Virossa 122: Aiheita

Teen parhaillaan vielä ahkerasti töitä. Heräsin aamulla kello 06.00 ja yritän tänään viimeistellä Raakel Kuukan (s. 1955) tulevan Kouvolan taidemuseon näyttelyn luettelon tekstin. Päätin kuitenkin käydä läheisessä Peekri Baarissa juomassa yhden välioluen kirjoitettuani viisi tuntia.
Olen aina ihaillut Jouko Turkan kirjaa Aiheita (Otava 1982). Kerran ostin jopa muistivihon kirjoittaakseni ylös outoja ideoita tai tapahtumia. En kuitenkaan jaksanut kirjata sen paremmin mieleenjuolahduksiani kuin aitoja tapahtumiakaan kuin ehkä viikon verran. Ne aidot tapahtumat osoittautuivat silloinkin paremmiksi. Äskeisen haluan nyt kirjata:
Join hetki sitten yhden oluen kuunnellen Peekrin terassilla istuvaa humalaista ryhmää: virolainen tyttö ja poika sekä italialainen poika. Runsaasti humaltunut tyttö kertoi tarinaa siitä, kuinka hän koulun biologian kokeessa oli vastanut 100 kysymykseen 99 oikein ja yhden väärin. Hän olisi kuulemma ollut ensimmäinen virolainen ysiluokkalainen, joka olisi vastannut kaikkiin oikein, jos olisi osannut tuon yhden kysymyksen: Minä vuonna Dolly-lammas kloonattiin? Hän totesi italialaiselle kundille, että juuri tästä syystä hän traumatisoitui ja tuli alkoholistiksi eikä ole koskaan edes halunnut selvittää sitä oikeaa vuotta.

Dolly (1996–2003) täytettynä Edinburghin kuninkaallisessa museossa.

Virossa 121: Antiikin lumoissa

Jos mies näkee Kalamajan syrjäisellä sisäpihalla eräässä uudehkossa pienessä antiikkiliikkeessä, jota pitää hauska vanha mies, tällaiset venäläiset ilmeisesti 1950-luvun snapsilasit alkuperäisessä laatikossaan kuudella eurolla...

... niin onhan ne pakko ostaa! En löytänyt netistä vastaavia, mutta toki kuvittelen, että tein hienon löydön.
Ja sitten kun näin tämän atomisaasteesta varoittavan kyltin kymmenellä eurolla [painovuosi 1968]...

 ... olin tulla ihan hulluksi. Tuo on pakko saada omalle seinälle! Zaraženo (eli 'saastunut') sai minut vasta illalla mietteeliääksi, kun laitoin sen olohuoneen pöydälle ihailtavaksi. Mitäs jos se onkin jo itsessäänkin kontaminoitunut? Olisikohan se jonkun virolaisen pakkosankarin [heitä nimittäin on paljon] muisto Tšernobylistä?
Mutta mikäs näihin on rahaa tuhlatessa, kun välipalan voi nauttia edullisesti. Antiikkikaupasta tultuani kävin terassilla ja join oluen sekä söin seljankan ja kilohailileivän (kiluleib):

Yhteensä 5,60, millä hinnalla Helsingin kantakaupungista ei saa välttämättä edes olutta.
Melkein ilmaiset antiikit siis.

Virossa 120: Sentimentaalinen muisto

Väliaikaisessa Tallinnan asunnossamme on useampikin Kylli Kosken (1906–1997) akvarelli. Tässä esimerkiksi asetelma vuodelta 1974:

Kaikki sukupolveni ihmiset muistavat Kylli Kosken television Kylli-tätinä, joka teki televisiolle useammankin sarjan, muun muassa Kärpänen ja Satusivellin. Hän teki vielä 1990-luvulla useammankin vuoden Kylli-tädin joulusatuja. Ja muistettakoon, että hän teki taiteellisen debyyttinsä niinkin varhain kuin vuonna 1931. Tästä linkistä 'Mitä metsässä tapahtuu' vuodelta 1973 YLE:n Elävästä arkistosta.

On siis aika hauska muistella näitä asioita. Mutta ei siinä kaikki. Mieleeni tuli välittömästi myös vanha ystäväni, yksi Suomen hienoimmista abstrakteista akvarellisteista, Markku J. Rantala (1950–2007), ja haluankin nyt vähän sentimentaalisesti tallentaa erään muiston, koska näillä pienillä tarinoilla on taipumus hävitä historian hämärään.

Tein Markulle kymmenen vuotta sitten tekstin hänen pieneen taidekirjaansa Merkityksen porteilla ja istuin hänen työhuoneellaan tekemässä haastattelua. Markku kertoi minulle taiteilijanuransa alkuvaiheista, ja totesi ilman hymyn häivääkään, että juuri Kylli-täti teki hänestä taiteilijan. Markku oli köyhästä työläiskodista, eikä heillä ollut tv:tä. Hän kävi aina naapurissa katsomassa nimenomaan Kylli-tätiä ja kiirehti sitten kotiin maalaamaan vesiväritöitä, joita hän sitten ripusti näyttelyksi uunin kylkeen. Tästä hänen uransa alkoi. Silloin hän omien sanojensa mukaan tajusi haluavansa taiteilijaksi, minkä sitten hienosti toteuttikin.

Tulemmeko heiluviksi ikkunoiksi?, 2006.

***

Itse asiassa Markulle pitäisi järjestää kunnon muistonäyttely johonkin isompaan museoon. Hän oli hieno taiteilija.

Virossa 119 & Arkkitehtuuria 42: Lähes kuvanveistäjä siis itsekin

Hyvää juhannusta uudelleen! Tosin täällä Virossa sitä vietetään ihan oikeana päivänä eli aattokin on vasta ylihuomenna.
Asun väliaikaisesti – ennen jonnekin maalle menoa – Eugen Sachariaksen (1906–2002) piirtämässä ja vuonna 1936 rakennetussa ns. "Eugen Naarisin talossa":

Talon kyljessä on laatta, joka kertoo, että kuvanveistäjä Ferdi Sannamees (1895–1963) asui tässä talossa.

Ja vähän romanttisesti tietysti kuvittelen, että hän asui juuri tässä neljännen kerroksen asunnossa, jonka olohuoneen ikkunasta voin ihailla yhtä Tallinnan omituisimmista taloista, Robertin Natusin (1890–1950) vuotta aiemmin valmistunutta saksalaista tiiliekspressionismia edustavaa liike- ja asuintaloa Roosikrantsin ja Pärnu maanteen nurkalla:

Ja koska olen kuvanveistäjän poika, tunnen tällä hetkellä tässä asunnossa olevani lähes kuvanveistäjä siis itsekin. 
Nurkan takana voin ihailla Aino Kallaksen Tallinnan kotia (Pärnu maantee 23), jonne hän muutti kesällä 1934. Tosin ratikkakiskojen työmaa vähentää jonkin verran romantiikkaa:

  
Tämäkin talo on Sachariaksen käsialaa ja vuodelta 1934. Laattaa Kallaksen 10 vuoden asumisesta talossa ei ole, joten päätinkin eilen ryhtyä asian vaatimiin toimiin.
Kallas itse kirjoitti myöhemmin: "Vihdoin valmistuttuaan se oli kaunis koti, eikä mikään ennakkovarjo langennut sen ylle varoittamaan niistä mittaamattomista kärsimyksistä, joitten oli määrä mahtua sen seinien sisäpuolelle. Juuri tässä kodissa olen saanut kestää elämäni musertavimmat iskut. En tiedä mitään sen kohtalosta enkä ovatko sodan pommit jättäneet siitä edes kiveä kiven päälle. Kirjoittaessani näitä rivejä on outo tunne, ikäänkuin kuvaisin jotain iäksi mennyttä, kuollutta, rakasta vainajaa, jotain, mitä en myöskään enää millään ehdolla tahtoisi omin silmin nähdä. Rauniot ovat kauniit vain silloin, kun muiston muurivihreä ne verhoo."
[Kallas viittaa kärsimyksillään kahden lapsensa kuolemaan sodan melskeissä.]

Hyvää juhannusta!

Hyvää Juhannusta! Minä lähden viikoksi retkelle Viroon – jonnekin minne vain ja heitän siitä kolikkoa. Nykyään uskaltaakin mennä vaikka minkälaiseen autiomaahan Jumalan selän taakse:

Gulf Laborin 52 Weeks -projektin tämänviikkoinen kontribuutio. Tekijänä Pablo Helguera (s. 1971).

Julkaistua 543: Pullon kansallinen henki

Tänään tuli ulos Yle Radio 1:n Kultakuumeen viimeinen kolumnini ennen lomia. Palaan asiaan siis elokuussa, koska sopimukseni onneksi jatkuu vielä ainakin vuoden loppuun. Olin jopa vahingossa tosi ajankohtainen, koska eduskunta hyväksyi tänään Altian myyntivaltuudet.

Pullon kansallinen henki

Alkoholijuomia valmistavan valtionyhtiö Altian mahdollinen yksityistäminen ja sitä kautta jopa siirtyminen ulkomaiseen omistukseen on suomalaisille merkittävä tunneasia. Keskustelu tiivistyy usein vuonna 1953 markkinoille tulleeseen Koskenkorvaan, jonka symbolinen lataus suomalaiselle kulttuurille on käsittämättömän iso asia. Se on niin iso asia, että esimeriksi europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki, joka tuskin on kovin montaa kertaa katsonut maailmaansa Kossu-pullon pohjan läpi, totesi muutama viikko sitten: ”Koskenkorva pysyköön suomalaisena. En halua, että jälleen yksi tuttu suomalainen tavaramerkki siirtyy ulkomaisiin käsiin. Koskenkorva on myös tunneasia.” (Ilkka 23.5.2014)  

Koskenkorva on ollut uhattuna aiemminkin ja herättänyt nimenomaan voimakkaita tunteita. Vuonna 2001 Altiaa yritettiin edellisen kerran yksityistää, ja tuolloin juuri Koskenkorva valittiin taistelun symboliksi. Moni taiteilija liittyi Pro Koskenkorva -liikkeeseen, muun muassa Juice Leskinen, Pate Mustajärvi ja Martti Suosalo. 
Koskenkorvalla onkin ollut suuri taiteellinen merkitys. Pelkkä pikatesti esimerkiksi Äänitearkiston tietokannasta kertoo sen kiistattomasti: Sleepy Sleepersien Ilman kossua pännii, Lapinlahden lintujen Kaivollinen kossua Irwinin Koskenkorvassa sekä Freud, Marx, Engels ja Jungin Kossu on mun kuski. Jopa Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan laulajat on levyttänyt vuonna 1985 kappaleen Mistä saatais Koskenkorvaa? Edellä luetellut vain muutamia mainitakseni. Kyllä Jäätteenmäki siis tietää, mistä puhuu. 
Matkoillaan turisti yrittää etsiä jotain vierailemansa kulttuurin hengelle ominaista; usein se on alkoholia. Kukapa ei joisi tequilaa Meksikossa, ouzoa Kreikassa tai rakia Turkissa? 
Virossa vieraileva suomalaisturisti osoittaa sekä taloudellista rationaalisuutta että paikan hengen tavoittelua: hän tuo mukanaan useammankin pullon virolaista vodkaa, joko Viru Valgea tai sitten Saaremaa Vodkaa. Harva suomalaisturisti kuitenkaan tietää, että nykyinen markkinajohtaja Saaremaa Vodka valmistetaan suomalaisesta etyylialkoholista ja että sen valmistaja on Altian virolainen tytäryhtiö. He tuovat matkamuistoksi Virosta siis silkkaa suomalaista viinaa.
 

Kansalliseksi koettujen tavaramerkkien pyhyys ei ole mikään suomalainen erikoisuus. Tätä samaa taistelua käydään kaikkialla maailmassa. Viime viikolla taidekriitikko Jonathan Jones kertoi The Guardian -lehdessä kuvataiteilija David Machin tekeillä olevasta teoksesta, joka tutkailee brittiläistä identiteettiä. Hän kerää parhaillaan installaatioonsa 2000 tyhjää pulloa HP-kastiketta, joka hänen mielestään on ”brittiläinen ikoni” – vähän niin kuin meidän Kossumme. HP-kastike onkin alun perin brittituote. Sitä on valmistettu jo vuodesta 1895 ja etiketissä voimme edelleenkin ihailla Britannian parlamenttirakennusta. Mach kuitenkin muistuttaa, että HP:tä valmistuttaa nykyään yhdysvaltalainen Heinz ja että itse tuote valmistetaan Hollannissa. HP:n valmistamisen siirtyminen Hollantiin vuonna 2007 aiheutti Britanniassakin ison kohun. 125 Astonin tehtaan työtekijää menetti työpaikkansa, ja nyt itse tehdaskin on purettu. Vain yksi jättimäinen ulkologo on tallella. Britanniassakin taide yhdistyi tuotemerkkiin: logo kuuluu nykyään Birmingham Museums & Art Galleryn kokoelmiin. 

HP:n Astonin tehtaan logo näyttelyssä Birminghamissa vuonna 2010.

Nykyisessä globaalissa markkinataloudessa tuotteiden kansalliset identiteettiarvot ovat jo kohta kaikki tietyllä tavalla väärennöksiä – ja kyllähän me kaikki tiedämmekin sen. Ainoastaan aidot olutharrastajat pysyvät enää kärryillä siitä, minkä suomalaisen olutmerkin mikäkin kansainvälinen suuryhtiö kulloinkin omistaa. 
Brändeillä ja laadullakaan ei ole kovin paljoa tekemistä toistensa kanssa. Symbolisen arvon ollessa kyseessä tilanne saattaa olla jopa käänteinen: distinktiossa eli erottelujen tekemisen sosiaalisessa pelissä huonompi voi olla parempaa. Hyvä esimerkki on toinen suomalainen viinaikoni: Jaloviina eli maailmallakin ainutlaatuinen konjakin ja viinan sekoitus. Alun perin yhden tähden Jallussa oli neljäsosa konjakkia, kun kolmen tähden Jallussa sitä oli kolme neljäsosaa. Ja tässäkin taide astuu oudosti kehiin: kulttuuriväki ostaa jostain syystä pelkästään yhden tähden Jallua. Jallustakin on tehty lukuisia biisejä, ja monen rockbändin raiderissakin saattaa kuulemma esiintyä vaatimus Jallusta. Itse asiassa minunkin taidepoliittisesta vallankäytöstäni yksi hienoimmista tarinoista liittyy juuri Jalluun: sain Nykytaiteen museo Kiasman kahvilan vaihtamaan kolmen tähtensä yhdeksi tähdeksi. Pidin oikein luennon siitä, mitä heidän pitää tehdä, että taiteilijatkin tuntisivat paikan omakseen. 

Taidan olla kerrankin Jäätteenmäen kanssa samaa mieltä, mutta ehkä vähän pessimistisesti. Toivon kuitenkin, että Kiasma edes tajuaisi ostaa kokoelmiinsa Koskenkorvan tehtaiden ulkologon niin kuin Birminghamissa tehtiin.

Guggenheim Helsinki 60: Finland fights the Guggenheim invasion

The Telegraph – lehti johon kokoomuslaisetkin luottavat taatusti enemmän kuin esimerkiksi The Guardianiin – julkaisi kolme päivää sitten arkkitehtuurikriitikkona tunnetun Jonathan Glanceyn hyvän ja tasapainoisen artikkelin 'Finland fights the Guggenheim invasion' Helsingin G-hankkeesta. Kirjoittajalla oli myös omia näkemyksiä asiasta: "To see Helsinki become a kind of dumping ground for “global brands” subject to the fickle favours of stopover international tourism and, now, on modest means, to fund an American art foundation with an unsure record of success overseas is, indeed, somewhat bizarre."
Tästä linkistä juttuun. 

Kulttuuriskandaali Pohjois-Suomessa: Oulun taidemuseota ei enää ole!

Joskus muinoin, kun olin Taiteen päätoimittaja, kiroilin usein lehden pientä budjettia, joka ei mahdollistanut tarpeeksi – tai oikeastaan ei juuri lainkaan – matkailua Suomen taidemuseoissa. Kelvollisia museoita oli useitakin, mutta varsinkin kolme taidemuseota oli laadultaan sellaisia, että teki mieli mennä katsomaan miltei kaikki näyttelyt: Oulun taidemuseo, Porin taidemuseo ja Sara Hildénin taidemuseo. Oulu ei valitettavasti ole kuulunut tähän joukkoon pitkään aikaan. Sen näyttelypolitiikka on ollut linjatonta eikä mitään kovin erikoista yksittäistäkään ole tapahtunut. Oulun loistoajoista on jo vuosia: hieman kärjistäen voisi sanoa, että Oulu oli yhden johtajan ajan Suomen merkittävimpiä taidemuseoita: vuodet 1991–2002, kun Ullamaria Pallasmaa jaksoi vääntää kättä kaupunginjohdon kanssa kunnollisesta taidepolittiisesta linjasta.

Nyt tuntuu siltä, että Oulussa ei käytännöllisesti katsoen ole enää taidemuseota lainkaan. Tällainen tilanne on kestämätön, ja ehdotankin että keräisimme voimiamme ja ryhtyisimme tekemään jotain muutakin kuin vain julkilausumia. Kyllä taideväkikin voi mennä ihan oikeasti barrikadeille!

Mutta julkilausumista on toki hyvä aloittaa, siksi haluankin jakaa tämän avoimen kirjeen, joka on ollut jaossa Facebookissa [tästä linkistä muuten Kalevan journalistisesti tosi vaatimaton raportti asiasta, mutta lukekaa jutun keskusteluhäntä]: 

Luupista vain luu kouraan taiteelle – kannanotto Oulun taidemuseon puolesta 

10. kesäkuuta 2014 kello 17:18
Avoin kirje Oulun kaupunginvaltuuston pj. Mari-Leena Talvitielle, Oulun kaupunginhallituksen pj. Riikka Moilaselle ja kaupunginhallituksen jäsenille, apulaiskaupunginjohtaja Piia Rantala-Korhoselle, Sivistys- ja kulttuurilautakunnan pj. Matias Ojalehdolle sekä sivistys- ja kulttuurijohtaja Mika Penttilälle. 

Luupista vain luu kouraan taiteelle – kannanotto Oulun taidemuseon puolesta 
Viime vuonna Oulussa toteutettiin iso organisaatiomuutos, kun Oulun taidemuseo, Tiedekeskus Tietomaa ja Pohjois-Pohjanmaan museo koottiin yhdeksi yksiköksi, Oulun museo- ja tiedekeskus Luupiksi. Luupin johtoon valittiin lähes vuoden kestäneen prosessin jälkeen Tietomaan johtaja, diplomi-insinööri Jonna-Marleena Härö.
Yhdistämisen taustalla oli kaupungin tarve tasapainottaa talouttaan, mutta taide- ja tiedelaitokset yhdistävässä visiossa on myös uljuutta. Taide ja tiede molemmat ovat kulttuurin ydintä ja niiden ennakkoluuloton kohtaaminen voisi luoda jotain ennen kokematonta. Yhdessä Myllytullin alueen muiden toimijoiden kanssa Luupin tavoitteena on kehittyä myös seutukunnan matkailun kärkikohteeksi, vetovoimatekijäksi, joka houkuttelee yhtä lailla kaupunkilaisia ja matkailijoita.
Organisaatiomuutoksen yhteydessä meille vakuutettiin, ettei taidemuseon toimintaan tule olennaisia muutoksia. Käytäntö on alkanut kuitenkin osoittaa toisenlaisia merkkejä. Kesän 2014 ajaksi museon on vallannut noin puolen miljoonan euron budjetilla toteutettu luonnonhistoriallinen Age of the Dinosaur -näyttely. Kun sen alta taidemuseon sisääntulosta siivottiin jopa toisessa kerroksessa esillä olevan taidemuseon oman 50- vuotisjuhlanäyttelyn julisteet, Luupin johto vetosi sisäänkäynnin rauhoittamiseen dinosauruksille. Taidetta taidemuseosta etsivä oli hämmentynyt.
Kun taidemuseo jostain syystä epäonnistui syksyksi jo sovitun Hannu Väisäsen ja Maaria Wirkkalan yhteisnäyttelyn toteuttamisessa, on dinosaurusnäyttelyn jälkeen tarjolla pika-aikataululla koottu ihmisen, kissan ja koiran yhteiseloa luotaava Häntä pystyyn! -taidekattaus. Taidemuseon verkkosivuilla näyttelyn esittely lähtee liikkeelle suomalaisten lemmikkien päälukua laskien: suomalaiskodeissa on muuten lemmikkeinä yli 2 milj. kissaa, koiria on yli 600 000.
Taidemuseon kaikesta taiteesta riisuttu ilmoitustaulu on ehkä pieni yksityiskohta Luupin laajassa kokonaisuudessa, mutta Oulun taidemuseon asemasta ja nykytilasta siihen voi tiivistyä pelottavan paljon. Taidemuseo näyttää hautautuvan Luupin alle.
Taidemuseon kannalta tiedekeskuksen ja taidemuseon yhdistämisen seuraukset vaikuttavat huolestuttavilta. Museolla ei ole omaa johtajaa, ei omaa budjettia, sitä ei ole enää olemassa itsenäisenä toimivana yksikkönä. On aiheellista kysyä, onko Oulun taidemuseolla enää edellytyksiä toteuttaa kunnolla perustehtäviänsä eli kuvataiteen ilmiöiden tallentamista, tutkimista, säilyttämistä ja näytteillä pitämistä. Teoshankintoihin taidemuseolla oli viime vuonna määrärahoja 10 000 € Pohjois-Pohjanmaan museon kanssa puolitettuna, siis 5000 euroa! Tämän vuoden määrärahoista ei kaiketi ole vielä tietoa. Onko meillä kohta enää taidemuseota?
Luupin omalaatuisesta nimitysrumbasta kertoo se, että taideteosten kokoelmaostoista vastaa nykyään Pohjois-Pohjanmaan museon entinen johtaja, Luupin nykyinen kulttuuriperintötyön johtaja, arkeologi, rakennustutkija, FM Pasi Kovalainen. Hän vastaa nykyisin myös prosenttitaiteesta.
Prosenttiperiaatteen toteuttamisessa Oulu on ollut yksi sitoutuneimpia ja näkyvimpiä toimijoita Suomessa koko 2000-luvun alun. Nyt näyttää siltä, että keskustan alle rakennettavaan Kivisydän-kallioparkkiin ei tule lainkaan prosenttitaidetta. Tämä on selkeästi prosenttiperiaatteen kiertämistä. Toteutuessaan Kivisydämen prosenttitaideteos olisi ollut kaikkien aikojen suurin, mutta jo promilleperiaatekin olisi ollut hyvä ele lähes 60 milj. euron kokonaisbudjetissa. Monessa Suomen kaupungissa ihaillaan Oulun toimivaa prosenttiperiaatetta ja siitä tulisi ehdottomasti pitää kiinni. Mutta Kivisydänhän on vasta louhintavaiheessa... Taiteen suhteen peli ei siis vielä ole kokonaan menetetty!
Monin tavoin Oulu on edelleen merkittävä kuvataidekaupunki. Ammattitaiteilijoiden suuresta määrästä alueella kertoo sekin, että Oulun taiteilijaseura on jäsenmäärältään paikallisista taiteilijaseuroista yksi Suomen suurimpia. Kaupungin taiteilijoita kutsutaan isoihin näyttelyihin ja teoskilpailuihin ympäri Suomen ja kansainvälisesti – ja hyvällä menestyksellä. Oulun kaupungin myöntämä ammattitaiteilijoiden työhuonetuki on ollut tärkeä mahdollistaja taiteilijoiden työskentelylle. Kaupungissa toimii useita gallerioita. Pohjoinen valokuvakeskus taas on kansainvälisestikin laajasti arvostettu ja aktiivinen toimija valokuvataiteen kentällä. Myös erilaisia uusia avauksia tapahtuu. Taiteilijakollektiivi Kulttuuribingo, tammikuussa Valveella avautunut Oulun sarjakuvakeskus ja Hiukkavaaran entiselle kasarmialueelle muotoutuva Kulttuurikasarmi ovat niistä esimerkkejä.
Taidemuseosta käynnistyneen keskustelun myötä on noussut esiin myös se, että moni Oulun alueen taiteilijoista on menettämässä luottamuksensa aluetaidemuseoonsa. Taidemuseolle taiteilijoiden pitäisi kuitenkin olla – taidekriitikko Otso Kantokorven 28.5.2014 julkaistun blogikirjoituksen sanoja mukaillen – ”se ryhmä ihmisiä, joka museon varsinaista substanssia on luomassa”. Täten hyvät suhteet taiteilijakuntaan ovat ”yksi museon keskeisistä tavoista varmistaa ja kehittää tulevaisuuden toimintaansa”. Jos taiteilijat kääntävät museolle selkänsä, on se museolle ja taideyleisölle menetys.
Vuonna 2011 Oulun kaupunki tilasi vetovoimaisuutensa kehittämiseksi maailman johtaviin kaupunkikulttuurin asiantuntijoihin kuuluvalta Charles Landryltä oman luovan kaupungin kaavansa. Tässä Oulu sykkimään -raportissa elävän kaupunkikulttuurin puolesta puhuva Landry varoittelee Oulua yhdestä: vahvan insinöörikulttuurin varassa menestyneessä Oulussa moniulotteinen, pehmeä ja sisällöllisesti rikas näkemys on vaarassa jäädä pelkästään kustannustehokkuuden mittareilla toimivan kovan infrastruktuurin jalkoihin. Juuri näin näyttää valitettavasti olevan käymässä nyt museo- ja tiedekeskus Luupissa.
Me allekirjoittaneet haluamme ilmaista huolemme Oulun taidemuseon heikentyneen aseman vuoksi ja vaadimme taidemuseon toimintaedellytysten turvaamista ja näkemyksellistä kehittämistä. Elävään kulttuurikaupunkiin kuuluu elävä taidemuseo. Oulu tarvitsee ja ansaitsee omansa. 

Leena Kangas 
kuvataiteilija, kuvataidekriitikko, Oulu 
Raimo Törhönen 
kuvataiteilija, Oulu 
Hanna Holopainen
varapuheenjohtaja, Oulun Taiteilijaseura 63 ry 
Tiina Meriläinen 
puheenjohtaja, PROTO – Pohjois-Suomen muotoilijat ry 
Paavo J. Heinonen 
päätoimittaja, aikakauslehti Kaltio
taiteellinen johtaja, Oulun taiteiden yö ry 
Sirpa Joenniemi 
kuvataideintendentti (eläkkeellä), Tampere 
Heikki Kastemaa 
toimittaja, taidekriitikko, Helsinki 
Juha Kotipelto 
FM, taidehistorioitsija, Helsinki 
Kaisu Mikkola 
kulttuuritoimittaja emerita, Oulu 

Tarja Myllyaho 
Galleria Harmaja, Oulu 
Taina Myllyharju 
museonjohtaja, Tampereen Taidemuseo
(Oulun Taidemuseon johtajana 2002–2009) 
Alla Räisänen 
toiminnanjohtaja, Pohjoinen Valokuvakeskus

Julkaistua 542 & Näyttelykuvia 920: Marila sudensulhasena?

Eilisesssä Kirkko ja kaupungissa (22/14) ilmestyi juttuni Heikki Marilan (s. 1966) kaksoisnäyttelystä Kukkia ja perkeleitä (Helsingin Taidehalli 17.5.–3.8. & Korjaamo Galleria 17.5.–10.8.). Se onkin sitten viimeinen juttu ko. lehdessä ennen elokuuta, jolloin kulttuuri ja media -sivut palaavat kesätauolta. Joku voisi sanoa, että "kriitikko on lomalla", mutta eihän freelancerin lomaa tai sieltä paluutakaan kukaan maksa, joten kai minun on todettava, että "kriitikko on kaksi kuukautta työtön". Mutta hällä väliä. Nälkään tuskin pääsen kuolemaan.

Marilan näyttelykokonaisuus oli hieno, mutta kirjoitin siitä jotenkin epäammattimaisesti – olin jo hetken hämillä oltuani kirjoittaa uudestaan koko jutun, joka vain ilmaantui salamannopeasti screenille pyöräiltyäni näyttelyistä koneen äärelle. Minuun iski piru tai sitten joku vain kirjoitti minussa, niin kuin joskus sanotaan. Aino Kallas -vertaus on varmaankin outo ja vähän epäortodoksinenkin – joku voisi jopa sanoa että asiaankuulumaton –, mutta juuri tältä minusta ihan aidosti tuntui, ja siksi oli suorastaan pakko päästä sanomaan se:  

Marila sudensulhasena?

Toisinaan asiat loksahtavat kohdilleen oudoilla tavoilla. Olen kuukausitolkulla lukenut Aino Kallaksen tuotantoa. Kun katselin taidemaalari Heikki Marilan kahta näyttelyä, mieleeni tulivat Tatu Vaaskiven sanat Kallaksesta: ”Muotojen ja hahmojen moninaisuus palautuu suuriin, yksinkertaisiin perusmuotoihinsa, olemassaolomme mysteeri näyttäytyy paljaana, vapautettuna kaikesta satunnaisesta ja toisarvoisesta.”

Näin Marilakin lähestyy aiheitaan. Vaikka hän olisikin ekspressionisti, ei hän omakuvissaankaan tunnu tekevän itsetilitystä tai anna tunne-elämänsä ryöpytä pidäkkeettömästi kankaalle. 

Aivan samoin kuin Kallaksella, on Marilankin tuotannossa yhteiskunnallinen tausta. Molemmat ovat käsitelleet valtaa, hierarkkisia rakenteita ja vallankäytön uhreja. Molemmat ovat myös etääntyneet tästä ”realismista”, ottaneet kantaa lajinsa edeltäviin taiteilijoihin ja siirtyneet kohti ”yksinkertaisia perusmuotoja” – myös ikiaikaisia kertomuksia.

Lammas Grünewaldin mukaan, 2008.

Molemmille Raamattu on tarjonnut loputtomasti hyödynnettävän subtekstin – tekstin, jonka varaan ilmaisu rakentuu, johon se ottaa kantaa, jolla se sitoo yksityisen ja satunnaisen yleisesti jaettuun, jolla se saattaa jopa leikitellä ironisestikin, niin kuin Marila tekee. Kun Raamatun tarinat ovat saaneet kuvituksekseen jo satojen vuosien taidehistorian perinnön, muodostuu taiteen historiastakin oma subtekstinsä, jota Marila hyödyntää taiteilijan vapaudella. Hän tarkastelee yhtälailla Matthias Grünewaldin Isenheimin alttaritaulua 1500-luvulta kuin Lucas Cranachin ikonisia Martin Lutherin muotokuviakin. Marila teki peräti 16-osaisen Luther-sarjan, mikä kertoo osaltaan sen, että ei hän ollut kiinnostunut Cranachista sen paremmin kuin Lutheristakaan. Ne ovat kuvia kuvista. On kuin Marila kokeilisi maalauksen mahdollisuuksia: näin sen voi maalata, näinkin sen voi maalata ja voihan sen vielä näinkin maalata…

Marila tuli suuren yleisön tietoisuuteen kukkamaalarina, kun hän voitti Carnegie-palkinnon vuonna 2012. Massiiviset ja hurjat maalaukset ovat nekin kuvia kuvista, innoittajinaan miltei unohdetun 1800-luvun kukkamaalari Henri Fantin-Latourin tuotanto. Maalausten huikea intensiteetti melkein peittää niiden ironian: ne ovat liian isoja, ne ovat myös omalla tavallaan jopa ällöttäviä, kuin ekspressiivisiä räjäytyskuvia viehkeyden ja illuusioiden maailmasta. 

Jaakobin paini, 2014.

Viime aikoina Marila on vähentänyt figuurin merkitystä. Hän on maalannut raamatullisia, miltei apokalyptisiä aiheita abstrakteina kuvina ja ryhtynyt myös maalaamaan pelkistettyjä raita-aiheita, joissa hän tuntuu kokeilevan sitä, miten ekspressiivinen ilmaisu voi kamppailla minimalistisen muotokielen kanssa.

Vaihtelusta voi päätellä, että aihe saattaa olla maalarille pelkkä tekosyy. Marilalle maalauksen aihe taitaa lopulta olla vain itse maalaus – toki historiallisine säikeineen.

Niinpä uskallankin esittää taiteilijalle suoran toiveen, mitä kriitikko harvemmin tekee. Olisi huikeaa nähdä Marilan omakuva sudensulhasena. Nähdä häneltä joskus Aino Kallaksen innoittama maalaussarja Surmaava Eros.

Omakuva kusipäänä, 2007.

Muisto Severi Parkosta

Taideteollisen korkeakoulun professori Severi Parko (1932–2014) kuoli toissa viikolla. Huomasin tämän kollegani Heikki Kastemaan fb-seinältä. Heikki on myös tuoreeltaan kirjoittanut Wikipedia-artikkelin Parkosta. Itse en koskaan tuntenut Parkoa henkilökohtaisesti enkä käynyt koskaan hänen legendaarisilla luennoillaan, mutta olimme tervehtimisväleissä, ja yhden hänen luennoistaan kuulin useampaankin kertaan. Tämän muiston haluan jakaa julkisesti, koska se kertoo siitä, minkälainen puhuja ja luennoitsija Parko oli.

 Severi Parko vuonna 2011. Kuva: Touko Yrttimaa.

Olin 1970-luvun lopulta pitkälle 1980-luvulle töissä Yliopiston kirjastossa. Parko oli yksi kanta-asiakkaistamme. Lisäksi hän kävi TAIK:in opiskelijaryhmänsä kanssa aina kerran vuodessa pitämässä luennon Yliopiston kirjaston arkkitehtuurista. Nämä olivat mieleenpainuvia hetkiä. Kirjasto toimi normaalisti, kun Parko aloitti luentonsa kirjaston kupolisalin pohjakerroksessa. Yleensä ei mennyt kovin pitkään siitä kun Parkon karismaattinen ääni alkoi kuulua: toisen kerrokset parvet alkoivat täyttyä ylimääräisestä yleisöstä. Useimmiten iso osa asiakkaista lopetti senhetkiset toimensa, ja moni kuunteli hievahtamatta koko luennon. Myös henkilökunta. Minä taisin vuosien mittaan kuunnella tuon luennon viitisen kertaa alusta loppuun asti – työt saivat odottaa eivätkä pomotkaan panneet pahakseen: olihan se myös henkilökuntakoulutusta. Tämä tapahtuma tuntui aina yhtä tuoreelta ja kiinnostavalta. Parko oli maaginen puhuja. Hän ei myöskään pelkästään hymistellyt tämän "kauneimman Alppien pohjoispuolisen kirjaston" arkkitehtuuria vaan osasi suhtautua siihen ironisestikin. Lukekaa hänen esseensä 'Muodonmuutoksia yliopiston kirjastossa' mainiosta kirjasta Makeisrasia (Otava 1988).

Ja näitäkin kannattaa lukea. Näiden sivujen lukijoiden avulla Parko tulee elämään jatkossakin – ja pitkään:

– Savikuoppa ja kulissi. Amanita 1984.

– Kunniaistuin ja muita aiheita. Taideteollinen korkeakoulu 1994.

– Me esineet. Taideteollinen korkeakoulu 1997.

– Leimasimen jälki. Taideteollinen korkeakoulu 2002.

– Elävä malli. Taideteollinen korkeakoulu 2008.

Julkaistua 541: Kenen taiteilijan paska sinä olet?

Hitto, meinasi ihan unohtua. Olihan minulla tuoreessa Taiteessa (3/14) kolmaskin juttu. Tästä pienestä silmäilyuutisvittuilusta olen jopa vähän ylpeä – onhan tuo joutavanpäiväinen nykyvillitys nimittäin oikeasti tosi ärsyttävä. Vaan teinpä minäkin äsken tuon idioottimaisen testin – elämäni ensimmäisen tätä lajia. Ja pettymyksekseni olinkin Haisulin sijaan Muumipeikko. Ja näin minulle luvattiin: "Olet aina hyväntuulinen ja innostut kaikesta näkemästäsi. Iloitset erityisesti ystäviesi seurasta. Olet utelias ja rohkea, ja haluat ymmärtää outojakin asioita ja olentoja – mitään pelkäämättä. Vain yksin jääminen tuntuu sinusta joskus ikävältä." Kirjoittaisinko ensimmäisen kerran elämässäni: Ihkua. Vai oliko se sittenkin: Ihqua?

Kenen taiteilijan paska sinä olet?

Some-maailma tuntuu olevan täynnä joutavanpäiväistä ja aikaa vievää viihdettä, jossa ihmiset saavat tehdä testejä siitä, mitä kaikkea muuta he ovat kuin omia itsejään. Ja sitten he jakavat tätä tietoa toisilleen. Mikä kukka sinä olet? Mikä kaupunki sinä olet? Mikä eläin sinä olet?

Ateneumin taidemuseo seuraa tietenkin aikaansa, ja kysyy nykyisen näyttelynsä populistiseen markkinointiin liittyen: Mikä Toven hahmoista sinä olet? Testin voi tehdä viidellä kielellä – tietenkin myös Japaniksi. Ja totta kai testin suosiosta pitää vielä oikein erikseen tiedottaa: ”Emme olisi uskoneet, että jo ensimmäisten tuntien aikana testiä olisi jaettu sosiaalisessa mediassa niin paljon, että mielestämme ihan hyvä palvelinkapasiteetti ei riittänyt”, toteaa viestintäpäällikkö Marja Istala Kumpunen ylpeänä. Taide voittaa, koneet kaatuu. 

Piero Manzoni (1933–1963), Merda d'artista, 1961.

Jäämme odottamaan, että Kiasma seuraa räväkästi nykytaideaikaansa ja kysyy: Kenen taiteilijan paska sinä olet? Miten olisi Piero Manzoni, Cildo Meireles tai Jaan Toomik? 

Mutta ehkä he tyytyvät varovaisina kysymään vain sitä, mikä Marimekko-kuosi sinä olet: Metsänväki, Kuuskajaskari vai kenties Isoisän puutarha? Mutta kuka uskaltaa olla ihan aito Unikko?

Otso ”Haisuli” Kantokorpi

 

PS. Kandee ehkä lukea tämäkin juttu, jos on paskasta taiteesta kiinnostunut.

Julkaistua 539 & 540 & Virossa 118 & Luettua 128: Kohti valon ydintä & Varkain voittoon

Eilen tuli postista tuorein Taide (3/14). Minulta oli lehdessä sekä yksi kirja-arvostelu että yksi näyttelyarvostelu. Kirjajuttu vaivaa minua vieläkin vähän, koska ärsyynnyin joistain asioista, ja kun olisin vihdoin päässyt kehumaankin kirjaa (mihin olisi kyllä löytynyt perusteita), oli koko merkkimäärä jo aikoja sitten käytetty ja jouduin jopa lyhentämään juttua. Joskus vain käy näin. 

Kohti valon ydintä

Kati Lintonen, Anna-Kaisa Rastenberger ja Elina Heikka: Valokuvataiteen ydin. 1900-luvun suomalaiset valokuvat ja taidepuhe. Suomen valokuvataiteen museo / Maahenki 2014.

 

Suomalaisen valokuvataiteen – ja lisäksi muun valokuvaa käyttävän nykytaiteen – tie suomalaisen taiteen keskiöön alkaa olla kartoitettu. Perusteoksia on ilmestynyt jo 1990-luvulla: Valokuvan taide (1992), Valoa 1839–1999 (1999) ja Varjosta (1999) saa nyt seurakseen etabloidun taidemaailman keskiöön kohdistuvan peruskirjan, joka suhtautuu kaanoniin kriittisesti mutta joka tulee olemaan keskeinen tekijä uudelleen määrittyvän kaanonin synnyssä.

 Tekijöillä riittää yhteisiä nimittäjiä, etenkin määrittelyvallan käytössä, joten ongelmatonta tällaisen kirjan vastaanotto ei saa olla. Kaikki ovat toimineet Valokuvassa ja sen seuraajassa Kuvassa. Kaikki ovat työskennelleet Suomen valokuvataiteen museossa. Kaikki ovat siis olleet auktoriteetteja valokuvaan liittyvän institutionaalisen vallan, kielenkäytön ja määrittelyn prosessissa. 

Lähihistorian kirjoittaminen on vaikeaa, mutta se on vielä vaikeampaa, kun kirjoittaja itse on ollut sitä rajaamassa. Tämä näkyy varsinkin Anna-Kaisa Rastenbergerin tekstien niissä osuuksissa, joissa hän käsittelee Kuva-lehden roolia. Sävy on toki itsekriittinen, mutta en malta olla toteamatta sitä, että jos kyseessä olisi mieskirjoittaja, teksti herättäisi taatusti ajatuksen ”setämäisestä muistelusta”. 

Ajauduin tällaiseen vastakkainasetteluun jotenkin väistämättömästi, tahtomattani. Tätä pohtiessani kuitenkin tajusin, että sukupuolittavat kysymykset taitavat olla suomalaisen taiteen lähihistorian kentässä nimenomaan valokuvataiteelle ominainen ja ehkä vähän traumaattinenkin  erityisongelma. Muun kuvataiteen alueella ei 1980-luvun jälkeen tällaisia keskusteluita ole juurikaan tarvinnut käydä – ainakaan kovin akuutisti. Kirjoittajat tuovat valokuvan historiaa jännittäneen amatöörien ja ammattilaisten välisen rajapinnan hyvin esiin, mutta eivät lähesty kovinkaan analyyttisesti sukupuolikysymyksiä. 

Kirjan alkuosaan jäsennelty ”paalupaikkojen” ketju – piktorialismi, modernismi, naisten siivittämä nousukausi (alkaen Hippolyten 27 naisvalokuvaajan näyttelystä vuonna 1984) ja Esko Männikkö – tuo mieleeni jopa Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historian huipulta huipulle (1985): juonteet, nivelkohdat, aluskasvillisuus, harmaat alueet ja katvealueet siivotaan liian tehokkaasti pois. Toisaalta, ytimeenhän – myös taidepuheen ytimeen – kirjoittajat sanovat pyrkivänsäkin. Tästä kertoo sekin, että valokuvan taidepyrkimyksissä he ottavat analyyttisesti esiin piktorialismin, jota ei Suomessa ole juurikaan ennen käsitelty. 

Kirjan rakenne on hieman outo. Jälkimmäinen osa (’Valokuvataiteen ydinkysymykset’) palaa niihin asioihin, jotka ensimmäisessä tuntuivat häviävän, muun muassa valokuvan dokumentaarisuuteen. Tekstiä tukevan kuvituksen rooli korostuu kuitenkin edeltäjiin verrattuna hyvin: siinä missä Valokuvan taide esitti kontekstittomia yksittäisiä kuvia, Valokuvataiteen ydin näyttää myös kuvia kuvista alkuperäiskäytössään, lehtien ja kirjojen sivuilla. 

Jäin kuitenkin kaipaamaan parempaa koordinaatiota ja jäsentelyä. Tämä koskee myös juttujen tasapainoa: jotkut asiat sivutaan vain tiiviillä kommentilla, joihinkin käytetään selvästikin liian yksityiskohtaisesti tilaa pitkiä sitaatteja lainaten. Omat mieltymyksetkin tuleva hassusti esiin: tutkijoiden ote esimerkiksi taiteilijoiden ja teosten arvottamiseen on kautta linjan melko hillitty, mutta purskahtelee väliin: Ulla Jokisalon samassa kuvatekstissä esiintyy peräti kahteen kertaan sana ainutlaatuinen. 

Ehkä tämä on nyt se antiteesi. Kolmessa edellä mainitussa kirjassa toimittajat olivat valokuvan perusäijiä: Jukka Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Ja vaikka kirjoittajat ovatkin eri-ikäisiä, en välty siltä tunteelta, että tämä on myös sukupolvikirja – vähän niin kuin kahden eri-ikäisen kuvataiteen tutkijan, Marja-Terttu Kivirinnan ja Leena-Maija Rossin 1980-lukua käsitellyt Koko hajanainen kuva (1991) aikoinaan

 Elämähän on dialektiikka, joten antiteesi on aina tarpeen. Jäämme odottamaan synteesiä. 

***

Varkain voittoon 

Köler Prize 2014 

Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum, Tallinna 26.4.–15.5. 

Köler-palkinnosta on tullut kuin varkain Viron tärkein taidepalkinto. Siitä on tullut myös iso mediatapahtuma. Itse asiassa sen jakava museo EKKM (Viron nykytaiteen museo) ja itse palkinto ovat kuin taiteellisia interventioita taidemaailmaan. Ne ovat fiktiivinen hyökkäys, josta on tullut totta: instituutiokriittisestä performanssin kaltaisesta toiminnasta on tullut yksi Viron taidemaailman merkittävimmistä instituutioista – ja varsin lyhyessä ajassa. 

EKKM perustettiin vallattuun Tallinnan energialaitokselta vapautuneeseen rähjäiseen rakennukseen. Kaksi taiteilijaa – Marco Laimre ja Neeme Külm – valtasi tilan vuonna 2006, ja seuraavana vuonna museo aloitti toimintansa. Vallattu, varsin anarkistinen paikka on nyttemmin päässyt jo virallisen tuen piiriin, ja se on selkeästi vakiinnuttanut toimintansa – menettämättä silti perusluonnettaan. Yksi syy onnistumiseen on varmaankin se, että mukaan liittyi varhaisessa vaiheessa taidehistorioitsija, kuraattori ja kriitikko Anders Härm, joka tuntee instituutioiden metkut perin juurin. 

EKKM ja Köler Prize tuovat mieleeni välittömästi Antti Majavan, joka tuoreessa kirjassa Alaston totuus taiteesta (Into 2014) totesi: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.” Tähän voisimme siis Viron esimerkin avulla lisätä: ”Ja luomalla niitä itse.” 

Kuvataiteessa on viime vuosina puhuttu paljon appropriaatiosta (= omaksi ottaminen, haltuunottaminen) yhtenä nykytaiteen metodeista. Analogisesti tälle EKKM on kuin huikea meta-appropriaatio. 

Kyseessä on siis melkoinen tuhkimotarina. Mutta kuinka tämä todennetaan, kuinka varmistetaan, ettei kyse ole vain lume-ilmiöstä? Vastaansanomattomasti: viime vuoden Köler-palkinnon – ja myös yleisöäänestyskilpailun – voittaja Jaanus Samma edustaa Viroa Venetsian biennaalissa vuonna 2015. 

Eräs vanhempi virolainen taiteilijaystäväni totesi, että oleellista on myös se, että Köler Prizen avulla on laman jälkeinen yksityinenkin raha saatu mukaan taide-elämään. Tämä ei ole kuitenkaan johtanut rahan merkityksen erityiseen korostumiseen (vrt. Ars Fennica tai Carnegie): pääpalkinto tänä vuonna on 6 000 euroa, ja yleisöäänestyksen voittaja saa 1 000 euroa. Paljon oleellisempaa taitaa olla se, että esimerkiksi verkostoitumisen mahdollistava palkintoraati on valittu huolella ja kansainvälisesti: tänä vuonna mukana on suomalaisen Taru Elfvingin lisäksi muun muassa vanha kettu René Block.

Itse palkinto on sekin kuin mainio, ehkä vähän ironinenkin appropriaatio. Johann Köler (1826–1899) oli nimittäin Viron kansallisen heräämisen sankareita, ensimmäinen virolainen ammattitaidemaalari. Sitä paitsi Köler Prize kuulemma rimmaa hyvin Turner Prizen kanssa.

Köler-palkinto jaetaan nyt neljättä kertaa. Ehdokkaita on viisi: Jass Kaselaan, Kiwa, Kärt Ojavee, Johannes Säre ja ryhmä Visible Solutions OÜ (Karel Koplimets, Taaniel Raudsepp ja Sigrid Viir). Jokaiselta taiteilijalta on esillä kaksi omavalintaista teosta, yksi vanha osapuilleen kolmen vuoden sisältä ja yksi kilpailua varten valmistettu. 

Jass Kaselaan.

Jass Kaselaan (s. 1981) on Viron nuoren polven veistäjistä huikeimpia. Hän on kuin spektaakkelin ajan jälkeisten spektaakkeleiden taikuri. Hän tekee massiivisia ja emotionaalisesti vaikuttavia installaatioita, joiden sekaan katsojan on suorastaan vaikea mahtua – niin tiineiksi pelkällä omalla olemisellaan teokset tilan hedelmöittävät. Puutarhan (2012) mustuus ja tilan täyttävä sähkön ääni tuottavat paranoidin tunnelman. Puinen kirkko keskellä tilaa on kuin monumentti sille, että uskonto on redusoitu pelkäksi koneeksi – ei edes sähköenergiaksi. Toisessa teoksessaan Kaselaan on tehnyt roskisten vierestä löytyneistä pikkuisista nukeista jättimäisiä betoniveistoksia. Ja roskiksethan olivat tietenkin samasta materiaalista rakennettujen massiivisten talojen takapihoilla. 

Kiwa.

Multitaiteilija, erityisesti äänitaiteestaan ja musiikistaan tunnettu Kiwa (s. 1975) aloitti uransa omatekoisena supertähtenä – vähän kuin Viron Andy Warhol – mutta on pitkin uraansa mennyt zeniläisempään suuntaan. Niinpä hän onkin kehitellyt nothingologiaa – ei minkään tutkimista niin usein kuin mahdollista. Kun esimerkiksi printteri varoittaa, että muste on loppumassa, hän printtaa mustaa neliötä (ei mitään henkilökohtaista, Malevitš!) niin kauan, että viimeinen tuloste on valkoinen. Sen jälkeen hän jopa ilmoitti Malevitšin tavoin lopettavansa kuvataiteen tekemisen. Mutta kuten tiedämme, se ei se ole helppoa – niin kuin ei-minkään tekeminenkään Sen eteen täytyy tehdä paljon työtä. 

Kärt Ojavee.

Taide ja muotoilu ovat tunnetusti tuottaneet vaikean hankauspinnan. Kärt Ojavee (s. 1982) on tekstiilitaiteilija, joka ylittää tämän kevyesti – hän voisi vallan mainiosti olla mukana Linzin maineikkaassa Ars Electronicassa. Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Tallinnan teknillisen yliopiston biorobotiikan keskuksen kanssa ja on muotoillut esimerkiksi Play Me -tyynyjä (2011), joissa meille kaikille tutu sanat – play, stop, rewind, fast forward, pause – eivät ole pelkkiä koristeita vaan todella toimivat lupaamallaan tavalla. Pehmeä elektroniikka on kudottu kankaaseen ja sisään pääse lataaman materiaalia USB-kaapelia pitkin. 

Johannes Säre.

Johannes Säre (s. 1983) kuuluu siihen joukkoon nuorempia taiteilijoita, jotka ovat jo alkaneet kierrättää ironisin kommentein vanhempaa käsitetaidetta – neokonseptualismiksi sitä taidetaan maailmalla nimittää, vaikka Särellä ei olekaan paljon yhtymäkohtia esimerkiksi Damien Hirstiin. Hänen Nimetön savurengastykkinsä (2013) oli häkellyttävä kokemus. Bassoreflektikaittuimesta tehty tykki puhaltaa täydellisiä savurenkaita ja puffauttaa samalla täyteläisen äänen. Miksi? Sitä on turha kysyä edes taidekriitikolta. Mutta sen äärellä katsoja tuli lumoutuneeksi ja viihtyi loputtoman pitkään. 

Visible Solutions OÜ.

Visible Solutions OÜ rakentaa taloudellisen toimintansa antikapitalismille ja kriittiselle konseptualismille. Toisin kuin nykyinen suomalainen luova talous -intoilu, tämä osakeyhtiö tuottaa vain kriittistä luovuutta, ei sen tuotteistettavia sovellutuksia. Vähän niin kuin Bonk Business aikoinaan. Heillä on esillä muun muassa hermeettisessä lasikuvussa Taideteos, joka koostuu vain omasta arvostaan (2013). 

Yksi nykytaidetta määrittävä tekijä lienee se, että taiteilijat yrittävät epätoivoisesti lopettaa taiteen – koskaan siinä onnistumatta. 

Ei taide sulaudu mihinkään. Kohta meillä on taas Köler-palkinnon voittaja, ja hän pitää yksityisnäyttelyn. Ja jää odottelemaan Venetsian-matkaa. Kirjoittajatkin toistavat kliseitään ja hegemonisia rakenteita ylläpitäviä ylisanoja. Näissä kuvissa ja tunnelmissa toteankin tylsästi mutta informatiivisesti, että jos haluatte tutustua siihen, mikä Viron nykytaiteessa juuri nyt on keskeistä, kiirehtikää tähän näyttelyyn.

*** 

PS. Ja nyt on kilpailukin ratkennut. Kaselaan voitti Köler-palkinnon ja Säre voitti tiukan yleisökisan.