Tänään oli taas YLE 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Vietin maanantain ja tiistain XLVII Valtakunnallisilla taidemuseopäivillä Tampereella, jossa osallistuin paneelikeskusteluun ja johon toivottavasti vielä ehdin palaamaan. Yksi päivien aihe jäi vaivaamaan mieltäni, ja niinpä aamulla kirjoitin ja aamupäivällä luin yskien ja köhien mikrofoniin tänään iltapäivällä ulos tulleen kolumnini:
Varkauden virallinen suoja
Kuulin juuri, että Suomessa ollaan parhaillaan saattamassa voimaan lakia näyttelyesineiden takavarikointikiellosta. Lakiesityksen mukaan opetusministeriö voi päättää tuomioistuinta sitovasti, että näyttelyesinettä ei saa takavarikoida. Hakemuksen voi tehdä näyttelyn järjestäjä ja tämän on esitettävä ministeriön tarpeelliseksi katsoma selvitys esineen alkuperästä ja sen omistuksen riidattomuudesta. Hakemuksen johdosta ei kuulla sivullisia.
Ja miksiköhän meillä tällaista lakia tarvitaan? Kyse on Venäjästä, joka lainailee paljon taide- ja muita museoesineitä kansainvälisiin näyttelyihin ja vaatii takeet niiden palautumisesta Venäjälle. Venäjää siis pelottaa se, että jotkut esineet ovat omistussuhteiltaan vähintäänkin kiistanalaisia – esimerkiksi sotasaalista, jota Neuvostoliitto vei holveihinsa toisen maailmansodan vaiheissa suorastaan häkellyttävän paljon: on arvioitu, että pelkästään Saksasta siirtyi Venäjälle 2,5 miljoonaa taideteosta.
On mahdollista, että jos tällaista lakia ei saada aikaiseksi, lakkaa Venäjä lainaamasta meille taide-esineitä ja kulttuurielämämme köyhtyy näin ainakin jonkun verran. Se taas pelottaa meidän museoväkeämme – onhan yhteistyö venäläisen museomaailman kanssa ollut ilahduttavasti lisääntymään päin.
Olin juuri Tampereella valtakunnallisilla taidemuseopäivillä, jossa tästä laista puhuttiin. Vaikutti siltä, että museoväki on varsin tyytyväistä tällaiseen kehityskulkuun – ennen kaikkea varmaan siksi, että se helpottaa heidän työtään.
Mutta mietitäänpäs asiaa toiselta kantilta. Eikö tällainen asenne ole antautumista vahvemman oikeudelle? Tai ainakin henkistä laiskuutta. Vahvempi vaatii immuniteettia mahdollisesti varastetuille esineille, ja me suostumme siihen vain siksi, että se helpottaa elämäämme.
Välillä tuntuu siltä, että suurin osa kaikesta kulttuuriperinnöstä on tavalla tai toisella sotasaalista, ja pitkäänhän maailmassa vallitsi myös konsensus sotasaaliin legitimiteetistä. Eikä meillä, hitto soikoon, olisi edes niin hienoja seikkailukirjoja ja elokuvia, jos ei olisi aarteita, jotka usein koostuvat nimenomaan sotasaaliista.
Wienin konferenssissa vuonna 1815 Eurooppaa yritettiin järjestellä uuteen uskoon Napoleonin sotien jäljiltä. Tuolloin sotasaaliin laillisuutta alettiin haastaa. Haagin sopimuksessa vuodelta 1907 sotasaaliin ottaminen kiellettiin. Sopimuksen 56. artikla kuuluu näin: ”Kuntien omaisuutta sekä uskonnonharjoitukseen ja hyväntekeväisyyteen tarkoitettujen, opetus-, taide- ja tieteellisten
laitosten omaisuutta, vaikka valtiolle kuuluvaakin, on käsiteltävä samoin kuin yksityisomaisuutta.
Tämäntapaisten laitosten, historiallisten muistomerkkien, taide- ja tieteellisten teosten takavarikoiminen ja tahallinen
Jean-Baptiste Isabey (1767–1855): Wienin kongressi, 1819.
Koskee tämä Suomen ja Venäjän suhteita muussakin mielessä. Kuinkahan paljon esimerkiksi karjalaisia ikoneita jäi toisen maailmansodan jälkeen Suomeen? Paljon niitä ainakin hamstrattiin – osa varmaan pelastamismielessä, osa taatusti silkasta henkilökohtaisesta ahneudesta.
Viime vuonnahan tästä asiasta nousi Kansallismuseon ikoninäyttelyn yhteydessä kohu, kun Kansalliskirjastossa työskentelevä Esko Rahikainen syytti Kansallismuseota varastetun tavaran näyttämisestä. Kansallismuseon ylijohtaja Helena Edgren totesi: ”Mehän emme näyttelyssä tai kyselyssä ota kantaa siihen, ovatko ne varastettuja vai eivät. Ei voi jokaisen esineen kohdalla puhua varastamisesta. Osa on lahjoitettu, osa on ostettu, osa on sitten ikään kuin sodanaikaisena toimenpiteenä evakuoitu.”
Tämä on moraalisesti ottaen aika outo kannanotto, sillä kyllä museon pitää osata ottaa kantaa näyttämiensä esineiden vaiheisiin. Se on osa niiden työtä. Muutenhan museoammatilaisia ei tarvittaisi.
Edgren myös muistutti siitä, että sodan jälkeen Suomi ja Neuvostoliitto tekivät sopimuksen, jossa tilanne nollattiin: kumpikaan ei palauta mitään.
Tätähän Afrikassakin aikoinaan yritettiin, kun sovittiin, että siirtomaarajoihin ei enää kosketa vaan yritetään rakentaa uuttaa elämää yhdessä sovitellen. Ja kaikkihan me tiedämme, kuinka huonosti se on onnistunut.
Minä en haluaisi liputtaa sellaisen lain puolesta, jossa kyyninen reaalipolitiikka jyllää ja jossa vahvemman oikeudella voidaan vaatia diplomaattisuojaa varastetulle tavaralle. En, vaikka jokunen Repin ja Malevitš jäisi näkemättäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti