekkeella röökillä tiesin yhtäkkiä, mistä kirjoittaisin (olihan tuo huomattu jo maailmallakin – tästä likistä The Huffington Postiin):

Patsaita, postimerkkejä ja katuja

Tohmajärvellä kuohuu. Iskelmälaulaja Katri Helena (s. 1945) on saamassa itselleen nimikkokadun, kun Kauppakatu ja pätkä Kirkkokatua ollaan muuttamassa Katri Helenan raitiksi. 

Kaikkia tämä ei ole miellyttänyt. Kauppiaat kai pelkäävät, että ihmiset eivät enää löydä kauppoja. On mukana uskonasioitakin: Tohmajärven evankelisluterilaisen seurakunnan valtuutettu Veijo Tuunanen on nimittänyt hanketta peräti ”kulttuuriskandaaliksi”. Näin Tuunanen blogissaan: ”Hänen julkinen esiintymisensä henkimaailmojen kuuntelijana ja tulkkina voi myös arveluttaa perusluterilaista. Jos Kirkkotie häviää Kemien keskustasta, niin mitä kunnioittamaan tai muistuttamaan mahtaa tulla tilalle?” 

Haminassa ei kuohu niin paljon, kun Pelle Miljoonalle (s. 1955) ollaan kesäkuussa pystyttämässä patsasta Tervasaareen. Ja kumma kyllä: patsaasta ei ole tulossa outoa ITE-hökötystä tai sosialistista realismia edustavaa näköispatsasta niin kuin Jari Litmasen muistomerkki Lahdessa. Pelleä muotoilee nimittäin ihan oikea nykytaiteilija, kuvanveistäjä Heimo Suntio. 

Katri Helenaa ja Pelle Miljoonaa yhdistää se, että he edustavat ns. kevyttä musiikkia. Jos olisi olemassa ”kevyen kuvataiteen” kategoria, sitä edustaisi epäilemättä homoeroottisista piirustuksistaan ja sarjakuvistaan tunnettu Tom of Finland (1920–1991), jota juhlistamaan ilmestyy syksyllä kolmen postimerkin arkki, jossa on tarjolla muun muassa lihaksikkaat, kiiltävät ja alastomat mahtipakarat. 

Niin vaikeaa kuin monen on varmaan niellä asiaa, on Tom of Finland kansainvälisesti paljon tunnetumpi kuvataiteilija kuin Akseli Gallen-Kallela. Uskallan väittää, että hänestä voi Katri Helenan tavoin käyttää ilmaisua ”rakastettu taiteilija”. Hänen merkityksensä monelle homoidentiteettiään kaapissa piilotelleelle on ollut valtava. Helsingin Sanomien uutinen merkeistä tuotti keskusteluhännän puolesta ja vastaan. Jotkut tuomitsivat asian mauttomana pornografiana, mutta oli toisenlaisiakin mielipiteitä, kuten: ”Tämä on huomionarvoinen positiivinen kannanotto Itellalta. Monin paikoin maailmaa homoja vainotaan. Suomessa asiat ovat kuitenkin menossa hyvään suuntaan. Tekemistä tasa-arvon saralla toki vielä riittää. Toivottavasti Suomesta tulee maa, jota ilmatorjuntaupseeri Laaksosenkin kannatti puolustaa.” Kirjoittaja viittaa siihen, että Tom of Finlandille eli Touko Laaksoselle myönnettiin Vapaudenristi hänen ansioistaan tulenjohtoupseerina Helsingin puolustamisessa keväällä 1944. 

Samoin taitaa olla jo Pelle Miljoonankin merkityksen laita. Patsashankkeesta ensin kertoneen Kymen Sanomien jutun keskusteluhännästä voi poimia vaikka seuraavan kommentin: ”Sittemmin minustakin kasvoi ylemmän keskiluokan uranainen ja perheen äiti. Kuullessani mitä tahansa Pellen vanhempaa tuotantoa yllättävissä tilanteissa tulee haikea ja onnellinen fiilis. Se antoi silloin niin paljon.” 

Jos Tom of Finland on kansainvälisesti tunnetumpi kuin Gallen-Kallela, on hän taatusti myös rakastetumpi – jos toki heteronormatiivisissa piireissä vihatumpikin. Mistä tämä johtuu? Siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen maailmansa tarjoaa ns. tavallisille ihmisille samastumispintaa – aivan samoin kuin Katri Helenan ja Pelle Miljoonan laulut, jotka nekään eivät tietenkään aivan kaikkia miellytä. Kansakunnan kaapin päälle nostettu Gallen-Kallela ei tähän oikein pysty. Kun esimerkiksi katson hänen naturalistissävyistä kansankuvaustaan Akka ja kissa (1885) en ryhdy pyyhkimään silmäkulmiani, vaikka muistelisinkin piikana toiminutta ja aikoja sitten kuollutta körttimummoani tai 21-vuotiaana kuollutta Repo-kissaani. Minulle Akka ja kissa on lähinnä taidehistoriaa: kansallinen kuvataiteen merkkiteos, joka on osa Turun taidemuseon kokoelmia. Pitkä taidehistoria tuottaa väistämättä kontekstin, joka vieraannuttaa katsojaa teoksen alkuperäisestä sisällöstä ja taiteilijan mahdollisista intentioista. Näin realistinenkin maalaus voi muuttua ikoniksi – siitä tulee taideuskovaisten pyhä kuva. 

Akseli Gallen-Kallela, Akka ja kissa, 1885.

Mutta toisaalta: onhan Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma (1980) jo ikonisen aseman saanut biisi. Tai Katri Helenan Katson sineen taivaan (1979). Helsingin Sanomat jopa uutisoi Tom of Finland -postimerkit käyttäen kyseistä ilmaisua: ”Homoikoni Tom of Finland saa oman postimerkin”. Miksi nämä ikonit eivät tuota samaa vieraantumista kuin Gallen-Kallela? Kyse on ehkä siitä, että niitä ei ole annettu meille ylhäältä käsin esimerkkeinä laadusta tai kansallisesta merkittävyydestä. Me olemme itse valinneet ne, kokeneet ne mielekkäiksi osiksi arkista elämäämme. Siksi pystyn heteromiehenäkin samastumaan Tom of Finlandiin ja riemuitsemaan hänen saamastaan kunnianosoituksesta. Voiko pohjoismainen demokratia harrastaa tämän terveempää maabrändäystä, josta puuttuu täysin vastenmieliset mittasuhteet saava nationalismi?