Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Raili Tang (s. 1950). Tangin työhuoneella oli muun muassa hauska katsoa, miltä räiskyvän työn jäljet näyttävät:
Raili Tangin ateljeen lattiaa syyskuussa 2010.
”Tausta on tärkein”
Taidemaalari Raili Tang (s. 1950) on todennut, että ”väri on mielentila”. ”Maalaaminen ei ole mitään ilman vahvaa tunnetilaa”, hän toteaa, kun yritän hakea täsmennystä. Samassa muistan muutaman erään muutaman vuoden takaisen hetken hänen teostensa äärellä. Kun näkee taidetta paljon, ei usein kovinkaan helposti hätkähdä, mutta Tangin väreillään luoma tunnemaailma on rajuudessaan vastustamattoman pysähdyttävä. Sellaisessa tilanteessa taiteilijan mahdolliset intentiotkin jäävät usein hämärän peittoon, mutta kun maalaus puhuttelee kunnolla, ei niitä jää kaipaamaankaan.
Tangin maalaukset toimivat kuitenkin aika monimutkaisesti. Välittömästi koettuna kuva räjähtää elämään nopeine ja usein jäljittämättömine assosiaatioineen. Aistimuksen ja tunteen yhteen kietoutunut hyöky jättää ajattelun alleen, eikä silloin ryhdytä analysoimaan kokemusta käsittein miettimällä. Mutta sitten on vielä pitkäkestoisempi vaikutus. Elämään jäävä jälkikuva viipyilee oman tutumman kuvamaailman kanssa vielä silloinkin, kun teoksen nimi mahdollisine viittauksineen on jo unohtunut. Sitä saattaa muistaa yhden mitään esittämättömän punaisen maalauksen vuosikausia.
Näin taitaa käydä taiteilijalle itselleenkin. Ei Tangiakaan häiritse hirveästi se, että kuvaan saattaa hiipiä esittäviä elementtejä. Hän aloitti aikoinaan maisemamaalarina ja on nyt antanut puillekin luvan tulla takaisin maalauksin. Ei hän niitä kuitenkaan kuvaa. Tang ei maalaa koskaan havainnosta, muttei poista sitä mahdollisuutta, etteikö esimerkiksi kävelyretki koirien kanssa ennen ateljeelle menoa saattaisi tulla tietyssä mielessä kuvaan mukaan. Ja kun hän sanoo, että kuvattavien objektien sijasta ”tausta on tärkein”, selittää hän sitäkin alkuaan luontokokemuksella.
Tangin suhde esittävyyteen on huoleton: ”Ei sillä ole niin väliä. Kaikkihan esittää jotain. Läntti esittää länttiä.” Oleellisempaa on se, mikä jää määrittelemättä. ”Pidän töistä, jotka ovat jollain tavoin epäselviä”, toteaa Tang itse. ”Kyllä taiteessa täytyy olla mysteeri.”
Tangin uralla on vaiheita, joissa maalauksissa on selkeästi jopa rakenteellisia elementtejä, mutta useimmiten kyse on pelkästä väristä. Hänellä onkin ollut tapana aihevalinnan sijaan antaa itselleen ”väritehtäviä”, hän saattaa esimerkiksi haluta maalata maalauksen, jossa on punaista ja violettia. Sen kummempaa aihetta hän ei välttämättä tarvitse. Toisinaan tehtävänantona saattaa olla abstrakti tapahtuma, kuten vaikkapa putoaminen, loikka tai hyppy. Ja silloin katsojalle varmaan myös välittyy se, millainen huikaiseva liike ja eleitten summa itse maalaamisen prosessi on: ”Rakastan maalia, sen pitää olla ihana möyheää, mehukasta.” Tangin tapa maalata onkin välillä kuin kuvanveistoa, jossa materiaalia sekä lisätään että poistetaan. Hän poistaa maalia rätillä ja väliin myös maalaa sillä. Ja kun hän sanoo onnistuneesta teoksesta, että ”läsnäolon ja aitouden kyllä näkee”, saan minä saman tuntemuksen miltei tyhjästä työhuoneesta, räteistä, maalitahroista ja lattian hiljalleen muuntuvasta kuvioinnista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti