Eilen ilmestyi pitkän tauon jälkeen Kirkossa ja kaupungissa (19/2014) peräti kaksi juttuani (yksi on vielä tulossa ennen lomia). Jotenkin hassusti on käynyt niin, että olen kuvataidekritiikkien lisäksi kirjoittanut syksystä alkaen kolme henkilöesittelyä, ja kaikki ovat olleet muusikoista. Ensin Kari Peitsamo ja Vesa-Matti Loiri – ja nyt sitten Sakari Kukko, jonka kanssa vietimme pari viikkoa sitten herttoniemeläisellä terassilla hauskan juttutuokion:
Kotona kaikkialla
Pitkästä urastaan maaliskuussa
Emma-palkittu Sakari Kukko ei viihdy musiikkibisneksessä mutta liikkuu
intohimoisesti ympäri maailmaa.
Sakarin
Kukon (60) ensimmäisen menestyksen ja tuoreen Emma-palkinnon väliin mahtuu jo
liki viisi vuosikymmentä musiikkia. Hän nimittäin voitti 1. palkinnon
yksinlaulussa seurakuntapoikien valtakunnallisilla talvipäivillä Jyväskylässä
vuonna 1965.
Kukon
koti oli klassisen musiikin täyttämä, ja alivuokralaisen pianokin oli käytettävissä,
joten tie naapurissa asuvan, Sibelius-Akatemiasta valmistuneen
pianonsoitonopettajan Anni Helasvuon oppilaaksi
oli hyvin pohjustettu.
Kukko
tiesi jo 16-vuotiaana haluavansa ammattimuusikoksi, mutta tyyli oli tuolloin
vielä hakusessa. Hän opiskeli klassista musiikkia vielä Oriveden kesäkurssilla,
mutta sitten toinen kesäkurssi vei mukanaan. Hän osallistui Otto Donnerin vetämälle Kajaanin
pop/jazz-leirille vuonna 1969. Opettajan Kukolla oli muun muassa Pekka Pöyry. Vajaan vuoden saksofonia
soittanut Kukko pääsi mukaan loppukonserttiin mestareiden kanssa, ja lämpimällä
vastaanotolla oli varmaankin vaikutuksensa siihen, että Kukosta tuli
jazzmuusikko. Tämä lienee hänen uransa yksi merkittävimmistä taitekohdista – ei
niinkään se, että hän opiskeli myös Sibelius-Akatemiassa kolmisen vuotta
1970-luvun alussa.
Kukon
ura käynnistyi suotuisissa merkeissä, ja hän oli huono kieltäytymään keikoista.
Levytyksiä ja studiokeikkoja kertyi ”liiankin kanssa”, mutta samalla tuli toki
”opeteltua käytännössä kantapään kautta” se mitä Sibelius-Akatemiassa opetettiin
teoriassa.
Kuva: Sirpa Päivinen.
Kukko
itse kertoo, että katsottuaan nyt uudelleen 1970-luvun alun
Euroviisu-konserteja hän näki likipitäen kaikki soittokaverinsa lavalla, kun
hän itse samaan aikaan oli jo Nagra-magnetofoninsa kanssa ensimmäisellä
Intian-matkallaan vuonna 1974. Studiokeikkailu sai jäädä, ja jazzmuusikosta
tuli myös maailmanmusiikin moniottelija.
Samana
vuonna syntyi edelleenkin toimiva Piirpauke, jonka ensilevyn (1975) Konevitsan kirkonkellot lienee ikonisin
kappale siinä genressä, jota myöhemmin nimitettiin ”maailmanmusiikiksi”.
Kukolle
itselleen ei tyylisuunnilla ole kovinkaan isoa merkitystä, ja hänen
nykyisissäkin projekteissaan sekä klassinen musiikki että jazz elävät sulassa
sovussa. Kukolle on alusta asti tärkeintä ollut se, että ”musiikki tulee
sydämen kautta” – oli laji mikä hyvänsä.
Itse
hän kokee, että hänestä tuli hieman ”luopio tai toisinajattelija” jazzin
suhteen, kun hän ei suostunut pitäytymään pelkästään amerikkalaisissa
esikuvissa. Ympäri maailmaa matkustelleelle Kukolle Senegal on ollut yksi
merkittävimpiä uran käännekohtia. Hän oli jopa jäsenenä legendaarisessa, Badu Ndiayen
johtamassa aikansa huippubändissä Étoile de Dakar, jossa soitti myös Youssou
N'Dour. Senegalin
pelimanniveljiltä Kukko oppi sen maksiimin, joka edelleenkin pitää: ”On
opittava arvostamaan ja säilyttämään omaa perinnettä, mutta samalla on oltava
avoin kaikkialta muualtakin tuleville vaikutteille.” Tämän asenteen Kukko on
säilyttänyt näihin päiviin. Huomaan, että mukana on edelleen voimakas annos
klassista, kun kuuntelen sitä intoa, jolla hän yhdistelee parhaillaan
mielessään Selim Palmgrenin pianolle
ja laululle tekemiä kantelevaikutteisia sovituksia ja Suomessa nykyään
vaikuttavan soittokaverinsa, multi-instrumentalisti Malang Chissokon isän, Soundioulou
Cissokhon koransoittoa. Kora on länsiafrikkalainen, harpun kaltainen
soitin, jota on soitettu hoveissa jo 1200-luvulla. Kukko muistuttaakin, että
”varsinaista klassista musiikkia” löytyy länsimaiden lisäksi vaikkapa Intian ja
Senegalin hoveista.
Muun
muassa juuri Palmgrenia tulee esittämään Kukon uusin projekti,
senegalilaissuomalainen afrojazztrio HELLE, jota on tarvittaessa tarkoitus
vahvistaa myös vierailevilla muusikoilla, laulajilla ja jousikvartetilla.
Eikä
Kukon mielestä Palmgrenista ole pitkä matka toiseen klassiseen
pianosäveltäjään, ranskalaiseen Erik
Satie’hin, ja niinpä Kukolla on jo toinenkin uusi bändi, SatieCutie, jota
tullaan todennäköisesti kuulemaan ensimmäistä kertaa Kaamos-jazzissa
marraskuussa.
Samaan
aikaan on keikkailun on aloittanut myös Valo-yhtye, jonka kanssa Kukko teki
viime vuoden lopulla uuden väkevän virsilevyn Valo. Kukkohan on yksi niistä keskeisistä uudelleen tulkitsijoista,
jotka tuottivat suomenkieleen 2000-luvulla uuden sanan: virsibuumi. Kukon ensimmäinen koe tällä saralla oli Virret (Rockadillo 2001). Eikä innostus
virsiinkään tunnu yhtään laantuneelta: ”Erilaiset marinadit ovat terveellisiä.
Kun joudut mukavuusalueen ulkopuolelle tai äärialueille, se tekee aina hyvää”,
toteaa Kukko ja muistuttaa, että ”olen minä Palefacenkin kanssa heittänyt keikkaa”.
– Sakari Kukko: Valo (Rockadillo Records
ZENCD 2152) 2013.
– Valo-yhtyeen keikat
pääkaupunkiseudulla: 21.8. Urkuyö ja Aaria (Espoon tuomiokirkko); 18.9.
Munkkiniemen kirkko.
– HELLE
Juttutuvassa Helsingissä 28.5.; Senaatintorilla 14.6.
***
Suomen valokuvataiteen museossa on vielä pitkään päällä HPB14
(Helsinki Photography Biennial, 27.3.2013–27.7.2014). Kiertelin kaikki näyttelypaikat läpi jo huhtikuun alussa (Jätkäsaaren L3-makasiinin osuus oli ehkä vaikuttavin), mutta juttu ilmestyi niin myöhään, että sain keskittyä ainoastaan museon päänäyttelyyn (eikä siitäkään tällä merkkimäärällä niin hirveästi ollut tilaa sanoa):
Valokuvan
totuus ja virhepäätelmä
Suomen Valokuvataiteilijoiden Liiton järjestämillä suurnäyttelyillä ja
festivaaleilla on pitkä tausta aina 1980-luvulta saakka, mutta nykyisen
muotoiseksi biennaaliksi vakiintuneena yhtyneenä tapahtumana kyseessä on nyt
toinen. Yhdessä Suomen valokuvataiteen museon kanssa järjestetyssä
päänäyttelyssä on keskitytty yhteen teemaan, joka ponnistaa tilastotieteestä
lainatusta käsitteestä ecological fallacy
(virhepäätelmä). Turkkilaisen kuraattorin ja tutkijan Basak Senovan kokoamassa näyttelyissä
etsitään niitä taiteellisia lähestymistapoja, joiden avulla voi tuottaa ja
käsitellä ympäristöä koskevaa tietoa sekä sen vääristymiin sisältyviä
kriittisiä, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia puhetapoja.
Senovan
kokoaman osuuden lisäksi on mukaan kutsuttu Hyrynsalmella vaikuttavan
Mustarinda-seuran yhteinen laaja kooste Objects
on Oil, joka syventää ekologisiin kysymyksiin
keskittyvää teemaa ja käsittelee näyttelyssä luontokuvamme ja -suhteemme
muutosta arkistojen, arkkitehtuurin, metsän ja energian näkökulmista.
I.K. Inhan (1865–1930) lehmäkuvat innostivat Ali Cherriä (s. 1976).
Näyttelyn
teema on siis äärettömän vakava ja myös tulevaisuutemme keskeisiin kysymyksiin
kurkottava, mutta huumoriakaan ei ole unohdettu. Ei edes arkistomateriaalin
käytössä, jota voidaan myös lähestyä yllättävän kulttuurisen vuorovaikutuksen
kautta: Beirutissa ja Amsterdamissa vaikuttanut multimediataiteilija Ali Cherri on löytänyt aiheekseen I.K. Inhan (1865–1930) häkellyttävät
lehmäpotretit, jotka Inhalta tilattiin Pariisin maailmannäyttelyn Suomen
paviljonkiin vuonna 1900. Teoksessaan Cherri tutkailee muotokuvan, modernin ja
kansallisen identiteetin syntyä.
Guy Ben-Ner (s. 1969), Stealing Beauty (2008).
Toinenkin
teos onnistui herättämään katsojassa hersyvän naurun. Israelilainen Guy Ben-Ner on ollut Kauneutta varastamassa (2008). Elokuva
on eri kaupunkien IKEA-myymälöissä salaa ja luvatta kuvattu juonellinen tarina
perhe-elämästä. Vanhemmat ja lapset käyvät myymälöihin rakennetuissa
kotimiljöissä keskustelua maailmanmenosta kuin kotonaan. Hit and run -tekniikalla toteutetut kuvaussessiot tuottavat filmiin
oman rytminsä ja oudon jännitteen. Ensin naurattaa, mutta sitten absurdiksi
rakennettu vakava keskustelu taloudellisesta vaihdosta, yksityisomaisuuden
merkityksestä, etiikasta ja perhe-elämästä vie väistämättä mukanaan.
Näyttelyn
kokonaisilme on toki vakava, väliin vähän kuivakkakin. Se on myös pelottava,
koska se vie katsojan aika surullisena isojen asioiden äärelle. Valokuvan
kautta moni asia saa kuitenkin sellaisen poeettisen ulottuvuuden, että
vaikutelmaa pelkästä valokuvan avulla kuvittamisesta
ei synny.
Dokumentaarinenkin
valokuva onkin lähihistoriassa saanut aivan uutta syvyyttä – esimerkiksi niistä
ajoista 1970-luvulla, jolloin dokumentaarista valokuvaa käytettiin lähinnä
epäkohtien esittelyyn. Syntyi outo tilanne, jossa valokuvan totuusarvo
määrittyi pääsääntöisesti pelkästään kielteisistä asioista. Paha on totta, hyvä
on illuusiota.
Valokuvalla
on myös opittu rakentamaan uusia todellisuuksia – tutkailemaan mieltä ja
merkitystä yhdistämällä eri elementtejä todesta ja fiktiivisestä. Näin päästään
myös kyseenalaistamaan itse totuuden käsitettä, joka niin usein otetaan liikoja
miettimättä ikään kuin annettuna.
***
PS. Ilahduttakaa itseänne kuuntelemalla vielä edellä mainittua Soundioulou Cissokhon (s. 1921) koransoittoa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti