Seminaarielämää: Itsensä työllistäjien pelastusrengas

Torstaina olin mukana työoloihini ja sosiaaliturvaani liittyvässä paneelikeskustelussa. Tilaisuus oli nimeltään Itsensä valjastajat, ja se tapahtui Kansallisteatterin Lavaklubilla. Tässä ohjelma:

Avauspuheenvuoro
Tilastokeskuksen erikoistutkija Anna Pärnänen

Anna Pärnänen luki taustaksi madonlukuja itsensä työllistäjien – meitä on Suomessa nyt noin 170000 – tilanteesta.

 

Järjestöjen tilannekatsaus
Suomen freelance-journalistit (Anna Hyvönen) [Ei tullut paikalle]
Suomen näyttelijäliitto (Elina Mäntylä)
Muusikkojen liitto (Juho Viljanen)
Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (Karola Baran)
Suomen arvostelijain liitto (Siskotuulikki Toijonen)
Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto (Ella Brigatti)
Paneelikeskustelu
Tarja Cronberg (Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo -selvityksen tekijä)
Otso Kantokorpi (Suomen arvostelijain liitto)
Erika Mattsson (Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto)
Markus Nordenstreng (Elvis ry.) [Ei tullut paikalle]
Anu Suoranta (työelämän tutkija)
Päivi Ängeslevä (moderaattori)
Musiikkia
Kari Peitsamo
Vapaata seurustelua
Tilaisuuden juontaa Eino Leinon Seuran puheenjohtaja Juhani Lindholm.

***

Tapahtumassa julkaistiin myös julkilausuma, jonka allekirjoittivat Suomen arvostelijain liitto, Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto, Muusikkojen Liitto, Suomen freelance-journalistit, Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto, Suomen näyttelijäliitto ja Eino Leinon seura [millähän ihmeellä saisi tämän arvovaltaisen seuran pakotettua siirtymään nykyaikaan muun muassa kotisivujen perustamisen muodossa?]. Tässäpä se:

 

Itsensä työllistäjien pelastusrengas 

Kulttuuri- ja taidealoilla itsensä työllistävät ovat jatkuvasti kasvava osa työvoimaa. Heidän määränsä lisääntyy sekä luovan talouden omaehtoisen laajentumisen ja työtehtävien ulkoistamisen myötä. Heidän työmarkkina-asemansa ja sosiaaliturvansa sen sijaan ovat huonommat kuin työsuhteisilla työntekijöillä. Heidät on lainsäädännön keinoin ajettu yrittäjän asemaan, vaikka usein heillä ei ole minkäänlaista yritystä, ja pienten tulojen vuoksi yrittäjäeläkkeen maksaminen on minimitasollakin kohtuuttoman raskasta. Lisäksi ansiokehitys on talouden kiristyessä jäänyt pahasti jälkeen muista aloista, koska yhä tyypillisemmiksi käyvissä epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevillä ei ole tukenaan ammattiliitojen neuvotteluvoimaa. Kulttuurialojen vaikeasta tilanteesta päätettiin julkistaa vähimmäisvaatimukset sisältävä kannanotto ”Itsensätyöllistäjien pelastusrengas”:
 
* Pienituloisten itsensätyöllistäjien eläkevakuuttaminen on saatava edullisemmaksi.

* Tekijänoikeusluovutuksesta saatavan korvauksen kohtuullisuus on turvattava lailla.

* Kilpailuoikeuden työmarkkinamääritelmää on laajennettava niin, että itsensätyöllistäjien järjestöille myönnetään kollektiivinen neuvotteluoikeus.

* Freelancereiden työttömyysturvaa on parannettava. 

***

Jäin paneelikeskustelussa varmaankin vähän altavastaajaksi, koska nämä fiksut naiset hallitsevat sen abstraktimman ylätason – työmarkkina-asiat ja sosiaaliturvan – niin paljon paremmin. Minä edustin sitten kai ruohonjuuritason kokemuksia – tunsinkin itseni välillä vähän epämiellyttävästi populistiksi, kun onnistuin välillä naurattamaankin vakavaa yleisöä, muun muassa kertoessani siitä, kuinka vaikea minun on taidekriitikkona identifioitua maatalousyrittäjien joukkoon (saadessani apurahaa joudun maksamaan Mela-maksut). Haluaisin, että yhteiskunta luokittelisi ihmiset ihan oikeilla tai ainakin mielekkäillä luokitteluperusteilla.

Kerran jopa yllätin itseni. Olen aina vähän reflektoimattomasti sympatiseerannut ajatusta perustulosta, mutta kun keskustelimme siitä, huomasin yllätyksekseni sanovani osapuilleen näin: "Vaikka olenkin vasemmistolainen, oletan eläväni tämänkaltaisessa markkinataloudessa koko loppuelämäni. Sallin mieluusti taiteilijoille perustulon mahdollisuuden, mutta itse en sitä haluaisi. Haluaisin pikemminkin asianmukaista liksaa työvoimani käytöstä." Tajusin nimittäin salamannopeasti, että perustulo meikäläisten osalta vahvistaisi vain sen, että lehtitalot tulisivat maksamaan vielä huonompia palkkioita, mikä sekä näivettäisi kulttuurijournalismin laatua että saisi varmaankin osan kirjoittajista vetäytymään alalta. Perustulo todellisuudessa marginalisoisi ainakin meikäläisten työtä, muuttaisi sen puuhasteluksi.

Kun kysyttiin ensimmäistä korjattavaa asiaa, pysyttelin kuitenkin ylätason asioissa. Totesin, että asenteissa olisi ensimmäisenä korjattavaa. Yksittäinen journalisti on aina vastuussa ensisijaisesti lukijoilleen, mutta lehtitalon johto on enenevässä määrin vastuussa ensisijaisesti osakkeenomistajille. Tämä kehitys ei taatusti ole hyväksi journalistisille ideaaleille. Mutta ehkä tämä monopolikaptilasimi vielä murtuu, ja ala fragmentoituu, kun lukijat ovat tarpeeksi äänestäneet jaloillaan. Lehdistön kenttä muuttuu – näin toivon.

PS. Väännän vielä rautalangasta tuon ajatukseni vastuun suunnasta, joka on hieman kuin double bind. Huhtikuun alkupuolella olin mukana paneelikeskustelussa, jossa demonstroin tämän varsin kiistattomasti. Kysyin Helsingin Sanomien kulttuuritoimuksen esimieheltä Jaakko Lyytiseltä lehden edellisen vuoden liikevoittoprosenttia, jonka hän epäilemättä tiesi. Hän kieltäytyi vastaamasta. Kyse on liikesalaisuudesta. Näin Lyytinen osoitti, mihin suuntaan vastuu ja lojaalisuus nykytilanteessa todellisuudessa menevät: johdolle ja osakkeenomistajille. Jos hän olisi toiminut Journalistin ohjeiden mukaan, hän olisi ollut vastuullinen yleisöään ja totuutta kohtaan. Ohjeiden kohta 1: "Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu."
No, enhän minä naiivi ole, enkä siis syytä erityisesti Lyytistä varsinaisesti mistään. Näinhän me miltei kaikki olisimme pakotettuja toimimaan vastaavassa tilanteessa. Mutta kun katsomme ohjeiden kohtaa 2 – "Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille" –, ei meidän ole vaikea todeta, että se on jo luovutettu. Se on luovutettu markkinavoimile ja osakkeenomistajille. Suuret lehtitalot eivät enää ylätasolla edusta niinkään journalismia, vaan nimenomaisesti yritystoimintaa. Tähän ihmiset tulevat toivottavasti vaatimaan muutosta.

PPS. Tulipas paasattua. Mutta vielä kehotus kaikille tovereille – puoluekannasta riippumatta. Tämä asia vaatii ennen kaikkea poliittista tahtoa, joten on syytä viedä sanomaa omille puoluetoimistoille. Ainakin Vihreissä ollaan onneksi tietoisia: tässä linkki Outi Alanko-Kahiluodon tuoreeseen kirjoitukseen. 
Nyt vilkaisen vielä tuoreinta Varman raporttia ja näen ansainneeni työeläkettä koko 57-vuotisen elämäni aikana 832,26 euroa. Olen hyväosainen: useimmilla taiteilijaystävistäni ei ole lähellekään yhtä mittavaa kertymää – eräälläkin on kertynyt peräti 14,00 euroa. Enkä ole edes kateellinen Elopille, koska tulen kuolemaan tietäen olleeni suomalaiselle kulttuurille monin verroin Elopia arvokkaampi. Jään siis odottelemaan kissanpäiviä ennen taivasosuuttani, joka minulle ei kuitenkaan aatteellisista syistä lankea, ja käyn baarissa juomassa ansaitun valkoviinilasin, johon minulla ei oikein olisi varaa. Siellä tapaan muun muassa raksatyöläisiä, joista osa on ajettu samalle palkkatyöläisten ja yrittäjien väliselle harmaalle alueelle, itsensä työllistävien asemaan. Heihin minä osaan identifioitua. Harva heistäkään haluaa olla yrittäjä.