Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Martti Aiha (s. 1952). Haastattelun jouduin tekemään puhelimessa, koska molemmat matkustelimme eri suuntiin, mutta olen seurannut hänen uraansa pitkään, joten enköhän selvinnyt siitä ihan kunnialla.
Martti Aiha näyttelynsä ripustuksessa toukokuussa 2010. Avustamassa Olavi Pajulahti.
”Olen siirtolaissielu”
Kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952) tunnetaan suuren mittakaavan kuvanveistäjänä – yhtenä harvoista suomalaisista veistäjistä, jotka ovat todellisen monumentaalisuuden taitajia. Aiha hallitsee myös materiaalin kuin materiaalin: kevyestä bambusta aina raskaaseen metalliin ja myös polumetyylimetakrylaattiin, joka myös kansanomaisemmin pleksinä tunnetaan. Mutta mikään materiaaliesteetikko hän ei ole: ”En ole materiaalilähtöinen veistäjä” hän toteaa itse. Materiaalit valikoituvat kulloistenkin ideoiden ja niiden tuottamien tarpeiden mukaan.
Ei ehkä olekaan ihmeellistä, että kaiken suuren keskellä veistäjä tarvitsee toisinaan vain vähän: kynän ja paperia. Monen veistäjän tavoin Aiha onkin myös armoitettu piirtäjä, mutta toisin kuin monet muut veistäjät, hänen kynänjälkensä ei näytä työskentelevän plastisen muodon ongelmissa. Hän ei luonnostele ja kehittele muotoja piirtämällä vaan käyttää välinettä ihan toisenlaisiin tarkoituksiin.
Aihan yhteydessä on usein puhuttu tietyistä ornamentaalisista muodoista ja kalligrafian merkityksestä, ja näin ajatukset hänen tuotannostaan saattavat toisinaan mennä itämaiden suuntaan. Mitään erityisen itämaista hänen ornamentiikassaan ja kalligrafiassaan ei kuitenkaan ole. ”Olen ollut aika huono hippi”, naurahtaa Aiha itse ja kertoo kiinnostuksen kalligrafiaan syntyneen siitä, kun hän huomasi aikoinaan oman isänsä käsialan kauneuden ja vastaavasti oman käsialansa puutteen. Kirjoitusharjoitukset paljastivat, että kaunokirjoittajaksi hänestä ei ole, mutta sen sijaan löytyi varma viiva, jolla oli ehjä sisäänrakennettu struktuuri. Itse Aiha lähtisi Pudasjärvellä syntyneenä etsimään lähtökohtia viivalleen pikemminkin pohjoisen luonnosta. Identiteetin etsintään on Ruotsissa vietetty siirtolaisuusnuoruus varmasti jättänyt myös jälkensä. ”Olen enempi tällainen siirtolaissielu”, toteaa Aiha itse.
Aihalle piirtäminen on kuin ajattelua ja myös henkireikä. Hänelle se ei koskaan siis välineellisty pelkäksi luonnosteluksi, vaikka toisinaan piirustus saattaakin tuottaa veistokselle lähtökohdan.
Todellisuudessa Aiha piirtäjänä tarjoa katsojalle melkoisen rohkeastikin osan luovan minänsä intiimeimmistä hetkistä. Hänen piirustuksissaan voi nimittäin totutun orgaanisen ja konstruktiivisen hahmottamisen ja niiden välisen kamppailun lisäksi nähdä myös surreaalisia elementtejä. Unenomaisten piirustusten avulla voimme ehkä jopa yrittää kurkistaa veistäjän alitajuntaan ja sen rakenteisiin.
Tällaista lähestymistapaa tarvitsee varmaan itse taiteilijakin, jonka on aina silloin tällöin rikottava naturalistinen tapa tarkastella todellisuutta, jotta saisi omia konventionaalisia näkemistapojaan ravisteltua. Näin Aiha tuntuu vähän väliä tekevän viedessään taidettaan täysin uusiin suuntiin tai palatessaan vanhoihin teemoihin uusin materiaalein ja muuttunein ajatuksin.
Sitten voi taas uudella innolla tarttua aiheeseen, joka voikin olla ihan muuta: vaikkapa retkiä kirjallisuuden tai kuvataiteen historiaan, joista voi ammentaa loputtomia haasteita sekä taiteen että ihmiselämän ikiaikaisiin kysymyksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti