Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Jorma Puranen (s. 1951). Istuskelimme ravintola Salvessa syyskuun puolivälissä ja vietimme hyvän juttutuokion. Minun on jotenkin helppo mennä sisään hänen teemoihinsa johtuen vanhasta yliopistollisesta pääaineestani, kulttuuriantropologiasta. Intressimme tuntuvat hyvin samansuuntaisilta.
Jorma Puranen Salvessa 15.9.2010.
”Yritän saada selkoa”
Valokuvataiteilija Jorma Purasen (s. 1951) kohteena on kameran sulkimen vangitseman lyhyen hetken sijaan pikemminkin ikuisuus tai ainakin historian pitkäkestoiset syklit. Mukana on kuitenkin aina nykyisyys, ja juuri menneen ja nykyhetken välinen suhde taitaakin olla yksi Purasen keskeisimmistä teemoista.
Monet taiteilijat ovat havaitsemiensa luonnonilmiöiden lisäksi käyttäneet aiheenaan itse havaitsemistapahtumaa ja siihen vaikuttavia reunaehtoja. Tunnetuin esimerkki lienee impressionistinen tapa maalata, jossa tavoiteltiin hetken vaikutelmaa. Puranenkin tutkii havaitsemistapahtumaa mutta ei niinkään optisessa mielessä. Hänen kohteenaan ovat olleet muun muassa erilaisille aikakausille tyypilliset tavat ja historialliset perusteet kuvata niin ihmistä kuin maisemaakin. Hänen töissään on tätä kautta ollut myös vankka kriittinen ote, mutta julistamisen sijaan hän kyselee hiljakseen niitä kysymyksiä, joita harvemmin tulee kyseltyä. Hän on kiinnostunut muun muassa siitä, mitä vanhat museoesineet kertovat aikansa taidekäsityksistä.
Puranen on tutkinut kulttuurista muistia käyttäen aineistonaan laajemminkin arkistojen ja museoiden säilömää kuvamateriaalia: miksi asioita on säilötty, miten niitä on esitetty? Miten toisiin, usein vieraaksi koettuihin kulttuureihin on kuvien avulla suhtauduttu, opittu ja opetettu suhtautumaan? Hän pohtii historiallista aineistoa nykyaikaisin käsittein, nykyaikaisen tietämyksen ja toisinaan myös nykyaikaisen ihmettelyn vallassa.
Esimerkiksi sarjassa Kuvitteellinen kotiinpaluu hän käytti arkistojen vanhoja etnografisia kuvia saamelaisista. Hän palautti sata vuotta sitten kuvatut ihmiset kotimaisemilleen.
Galleria Ortonissa nähdyt kuvat sarjasta Varjoja, heijastuksia ja kaikkea sellaista käyttää materiaalinaan vanhoja muotokuvamaalauksia, jotka yleensä elävät hyvin hiljaista elämäänsä museoissa – olivat ne sitten salien seinillä tai varastoissa. Museon valot on sammutettu ja kuin taidemaalari ikään Puranen kuvaa päivänvalossa sen, mitä näkyy. Osin Puranen kysyy maalaukselta kehykseen koputtaen ”Onko siellä ketään?”, osin hän näyttää maalauksen meille sellaisena kuin sitä ei ole tapana näyttää.
Vaikka aiheena on tietyllä tavalla taiteen maailma, ei Puranen ”osaa enkä halua paikantaa itseään taiteessa vaan on kiinnostunut itse asioista”. ”Yritän saada selkoa”, hän toteaa vaikka samalla joutuu myöntämään, että auttamattoman romanttisesti se runollinen osiokin tunkee näkyviin – vaikka sitä yrittäisi vastustaakin.
Katsojina näemme siveltimenvetoja uudella tavalla, näemme kaksiulotteisen pinnan kolmiulotteisuuden. Näemme historian tuottaman patinan ja tavan katsoa. Puranen yrittää myös eri tavoin päästä siihen hetkeen, jolloin mallina ollut ihminen on taiteilijan edessä istunut. Analyyttisen tutkailun lisäksi hän on kiinnostunut näiden toisinaan jopa tuntemattomiksi jääneiden mallien maailmasta: ”Kuva tuntemattomasta ihmisestä saattaa pitää sisällään syvimpiä inhimillisiä arvoja.”
Ei kai sen parempaa aihetta voi juuri olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti