Julkaistua 537 & Helsingin taidemuseon johtokunta 16: Pitäisikö taiteilijallekin maksaa?

Eilen vietin varsinaisen Rakasta taiteilijaa -päivän. Kevään toiseksi viimeinen kolumnini Yle Radio 1:n Kultakuumeessa tuli poikkeuksellisesti jo tiistaina: 

Pitäisikö taiteilijallekin maksaa?

Isossa-Britanniassa on alkanut kampanja nimeltään Paying Artists. Kyse on siitä, että taiteilijallekin pitäisi maksaa – varsinkin jos hänen töitään esitetään julkista tukea saavissa instituutioissa. Tosiasia nimittäin on, että usein vain taiteilija on se ainoa taidemaailman toimija, jonka työstä ei makseta. Ei museotyöntekijälle koskaan ilmoiteta, että ”valitettavasti meillä on niin pieni budjetti, että meillä ei ole varaa maksaa sinulle työstäsi”. Taiteilijalle näin sanotaan usein – niin Isossa-Britanniassa kuin Suomessakin.

Ongelma on tiedostettu Suomessakin jo aikoja sitten, ja kuvataiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvasto onkin laatinut näyttelykorvausten hinnaston: jos taiteilijalla esimerkiksi on kuukauden pituisessa näyttelyssä yksi maalaus, hänen olisi saatava siitä näyttelykorvausta 58 euroa. 

Jotkut tahot maksavat korvauksia, jotkut eivät. Toisten kanssa on neuvoteltu erivapaus. Kaikki taiteilijat eivät ole allekirjoittaneet sopimusta Kuvaston kanssa, ja toisinaan käykin niin, että ison yhteisnäyttelyn järjestäjät maksavat korvauksen vain niille taiteilijoille, joilla sopimus on. Muut saavat nuolla näppejään, koska heille ei ole ”pakko maksaa”. Kaupalliset galleriat on jätetty kokonaan tämän systeemin ulkopuolelle. 

Jotain mätää tässä on. Ajatellaanpa nyt vaikka kesänäyttelyä, jota käy maksullisesti katsomassa 10 000 ihmistä. 10 euron pääsymaksulla liikenteessä on 100 000 euroa, josta taiteilijoille – siis itse koko asian varsinaiselle substanssille – ei liikene pahimmillaan senttiäkään. 

Asiat ovat todellisuudessa vieläkin huonommin: taiteilija joutuu useimmiten jopa maksamaan siitä, että saa töitään esille. Eikä kyse ole pelkästään tuotantokustannuksista, jotka voisi edes jotenkin ”luonnollisesti” langettaa taiteilijoille. Kyse on myös siitä, että taiteilija joutuu usein maksamaan jopa niistä fasiliteeteista, joita esimerkiksi museoilla tulisi yhtä lailla ”luonnollisesti” olla tarjota. Miten museo, jolla ei ole museon laitteita, voisi olla ihan oikea museo? 

Muistan jo viidentoista vuoden takaa tilanteen, jossa eräs taiteilijaystäväni kutsuttiin merkittävään aluetaidemuseoon pitämään näyttelyä. Kyseessä oli tyypillinen nollabudjettinäyttely, johon sisältyi lähinnä vaatimaton avajaistarjoilu – mutta koska museolla ei ollut teknisiä vaatimuksia täyttäviä videotykkejä, joutui ystäväni vuokraamaan ne itse. Hän on videotaiteilija, ja laajaan näyttelyyn tarvittiin aika paljon kalustoa. Taiteilija joutui tietenkin myös hoitamaan kaikki kuljetukset omalla kustannuksellaan. 

Miksi taiteilijat suostuvat tähän? Miksi museot, joilla ”ei ole rahaa”, saavat taiteilijan maksamaan vielä osan ikään kuin moraalisesti tai jonkinlaisen reilun kaupan säännöillä tarkastellen itselleen kuuluvasta osuudesta? Perussyy on varmaankin se, että taiteilija tarvitsee sekä julkisuutta että ansioluetteloonsa hyviä merkintöjä ­– varmistaakseen vähätuottoisen uransa jatkuvuuden. Näyttely merkittävässä taidemuseossa lisää esimerkiksi mahdollisuutta saada apurahoja, jotka nekin todellisuudessa useimmiten käytetään lähinnä velkojen maksuun – ei suinkaan boheemielämään. 

Taiteen edistämiskeskus on tehnyt ansiokasta tutkimustyötä taiteilijoiden asemasta. Tuorein tällainen tutkimus on tänä vuonna ilmestynyt Kaisa Rensujeffin selvitys Taiteilijan asema 2010. Siitä selviää muun muassa se, että vuonna 2010 noin 3 000 kuvataiteilijastamme työttömyysjaksoja oli kokenut 32%. Tai että pelkästä taiteellisesta työstä saatujen veronalaisten vuositulojen mediaani oli 5 000 euroa – veronalaisten kokonaistulojen mediaani oli 16 000. Suurin osa taiteilijoista joutuu nimittäin tekemään jotain muutakin työtä voidakseen tehdä taidetta. Tuolloin muuten kaikkien suomalaisten palkansaajien ansiotulojen mediaani oli 32 500 euroa. 

Taiteen edistämiskeskus voisi mielestäni tehdä tutkimuksen myös siitä, miten taiteilijoille heidän töittensä esittämisestä yleisölle todellisuudessa on maksettu. Kun päättäjille on tarjota kovaa dataa, siis oikeita tutkittuja lukuja, on keskusteluyhteys paremmin avattavissa. 

Isossa-Britanniassa on tehty tutkimusta aiheesta. On selvitetty, että 71% kuvataiteilijoista on viimeisen kolmen vuoden aikana osallistunut julkisesti rahoitettuun näyttelyyn ilman minkäänlaista korvausta. Samana aikana 63% taiteilijoista on joskus torjunut näyttelykutsun, koska heillä ei ole ollut varaa osallistua.

Puhun tästä asiasta, koska tunnen sen ja ennen kaikkea koska tunnen piston sydämessäni. Olen koko 2000-luvun ajan toiminut sivutoimisena kuraattorina. Tunnen piston, koska minulle on aina maksettu työstäni, johon on liian monta kertaa kuulunut se, että ilmoitan taiteilijalle: ”Liksaa ei sitten valitettavasti ole luvassa.” 

Tähän täytyy saada aikaan muutos. Ensimmäinen askel olisi instituutioiden saaman julkisen tuen sitominen asiallisiin näyttelykorvauksiin.

***

Niille, jotka haluavat tutustua asiaan paremmin, tässä linkkejä: Paying Artists -kampanjan sivusto, Mark Brownin artikkeli The Guardianissa (26.5.), a-n:n Paying Artists -julkaisujen sivut [a-n: "Founded in 1980, a-n the Artists Information Company is acknowledged as a leading UK agency supporting the practice of visual and applied artists"] ja Rensujeffin selvitys pdf:nä.

Itse asiassa taidankin tässä nyt ehdottaa, että Suomen Taiteilijaseura tai Taiteen edistämiskeskus tai molemmat yhdessä tekisivät pikaisesti Suomen nykytilanteesta tarkan empiirisen selvityksen: mitkä instituutiot Suomessa mitenkin taiteilijalle maksavat? Mikä on niiden virallinen kirjattu politiikka? Tätä voisi täydentää myös taiteilijoilta kerättävillä tapaustutkimuksilla. Tällä tavoin voisi taiteilijakunnan saada tietoisemmaksi koko maan tilanteesta ja sitä kautta vaikkapa esimerkiksi kesänäyttelypaikat aitoon kilpailutilanteeseen siinä vaiheessa, kun näyttelyohjelmia laaditaan. Jos taiteilijat alkaisivat aktiivisesti kieltäytyä niistä näyttelyistä, joista taiteilijan pitää vain maksaa, luulisi tilanteen ainakin hiljalleen muuttuvan. Jo yksikin – varsinkin nimekäs – kieltäytyminen taatusti noteerataan. Avoin vertailtavissa oleva tieto saisi museotkin miettimään omia käytäntöjään, koska tuskin kukaan niistä kaipaa huonoa imagojulkisuutta.

***

Rakasta taiteilijaa -päiväni jatkui vielä illalla Helsingin taidemuseon johtokunnan kokouksessa. Käsittelimme taidemuseon talousarvioehdotusta 2015 ja taloussuunnitelmaehdotusta vuosille 2015–2017. Tämä meni jo aiemmassa kokouksessa ehdotuksestani pöydälle. Nyt palasimme siihen. Museon esityksessä taiteilijoilta ja taideopiskelijoilta olisi poistettu ilmainen sisäänpääsy ja korvattu se noin 20 euron hintaisella, ammattilaisille tarjotulla vuosikortilla. Tein vastaesityksen, että ajatuksesta luovutaan ja entistä ilmaispolitiikkaa jatketaan. Perusteina muun muassa se, että ilmaisuudella annamme voimakkaan myönteisen signaalin sille ryhmälle ihmisiä, jotka museon varsinaista substanssia ovat luomassa ja että täten pidämme yllä hyviä suhteita taiteilijakuntaan, mikä on taatusti yksi museon keskeisistä tavoista varmistaa ja kehittää tulevaisuuden toimintaansa. Tätä kannatettiin yksimielisesti. Ja johtokunnan hyvä tahto sen kuin jatkui. Kokoomuksen Jussi Salonranta teki vastaesityksen sille, että ilmaisista päivistä olisi luovuttu kokonaan ja että yksi päivä [tarkemmin: päivän osa] kuussa täytyy olla ilmainen. Tätäkin kannatettiin yksimielisesti. Ja aina vain jatkui: lisäsimme jopa yhden ilmaisryhmän, kun vihreiden Kirsikka Moringin varajäsen Erja Väyrynen ehdotti ilmaisryhmiin lisättäväksi Kuvataideopettajat ry:n. Tätäkin kannatettiin yksimielisesti. Näin sitä yli puoluerajojen tehtiin yleisötyötä – ja esityksemme nuijittiin pöytään päätöksinä. Demareiden Kimmo Sarje (s. 1951) lisäsi vielä fiksun puheenvuoron, jossa hän totesi, että esimerkiksi taiteilijakuntaa kohtaan tästä ilmaisuudesta täytyy tehdä myös myyntivaltti ja mainostuskeino – [se distinktiivinen tekijä, josta Bourdieukin on puhunut – kirj. lis.].

Pitkästä aikaa tunsin olevani tekemässä kunnallispolitiikkaa!

Eiköhän tässä ryhdytä ajamaan kokonaan pääsymaksutonta taidemuseota. 

PS. Olenpas minä, hitto soikoon, seurannut huonosti aikaani. STS:n toiminnanjohtaja Petra Havu huomautti äsken vähän vielä paremmasta sopimuksesta, Ruotsissa vuodesta 2009 voimassa olleesta MU-sopimuksesta. Tästä linkistä lisätietoja. Ja tästä linkistä ruotsia taitaville. Ja tässä vielä numerofaktaa Suomen tilanteesta: "Ilmaisen työn tekeminen on suuri ongelma myös suomalaisille taiteilijoille. Tällä hetkellä kotimaiset taidemuseot eivät tekijänoikeuskorvauksien lisäksi maksa kuvataiteilijoille juuri mitään palkkioita näyttelyn tekemisestä. Vuonna 2012 Suomen 55 taidemuseoissa pidettiin 447 näyttelyä, ja niissä vieraili yli 1,5 miljoonaa kävijää. Kuvasto maksoi samana vuonna tekijänoikeuskorvauksia kaikille taiteilijoille yhteensä vain 107 306 euroa. Taidemuseot työllistävät museoalan ammattilaisia, mutta niiden näyttelyistä ei juuri kerry tuloa kuvataiteilijoille, joiden luovaa työtä näyttelyt kuitenkin esittävät."