keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Julkaistua 537 & Helsingin taidemuseon johtokunta 16: Pitäisikö taiteilijallekin maksaa?

Eilen vietin varsinaisen Rakasta taiteilijaa -päivän. Kevään toiseksi viimeinen kolumnini Yle Radio 1:n Kultakuumeessa tuli poikkeuksellisesti jo tiistaina: 

Pitäisikö taiteilijallekin maksaa?

Isossa-Britanniassa on alkanut kampanja nimeltään Paying Artists. Kyse on siitä, että taiteilijallekin pitäisi maksaa – varsinkin jos hänen töitään esitetään julkista tukea saavissa instituutioissa. Tosiasia nimittäin on, että usein vain taiteilija on se ainoa taidemaailman toimija, jonka työstä ei makseta. Ei museotyöntekijälle koskaan ilmoiteta, että ”valitettavasti meillä on niin pieni budjetti, että meillä ei ole varaa maksaa sinulle työstäsi”. Taiteilijalle näin sanotaan usein – niin Isossa-Britanniassa kuin Suomessakin.


Ongelma on tiedostettu Suomessakin jo aikoja sitten, ja kuvataiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvasto onkin laatinut näyttelykorvausten hinnaston: jos taiteilijalla esimerkiksi on kuukauden pituisessa näyttelyssä yksi maalaus, hänen olisi saatava siitä näyttelykorvausta 58 euroa. 
Jotkut tahot maksavat korvauksia, jotkut eivät. Toisten kanssa on neuvoteltu erivapaus. Kaikki taiteilijat eivät ole allekirjoittaneet sopimusta Kuvaston kanssa, ja toisinaan käykin niin, että ison yhteisnäyttelyn järjestäjät maksavat korvauksen vain niille taiteilijoille, joilla sopimus on. Muut saavat nuolla näppejään, koska heille ei ole ”pakko maksaa”. Kaupalliset galleriat on jätetty kokonaan tämän systeemin ulkopuolelle. 
Jotain mätää tässä on. Ajatellaanpa nyt vaikka kesänäyttelyä, jota käy maksullisesti katsomassa 10 000 ihmistä. 10 euron pääsymaksulla liikenteessä on 100 000 euroa, josta taiteilijoille – siis itse koko asian varsinaiselle substanssille – ei liikene pahimmillaan senttiäkään. 
Asiat ovat todellisuudessa vieläkin huonommin: taiteilija joutuu useimmiten jopa maksamaan siitä, että saa töitään esille. Eikä kyse ole pelkästään tuotantokustannuksista, jotka voisi edes jotenkin ”luonnollisesti” langettaa taiteilijoille. Kyse on myös siitä, että taiteilija joutuu usein maksamaan jopa niistä fasiliteeteista, joita esimerkiksi museoilla tulisi yhtä lailla ”luonnollisesti” olla tarjota. Miten museo, jolla ei ole museon laitteita, voisi olla ihan oikea museo? 
Muistan jo viidentoista vuoden takaa tilanteen, jossa eräs taiteilijaystäväni kutsuttiin merkittävään aluetaidemuseoon pitämään näyttelyä. Kyseessä oli tyypillinen nollabudjettinäyttely, johon sisältyi lähinnä vaatimaton avajaistarjoilu – mutta koska museolla ei ollut teknisiä vaatimuksia täyttäviä videotykkejä, joutui ystäväni vuokraamaan ne itse. Hän on videotaiteilija, ja laajaan näyttelyyn tarvittiin aika paljon kalustoa. Taiteilija joutui tietenkin myös hoitamaan kaikki kuljetukset omalla kustannuksellaan. 
Miksi taiteilijat suostuvat tähän? Miksi museot, joilla ”ei ole rahaa”, saavat taiteilijan maksamaan vielä osan ikään kuin moraalisesti tai jonkinlaisen reilun kaupan säännöillä tarkastellen itselleen kuuluvasta osuudesta? Perussyy on varmaankin se, että taiteilija tarvitsee sekä julkisuutta että ansioluetteloonsa hyviä merkintöjä ­– varmistaakseen vähätuottoisen uransa jatkuvuuden. Näyttely merkittävässä taidemuseossa lisää esimerkiksi mahdollisuutta saada apurahoja, jotka nekin todellisuudessa useimmiten käytetään lähinnä velkojen maksuun – ei suinkaan boheemielämään. 
Taiteen edistämiskeskus on tehnyt ansiokasta tutkimustyötä taiteilijoiden asemasta. Tuorein tällainen tutkimus on tänä vuonna ilmestynyt Kaisa Rensujeffin selvitys Taiteilijan asema 2010. Siitä selviää muun muassa se, että vuonna 2010 noin 3 000 kuvataiteilijastamme työttömyysjaksoja oli kokenut 32%. Tai että pelkästä taiteellisesta työstä saatujen veronalaisten vuositulojen mediaani oli 5 000 euroa – veronalaisten kokonaistulojen mediaani oli 16 000. Suurin osa taiteilijoista joutuu nimittäin tekemään jotain muutakin työtä voidakseen tehdä taidetta. Tuolloin muuten kaikkien suomalaisten palkansaajien ansiotulojen mediaani oli 32 500 euroa. 
Taiteen edistämiskeskus voisi mielestäni tehdä tutkimuksen myös siitä, miten taiteilijoille heidän töittensä esittämisestä yleisölle todellisuudessa on maksettu. Kun päättäjille on tarjota kovaa dataa, siis oikeita tutkittuja lukuja, on keskusteluyhteys paremmin avattavissa. 


Isossa-Britanniassa on tehty tutkimusta aiheesta. On selvitetty, että 71% kuvataiteilijoista on viimeisen kolmen vuoden aikana osallistunut julkisesti rahoitettuun näyttelyyn ilman minkäänlaista korvausta. Samana aikana 63% taiteilijoista on joskus torjunut näyttelykutsun, koska heillä ei ole ollut varaa osallistua.
Puhun tästä asiasta, koska tunnen sen ja ennen kaikkea koska tunnen piston sydämessäni. Olen koko 2000-luvun ajan toiminut sivutoimisena kuraattorina. Tunnen piston, koska minulle on aina maksettu työstäni, johon on liian monta kertaa kuulunut se, että ilmoitan taiteilijalle: ”Liksaa ei sitten valitettavasti ole luvassa.” 
Tähän täytyy saada aikaan muutos. Ensimmäinen askel olisi instituutioiden saaman julkisen tuen sitominen asiallisiin näyttelykorvauksiin.

***

Niille, jotka haluavat tutustua asiaan paremmin, tässä linkkejä: Paying Artists -kampanjan sivusto, Mark Brownin artikkeli The Guardianissa (26.5.), a-n:n Paying Artists -julkaisujen sivut [a-n: "Founded in 1980, a-n the Artists Information Company is acknowledged as a leading UK agency supporting the practice of visual and applied artists"] ja Rensujeffin selvitys pdf:nä.
Itse asiassa taidankin tässä nyt ehdottaa, että Suomen Taiteilijaseura tai Taiteen edistämiskeskus tai molemmat yhdessä tekisivät pikaisesti Suomen nykytilanteesta tarkan empiirisen selvityksen: mitkä instituutiot Suomessa mitenkin taiteilijalle maksavat? Mikä on niiden virallinen kirjattu politiikka? Tätä voisi täydentää myös taiteilijoilta kerättävillä tapaustutkimuksilla. Tällä tavoin voisi taiteilijakunnan saada tietoisemmaksi koko maan tilanteesta ja sitä kautta vaikkapa esimerkiksi kesänäyttelypaikat aitoon kilpailutilanteeseen siinä vaiheessa, kun näyttelyohjelmia laaditaan. Jos taiteilijat alkaisivat aktiivisesti kieltäytyä niistä näyttelyistä, joista taiteilijan pitää vain maksaa, luulisi tilanteen ainakin hiljalleen muuttuvan. Jo yksikin – varsinkin nimekäs – kieltäytyminen taatusti noteerataan. Avoin vertailtavissa oleva tieto saisi museotkin miettimään omia käytäntöjään, koska tuskin kukaan niistä kaipaa huonoa imagojulkisuutta.

***

Rakasta taiteilijaa -päiväni jatkui vielä illalla Helsingin taidemuseon johtokunnan kokouksessa. Käsittelimme taidemuseon talousarvioehdotusta 2015 ja taloussuunnitelmaehdotusta vuosille 2015–2017. Tämä meni jo aiemmassa kokouksessa ehdotuksestani pöydälle. Nyt palasimme siihen. Museon esityksessä taiteilijoilta ja taideopiskelijoilta olisi poistettu ilmainen sisäänpääsy ja korvattu se noin 20 euron hintaisella, ammattilaisille tarjotulla vuosikortilla. Tein vastaesityksen, että ajatuksesta luovutaan ja entistä ilmaispolitiikkaa jatketaan. Perusteina muun muassa se, että ilmaisuudella annamme voimakkaan myönteisen signaalin sille ryhmälle ihmisiä, jotka museon varsinaista substanssia ovat luomassa ja että täten pidämme yllä hyviä suhteita taiteilijakuntaan, mikä on taatusti yksi museon keskeisistä tavoista varmistaa ja kehittää tulevaisuuden toimintaansa. Tätä kannatettiin yksimielisesti. Ja johtokunnan hyvä tahto sen kuin jatkui. Kokoomuksen Jussi Salonranta teki vastaesityksen sille, että ilmaisista päivistä olisi luovuttu kokonaan ja että yksi päivä [tarkemmin: päivän osa] kuussa täytyy olla ilmainen. Tätäkin kannatettiin yksimielisesti. Ja aina vain jatkui: lisäsimme jopa yhden ilmaisryhmän, kun vihreiden Kirsikka Moringin varajäsen Erja Väyrynen ehdotti ilmaisryhmiin lisättäväksi Kuvataideopettajat ry:n. Tätäkin kannatettiin yksimielisesti. Näin sitä yli puoluerajojen tehtiin yleisötyötä – ja esityksemme nuijittiin pöytään päätöksinä. Demareiden Kimmo Sarje (s. 1951) lisäsi vielä fiksun puheenvuoron, jossa hän totesi, että esimerkiksi taiteilijakuntaa kohtaan tästä ilmaisuudesta täytyy tehdä myös myyntivaltti ja mainostuskeino – [se distinktiivinen tekijä, josta Bourdieukin on puhunut – kirj. lis.].
Pitkästä aikaa tunsin olevani tekemässä kunnallispolitiikkaa!
Eiköhän tässä ryhdytä ajamaan kokonaan pääsymaksutonta taidemuseota. 

PS. Olenpas minä, hitto soikoon, seurannut huonosti aikaani. STS:n toiminnanjohtaja Petra Havu huomautti äsken vähän vielä paremmasta sopimuksesta, Ruotsissa vuodesta 2009 voimassa olleesta MU-sopimuksesta. Tästä linkistä lisätietoja. Ja tästä linkistä ruotsia taitaville. Ja tässä vielä numerofaktaa Suomen tilanteesta: "Ilmaisen työn tekeminen on suuri ongelma myös suomalaisille taiteilijoille. Tällä hetkellä kotimaiset taidemuseot eivät tekijänoikeuskorvauksien lisäksi maksa kuvataiteilijoille juuri mitään palkkioita näyttelyn tekemisestä. Vuonna 2012 Suomen 55 taidemuseoissa pidettiin 447 näyttelyä, ja niissä vieraili yli 1,5 miljoonaa kävijää. Kuvasto maksoi samana vuonna tekijänoikeuskorvauksia kaikille taiteilijoille yhteensä vain 107 306 euroa. Taidemuseot työllistävät museoalan ammattilaisia, mutta niiden näyttelyistä ei juuri kerry tuloa kuvataiteilijoille, joiden luovaa työtä näyttelyt kuitenkin esittävät."

6 kommenttia:

  1. Ymmärrän hyvin, miksi ottaa näyttelytila museossa vastaan, vaikka siitä ei maksettaisikaan. Siksi, koska toinen vaihtoehto on maksaa itse pienestä galleriatilasta, joista monissa kaiken lisäksi on sääntönä, että kaikkien teosten pitää olla myytävissä. Museotilat ovat usein suurempia ja sallivat ne epäkaupalliset teokset, jotka haluaa saada johonkin esille ja jotka eivät välttämättä ole "kaupallisia" (siis hinnaltaan tai kooltaan tavallisen kaduntallaajan tai välttämättä kokonsa tai teknisten vaatimustensa - tai vaikka väliaikaisen luonteensa - vuoksi myöskään yritysten ostettavissa).

    Tuo on siis syy, miksi taiteilijat suostuvat niin helposti, ei mitään ilmaisen työn puolustus. Näyttelykorvauksia pitäisi maksaa, tottakai.

    Mutta toinen ongelma on se, että museot pistetään asiassa ahtaalle ja usein ne saavat kaikki syytökset niskaansa, kun painostusta pitäisi laittaa ennemminkin niiden elinten niskaan, jotka päättävät museobudjetit ja sen, mihin rahoja voi ja saa käyttää! Monet museot ovat kaupunkien tai kuntien laitoksia, ja niillä on hyvin rajoitettu toiminta-alue sen suhteen, mihin ja miten he voivat rahojaan käyttää. Julkishallinnollisten museoiden rahat on budjetoitu tietyille momenteille ja muuhun sitä ei saa eikä voi käyttää, mikä on johtanut tilanteisiin, jossa useammassakin museossa on todennäköisesti suurempi siivousbudjetti kuin budjetti kokoelmateosten ostoon, tai nimenomaan, näyttelyiden toteuttamiseen.

    Kysymys ei varmaan suuressa mittakaavassa ole siitä, etteivätkö taidemuseot haluaisi maksaa taiteilijoille, vaan oikeasti siitä, että jos joku jossain muualla on linjannut, että rahaa käytetään muuhun, eikä museotukia ole tullut ao. tarkoitukseen, niin sitä rahaa ei oikeasti ole. Ei auta, että taidemuseoita moukaroidaan syyllisyydellä, koska ne ovat kuitenkin myös vähän uhrin asemassa tässä asiassa (vaikka oikeudentajuuni ei mahdukaan se, että osa taiteilijoista saa pakolliset määrätyt korvaukset ja osa ei - samasta näyttelystä). Mutta periaatteellisesti linjaus tosiaan pitäisi tehdä jossain muualla niin, että museot saisivat tukea taiteilijoiden näyttelymaksuihin - TAI niin, että taiteilijat saisivat suoraan vuosittaisen korvauksen sen mukaan, kuinka paljon he ovat pitäneet näyttelyitä - kuten kirjailijat saavat kirjastokorvauksen. Ruotsin MU-sopimus on hieno malli, josta voisi lähteä liikkeelle.

    VastaaPoista
  2. Pieni korjaus: kaikki julkishallinnolliset museot eivät toimi samalla tavalla. Esimerkiksi Helsingin taidemuseo on nettobudjetoitu virasto, mikä antaa paljon enemmän liikkumavaraa käytettävissä olevalle rahalle.
    En suinkaan yritä syyllistää museoita [olen suuri museoiden rakastaja], mutta on vähän zombimaista nousta aina kuolleista ja sanoa, että "ei ole rahaa". Näyttelynjärjestäjät [ei välttämättä museot] käyttävät tätä kyseenalaistamattomana lähtökohtana. Budjetit tulisi rakentaa niin, että näyttelykorvaukset olisi aina jo ajoissa leivottu sinne sisään ja vasta sitten yritettäisiin hankkia sitä rahaa – siis ihan oikealla budjetilla. Olen useamman kerran kuullut lupauksen, että jos saamme sen ja sen apurahan, voimme sitten ehkä tehdä sitä ja tätä... Se on aika kyllästyttävä peruslähtökohta.

    VastaaPoista
  3. Nykyisin taiteilijan, kriitikon ja tutkijan toimenkuvaan tulee sisällyttää kaksi asiaa: täytyy oppia valittamaan ja sen ohella tulee osata kehua itseään.

    VastaaPoista
  4. En sen paremmin valita kuin kehukaan. Olen aika tyytyväinen elämääni enkä kuvittele liikojani itsestäni. Odottelen aika levollissesti viisaan lepoa. Sen aion toeuttaa.

    VastaaPoista
  5. Hieno kirjoitus suoraan asian ytimestä. Suomen taiteilijaseura onkin tarttunut esimerkillisellä tavalla tähän epäkohtaan ja on ottanut MU-sopimuksen käsittelyyn ja tarkasteluun.

    VastaaPoista
  6. Tämä avaus, kiitos siitä Otso, vie vielä vakavampaan asiaan: pitäisikö taiteilijan tienata leipänsä tekemällä työtä ammatissaan?
    Korkeakoulututkinnon suorittaneista suomalaisista kuvataiteilijat ovat ilmeisesti matalatuloisin ryhmä. Ja heistäkin valtaosan tuloista kaikki tai osa tulee muusta kuin varsinaisen ammatin (niin, tai kutsumuksen) mukaisesta työstä.
    Taiteilijalla on kolme vaihtoehtoa:
    1) miellyttää mesenaatteja (valtio, säätiöt yms) - siis niiden päättäjiä, ja saada runsaasti apurahoja
    2) miellyttää taiteen ostajia ja galleristeja - siis tehdä "kaupallista"
    3) tehdä mitä lystää, ja elättää itsensä, ja perheensä, muulla kuin omalla taiteellaan

    Marcel Duchamp työskenteli kirjastonhoitajana.
    Se taitaa olla riittävä loppukaneetti siitä miten minä tämän kuvion näen.

    VastaaPoista