Seminaarielämää

Eilen Forum Artis järjesti keskustelutilaisuuden kulttuurijournalismista. Lavalla olivat alustamassa lisäkseni Minna-Mari Parkkinen (YLE Kulttuurin päällikkö), Philip Teir (Hbl:n kulttuuritoimituksen päällikkö) ja Jaakko Lyytinen (Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies). Puhetta johti säveltäjä Ilkka Niemeläinen (vas):

Asioita oli pohjaksi listattu näin:
– Mikä on sosiaalisen median rooli kulttuurijournalismissa?
– Mitä on taidekritiikki? Mitä sillä on tarkoitettu ennen, mitä nyt?
– Kritiikin merkitys yleisölle ja taiteilijalle
– Onko mediakentän laajeneminen muuttanut taidekritiikkiä?
– Millainen on kriitikon rooli asiantuntijana / tiedon välittäjänä?
– Kulttuurin viihteellistymisen vaikutus taidejournalismiin
– Marginaali-ilmiöiden näkyvyys tulevaisuudessa
– Mediayhtiöiden ansaintalogiikan murros, talouden lainalaisuudet
– Kriitikoiden toimintaedellytykset ja mahdollisuudet vaikuttaa journalismin laatuun
– Taiteilijoiden mahdollisuudet vaikuttaa kulttuurijournalismiin
– Kansainvälistyminen, globaalin median mahdollisuudet

Kaikilla oli 15 minuutin alustukset (johon Lyytinen käytti varmaankin 30 min), ja kun ajattelin, että joka kohdasta olisi voinut alustaa sen 15 min, niin en oikein tiedä miten onnistuin puhuessani lähinnä esteettisen paradigman väistymisellä journalistisen paradigman hyväksi (mihin suhtaudun jotenkin ambivalentisti, koska olen sielultani esteetikko ja ammatti-identiteetiltäni nimenomaan journalisti) ja käytin esimerkkinä omaa uraani. Tämä paradigmanvaihdoshuomiohan on Hesarin entisen kulttuurin pomon Heikki Hellmanin käsialaa; tästä linkistä Putte Wilhelmssonin raportti aivan samanlaisesta keskustelutilaisuudesta parin vuoden takaa. 
Jos olen ihan rehellinen, tilaisuus olikin toisteisuudessaan vähän turhauttava. Tuntuu siltä kuin olisin käynyt samanlaisissa tilaisuuksissa nyt useammankin kerran viiden viimeisen vuoden aikana, ja toisaalta nämä virkansa puolesta puhuvat eivät koskaan puhu mitään muuta kuin virkansa puolesta – paitsi ehkä nyt Teir, joka on jättämässä kohta pestinsä ja ryhtymässä freelanceriksi. Lyytisen esittämät käppyrätkin näin jo kolmatta kertaa.
Mutta toisaalta yleisö oli aktiivista ja sitä oli paljon...

... joten en saa varmaankaan lupaa heittäytyä kyyniseksi. Kyllä näitä keskusteluita tarvitaan. Tästä vahvistuksena vielä tästä linkistä Kirjasfääri-blogin Taika Dahlbomin raportti eilisestä – keskusteluhäntääkin näkyy syntyneen.
Sen Dahlbom olisi vielä voinut mainita, että uskalsin – uskaltaa siis tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että uskaltaa taas kerran tulla leimatuksi siksi vanhaksi jäkättäväksi kommariksi – ottaa esiin kapitalismin ongelman suhteessa kulttuurijournalismiin. Nimittäin sen, että lehtitaloissa vallitsee omituinen double bind -tilanne, joka tuottaa alalle skitsofreenisiä piirteitä: journalistit ovat eettisen ohjeistuksensakin myötä vastuussa ensisijaisesti lukijoille ja totuudellisuudelle, kun taas heidän resurssinyörejään hallitsevat lehtitalojen isommat pomot ovat omien ohjeistustensa mukaan vastuussa ensisijaisesti osakkeenomistajille. Tässä mielessä journalismi on tuomittu kuolemaan, jos emme tee asialle ihan oikeasti jotain.
Niinpä minäkin osoitin Lyytisen tavoin retorisia kykyjäni ja kysyin häneltä – entiseltä taloustoimittajalta – heti ensimmäisenä kysyjänä hänen puheenvuoronsa jälkeen Hesarin edellisen vuoden liikevoittoprosenttia. Tiesin, että hän ei vastaa, eikä hän vastannutkaan. Case closed. Tunsin itseni hetken aikaa ihan Matlockiksi.