Hajanaista
kiistaa rahasta ja yleisöistä
Sini Mononen (toim.):
Alaston totuus taiteesta. Into 2014.
Verkossa
toimiva taidejulkaisu Mustekala on
täyttänyt kymmenen vuotta ja juhlistaa tätä julkaisemalla pamfletin, joka
keskittyy kolmeen teemaan: taidemaailmaan, yleisöön ja kritiikkiin.
Akateemiseen
taidepuheperinteeseen ankkuroituva kirjoittajajoukko uskaltautuu siis hieman
oman mukavuusalueensa ulkopuolelle eikä ihan aina onnistu siinä. Onneksi
ärhäkkyyttä tuovat mukaan pyydetyt vieraskynäkommentoijat, joista osalla on
hyvinkin radikaaleja ja yllättäviä näkökulmia.
Pamfletti
on tunnetusti kiistakirjoitus, jossa kirjoittaja esittävät kärkevästi kommenttejaan
ajankohtaisiin merkittäviin asioihin. Alaston
totuus tekee tätä osin, mutta väliin tuntuu siltä, että varsinainen kiistakumppani
on hukassa. Näin varsinkin Mustekalan
grand old ladyn Irmeli Hautamäen tekstissä ’Kansainvälisyys ja kansallinen projekti
suomalaisessa taiteessa’. Hänen ajatuksensa nationalismin varjosta tuntuvat
jääneen 1980-luvulle, jolloin alettiin Eric
Hobsbawmin myötä keskustella ”keksityistä perinteistä”. Se oli kova juttu
silloin, mutta en kuitenkaan kykene oikein tunnistamaan nykytaidemaailmassamme
nationalismin ongelmaa. Siis itse substanssissa. Tämä ei tietenkään poista
sitä, etteikö markkinaväellä ja taiteenvienti-intoilijoilla oli edelleenkin
nationalistisia pontimia, mutta taiteentekijöitä nämä taitavat vain
hymyilyttää. Hautamäen juttu olisi 30 vuotta sitten ollut terävää ajankohtaista
pamflettikirjallisuutta.
Paljon
terävämmin nykytaidemaailmaan ongelmien ytimeen keskittyy Saara Hacklin, joka pureutuu nykyajan taideinstituutioiden aivan
liian vähän keskusteltuihin kehityskulkuihin – muun muassa Valtion taidemuseon
säätiöittäminen – ja niiden takana piileviin arvopohjiin. Tässä on aihe, josta
on syytä keskustella vielä paljon ja kärjekkäästikin. Asiaa on sivunnut
analyyttisemmin ainoastaan Marketta
Haila Taiteen (3/13) verkossa
julkaistussa netti-extrassa ’Museokonsepti uusiksi?’ Hacklinin erittelemä
agentifikaatio – missä osa hallinnosta siirretään kauemmaksi byrokraattisesta
ja poliittisesta ohjauksesta – on varsin kaksipiippuinen asia. Haluttu
autonomia varmaankin lisääntyy, mutta uudet toimintatavat ja markkina-arvon
merkityksen lisääntyminen tuovat omat ongelmansa. Kuten Hacklin toteaa,
”ainakin kehitys näyttää museomaailmassa edellyttävän jatkuvaa ihmeiden
tekemistä kengännauhabudjetilla”. Voisi näitä kehityskulkuja nimittää suoraan
kurjistumiseksikin. Ja sehän taas voi johtaa siihen, että museoissa nähdään
tulevaisuudessa vain varmoja nakkeja tai pahimmillaan sitä, että Hautamäenkin
argumentit palaavat ajankohtaisiksi: ei ole varaa juuri muuhun kuin sisäänpäin käpertymiseen.
Hacklinia
kirjassa kommentoi Mustarinda-aktivisti Antti
Majava, jonka ajatukset antavat lupauksen tulevasta uudesta
instituutiokritiikistä. Majava toteaa, että ”instituutioiden valta, samoin kuin
niiden byrokraattisuus, on jatkuvasti kasvanut taiteellisten sisältöjen
kehittämisen kustannuksella”. Ja näinhän se on. Siksi on rohkaisevaa olla
mukana Majavan ajatuksessa: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat
itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on
meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään
kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.”
Entä
sitten yleisö? Instituutioiden yleisösuhdetta analysoi Jussi Koitela myös Hacklinia kommentoidessaan: ”Isompien yleisöjen
haikailu ja laajojen erilaisten yleisöiden loputon palvelu karsii
instituutioilta mahdollisuuksia nimenomaan vaihdon ja keskustelun foorumeina,
koska tällöin instituutio keskittyy palvelemaan yleisöä eikä pohtimaan arvojaan
tai tekemään aktiivista yhteiskunnallista työtä näiden arvojen pohjalta.”
Koitela ennustaa instituutioista pakenemisen kiihtyvän lähiaikoina. Tähänkin
ajatukseen on helppo yhtyä.
Sini Mononen pohtii yleisöä, elitismiä ja populismia omassa kontribuutiossaan ja päätyy siihen hämmentävään puuroja ja vellejä sekoittavaan ajatukseen, että yksi yleisön tapa olla elitististä on kieltäytyä tarjolla olevasta tiedosta ja tuomita taide elitistiseksi. Näinhän meillä toki tehdään, mutta kai eliittiin sentään liittyy rahan ja vallan kietoutuminen. En näillä eväillä vielä lähtisi nimittämään perussuomalaisia taideyleisön elitismin edustajiksi. Toki heistä voi sellaisia joskus tulla – sitten kun esimerkiksi kulttuuriministeri on persu ja museoiden johtokunnissakin heitä on enemmän kuin se yksi satunnainen.
Sini Mononen pohtii yleisöä, elitismiä ja populismia omassa kontribuutiossaan ja päätyy siihen hämmentävään puuroja ja vellejä sekoittavaan ajatukseen, että yksi yleisön tapa olla elitististä on kieltäytyä tarjolla olevasta tiedosta ja tuomita taide elitistiseksi. Näinhän meillä toki tehdään, mutta kai eliittiin sentään liittyy rahan ja vallan kietoutuminen. En näillä eväillä vielä lähtisi nimittämään perussuomalaisia taideyleisön elitismin edustajiksi. Toki heistä voi sellaisia joskus tulla – sitten kun esimerkiksi kulttuuriministeri on persu ja museoiden johtokunnissakin heitä on enemmän kuin se yksi satunnainen.
Kritiikin
ahdinkoon ja tulevaisuuteen ei pamfletin teksteillä ole kovin paljon lisäämistä
siihen viime vuosien palstakilometrimäärään, jonka erilaiset valitusvirret ovat
tuottaneet.
On
pakko tunnustaa, että edellä ehdin vain raapaista muutamia pamfletin
ulottuvuuksia. Siitä on taatusti pohjaksi monelle tulevaisuuden keskustelulle,
joten avaus on varsin tervetullut. Avasi se minunkin silmiäni, koska olen aina
pitänyt mustekalalaisia hieman liian käpertyneinä omaan akateemiseen
perinteeseensä. Käykäämme siis keskustelua ja vallatkaamme byrokraattiset ja
uusliberalismia nöyristelevät instituutiot!
***
Murtuuko
Jerusalemin muuri?
Back to (the) Square 1
Forum Box, Helsinki
7.–30.3.
Checkpoint
Helsingin järjestyksessä toinen näkyvä hanke keskittyy katutaiteeseen ja
arabimaailmaan. Yhteistyössä 15-vuotisjuhliaan viettävän Forum Boxin kanssa järjestetty
näyttely Back to (the) Square 1
kokoaa yhteen joukon egyptiläisiä ja palestiinalaisia taiteilijoita, joiden työskentely
on tapahtunut pitkälti kaduilla – vuoden 2011 arabikevään alkukuohunnan myötä
ja sitä seuranneiden, osin varsin dramaattisten takaiskujen saattelemana.
Inhimillisesti katsoen kammottavin tapahtumaketju on käynnissä sisällissotaa
käyvässä Syyriassa. Tilanteen absurdeista lisäpiirteistä kertoo muun muassa se,
että omia kansalaisiaan vastaan sotaa käyvä Syyrian hallinto on juuri
hyväksynyt lain avaruusohjelman kehittämisestä – siis maassa, missä
sisällissodan uhreja on jo yli 100 000.
Tällaista
taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että se rajuin yhteiskunnallinen taide, joka
on jalkautunut kaduille ja kansan pariin, on usein myös mustan huumorin höystämää.
Varaslähtö
näyttelylle tapahtui kulttuurikeskus Andorrassa, jossa esitettiin 4.3.
palestiinalaisen Khaled Jarradin
dokumentti The Infiltrators (2012). Jarradin
vähän yli tunnin mittainen dokumentti kuvaa raakaa todellisuutta varsin
raa’alla metodilla: kamera juoksee mukana, kiipeilee tikapuilla ja kyttää
puskissa mahdollisuuksia ylittää jo kymmenisen vuotta pystyssä ollut
Länsirannan eristysmuuri, joka eristää palestiinalaisia muun muassa
terveydenhoitopalveluista, omista pelloistaan ja vaikeuttaa heidän työssä
käymistään sekä toisaalta pääsyä uskonnollisten ihmisten tärkeille paikoille,
kuten Jerusalemin Temppelivuorella sijaitsevaan al-Aqsan moskeijaan – yhteen
islamin pyhimmistä paikoista.
Elokuvassa
oli jopa absurdin hauskoja kohtia. Pojat ujuttavat muurin läpi pientä reikää pitkin
ka’ak-leipää – lastina on tuhat leipää. Selitys puuhalle ei suinkaan ole
Länsirannan nälänhädän lievittäminen vaan se, että muuri nousi erään leipurin
leipomon ja kaupan väliin, jolloin tuotteiden siirtäminen Jerusalemin puolella
olevaan kauppaan hankaloitui. Jarrad osui vahingossa paikalle ja antoi kameran
käydä. Pojille kyse on jo normaalista arjesta.
Katutaide
on Suomessa kokenut viime vuosina voimakkaan uuden tulemisen sitten ”klassisen”
1980-luvun – varsinkin Helsingin Stop
töhryille -kampanjan ja nollatoleranssin kuolemisen jälkeen. Asiaa on
epäilemättä auttanut se, että Suomessa on vuodesta 2011 toiminut urheilu- ja
kulttuuriministeri, jolla on katutaidetaustaa ja asiaan liittyvää aktivismia jo
Helsingin kaupunginvaltuustossa toimimisestaan asti.
Suomalainen
katutaide ei kuitenkaan ole koskaan ollut järin yhteiskunnallista. Viime
vuosien näkyvin poliittinen katutaiteilijamme Sampsa on hänkin
jenkkitaustainen.
Forum
Boxin näyttely on tärkeä monessa suhteessa. Se on kiinnostava niille, joille
poliittinen kuvasto ja kuvanluku kulttuurisine erityispiirteineen ovat
tärkeitä. Se on myös kiinnostava kansainvälisessä dialogissa. Se kertoo siitä,
miten arabikevään aktivistitaiteilijat ankkuroituvat moneen perinteeseen.
Mukana on niin perinteistä islamilaista kalligrafiaa kuin läntisen maailman
graafisen suunnittelun virtauksia – monen suomalaisen katutaiteilijoiden tavoin
nämä Lähi-idän kollegat löytävät leipätyöpaikkansa graafisen suunnittelun alalta,
jolloin virtaukset kaduilla ja studioissa liikkuvat molempiin suuntiin.
Tekijät
ovat myös varsin tietoisia siitä, mitä tapahtuu, kun tällainen taide siirretään
turvallisen maan turvalliseen galleriatilaan – jopa hyvin ironisesti, kuten Ahmed Hefnavy, jonka installaatiot
ottavat suoraan kantaa esityskontekstiinsa: vitriiniin sijoitettu Kyynelkaasuase museossa ja
näyttelytilaan levittäytyvä Kyynelkaasu
iskee näyttelytilaan. Avajaisissa yleisö sai myös juoda jääkaapissa
tarjolla ollutta mellakkajuomaa. Tölkissä luki 6230 Riot CS Smoke, ja sisällä oli raikasta mangomehua Egyptistä.
Paikalla olleen Hefnavyn hymy oli moniselitteinen, kun näyttelyn avannut
kulttuuriministeri kulautti juoman naamaansa salamoiden räiskiessä.
Ahmed Hefnavy, Kyynelkaasuase museossa.
Tärkeintä
lienee näyttelyn kahtalainen dokumentaarinen luonne. Iso osa teoksista
dokumentoi sitä, mitä Kairon kaduilla oikeasti tapahtui. Esimerkiksi Mosireen-kollektiivin
monet videot ovat seurausta siitä dokumentointityöstä, jota kollektiivi on
harrastanut. Toistakymmentä ydinhenkilöä käsittävä kollektiivi syntyi tarpeesta,
jonka egyptiläistä kansannousua seuranneiden kuvaajien ja sosiaalisen median
käyttäjien tuottama jättimäinen materiaalimäärä synnytti. Ryhmän jäsenet
tarjoavat mediakolutusta, teknistä tukea, laitteita ja kirjaston taistelua
dokumentoiville aktivisteille. He järjestävät myös näytöksiä ympäri maata.
Toisaalta
dokumentointia tarvitsee myös taide ja aktivistien käyttämä kuvakieli. On
tärkeää, että poispestävät maalaukset ja hiljalleen rispaantuvat ja haalistuvat
julisteet jäävät myös elämään jälkipolville. Näyttelyssä on esimerkiksi
häkellyttävä runsaasti ripustettuna egyptiläisen pseudonyymitaiteilija Ganzeerin (suom. ’kahle’) julisteita,
jotka ovat olleet keskeisessä asemassa arabikevään vallankumouksellisen
kuvakielen synnyssä.
Ganzeerin paskansyöntijuliste.
Egyptiläinen Hany Rashed on keksinyt nerokkaan dokumentointitavan: hän on valmistanut hellyttävän poikamaisia miniatyyrimalleja Kairossa nähdyistä seinämaalauksista.
Palaan vielä Jerusalemin muuriin, jonka herättämä paikallinen keskustelu kertoo myös katutaiteen eettisistä ulottuvuuksista. Länsirannan eristysmuuri on ollut loistava jättimäinen graffitialusta, jota ovat hyödyntäneet supertähti Banksya myöten monet sekä paikalliset että kansainväliset katutaiteen aktivistit. Paikallinen asujamisto ei kuitenkaan ole aina katsonut touhua hyvällä. Osa palestiinalaisista on sitä mieltä, että muurista ei saa tehdä esteettistä objektia, sitä ei saa kaunistella. Monen mielestä muurin pitäisi näyttää tylyt kasvonsa juuri sellaisena kuin israelilaiset sen rakensivat. Yksi vaihtoehto on tietenkin se, että sille käy kuin Berliinin muurille, jonka kansa moukaroi pirstaksi. Tätäkin on jo yritetty, kun viime marraskuussa joukko aktivisteja teki Ramallahin lähellä isoja reikiä muuriin ja murskasi osia siitä. Onko tämäkin katutaidetta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti