Julkaistua 78: Kuusi sivua Dostojevskia kolmessa päivässä

Olen jo toista kertaa tänä vuonna lähdössä Pietariin, ja ajatukseni pyörivät koko ajan Pietarin kultturihistoriassa, mistä kumpusi sitten eilisen YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini aihe. On se vain niin, että kulttuuriset suorituspaineet ovat joskus käsittämättömän kovia ja todellisuudessa aika masentavia. Tämän asian kanssa on kai vain opittava elämään, koska aika ei kuitenkaan riitä.

Kuusi sivua Dostojevskia kolmessa päivässä

Ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen tullaan muistamaan ainakin siitä, että hän kertoi kerran lukeneensa Fjodor Dostojevskin (1821–1881) tuotannon kolmessa päivässä. Minä puolestani olen samaiset kolme päivää yrittänyt turhaan aloittaa Dostojevskin esikoisromaania Köyhää väkeä (1846). Aika heikko esitys. Syy tähän epäonnistumiseen on sitä paitsi jotenkin nöyryyttävä. En nimittäin saa mitään otetta Dostojevskin kieleen. Tekisi mieleni vähän pyhäinhäväistyksellisesti sanoa, että hänen tyylinsä on tylsää ja jankkaavaa. Voi tietenkin olla, että pikaiset alkuunpääsy-yritykset raitiovaunussa ovat väärä tapa lähestyä tällaista klassikkoa. Pitäisi ehkä olla ilta ja sohvannurkka ja rauhallinen olo…

Samaan aikaan olen selaillut rakastetun runoilijan Anna AhmatovanValittuja runoja (2008). Sekin on ollut aika traumaattista. Ahmatova nyt vain yksinkertaisesti on sellainen hahmo, jota sivistyneen lukijan olisi kyettävä rakastamaan. Mutta kun luen Marja-Leena Mikkolan (1889–1966) hienoa esipuhetta, tajuan että minun pitäisi paneutua Ahmatovan runokieleen paljon syvällisemmin, että pääsisin edes alkuun ymmärtämisprosessissa – ja runoudessahan on vielä paljon muutakin kuin pelkkä ymmärtäminen. Ahmatova kirjoitti esimerkiksi 30-sivuista ’Runoelmaa ilman sankaria’ yli kaksikymmentä vuotta. Minä lukaisen sen iloisesti alle kolmen tunnin. Ja sitten hävettää, kun en ymmärrä puoliakaan – en edes neljännestä, josko kymmenyksen verran.

Muistelmissaan Ahmatova sanoo runoelman ensimmäisen idun tulevan Aleksandr Puškinin (1799–1837) muistiinmerkinnästä: ”Vain ensimmäinen rakastaja tekee vaikutuksen, niin kuin sodassa ensimmäinen kaatunut!”

Niinpä niin, Puškiniakin pitäisi lukea. Ja onpa yöpöydällä myös Nikolai Gogol (1809–1952), jonka Valitut teokset (WSOY 1959) olen päättänyt lukea – ensimmäisenä ainakin novellit ’Nevan valtakatu’ ja ’Päällysvitta’. Tuota yli 1000-sivuista jötikkää en muuten taatusti lukisi kolmessa päivässä.

Oikein ahdistaa. Ahdistaa siis vallan tavattomasti. Tämä ei voi olla taiteen tarkoitus. Eikö kirjallisuuden pitäisi suorituspaineiden sijaan tarjota täysin vastakkainen maailma suorituspaineiden täyttämälle sosiaaliselle arjelle. Eikö sen pitäisi johtaa keskittyneeseen kontemplaatioon, meditatiiviseen tilaan, jossa tietoisuuteni on vailla ulkoisia häiriöitä kohdistettu kohti jotain kirjailijan esiin tuomaa elämää suurempaa teemaa? Nyt olo on kuitenkin kuin kolmannen kerran riman pudottaneella seiväshyppääjällä tai kömpelöllä rakastajalla peiton alla, kun yliyrittäminen kostautuu.

Syy tähän kaikkeen ahdistukseen on se, että olen lähdössä viikoksi Pietariin. Vieläpä sellaiselle matkalle, että suorituspaineita ei juurikaan ole. Ihan lomalle en ole menossa, mutta työmatkani tarkoitus on löyhästi määriteltynä tutustua pietarilaiseen taide-elämään. Koska olen kuvataidekriitikko ammatiltani, tarkoittaa tämä taide-elämä lähinnä kuvataidetta, mutta Pietarissa kaikki taidemuodot tuntuvat sulautuvan toisiinsa aivan erityisellä tavalla, kuten musiikkitieteilijä Solomon Volkov kirjoittaa legendaarisessa kulttuurihistoriallisessa kirjassaan Pietari (1995). Sitä muuten luen jo toista kertaa tänä vuonna. Volkovhan tuli kuuluisaksi Dmitri Šostakovitšin muistelmista (1979), joiden aitoudesta on kiistelty jo kolmekymmentä vuotta. Ja onhan tietenkin myös niinkin, että ilman Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) musiikkiin paneutumista ei Pietarin kaupunki aukea lainkaan niin täydesti kuin se voisi. Siis vielä kirjastoon ja levykauppaan…

Mutta kuvataiteeseenhan minun pitää keskittyä. Ja sitähän Pietarissa piisaa. Laskin juuri huvikseni, että jos haluaisin tutustua kunnolla Eremitaašiin, tuohon jättimäiseen, kolme miljoonaa taideobjektia sisältävään taidemuseoon, menisi siihen osapuilleen koko loppuelämäni. Jos tarkastelisin museon jokaista esinettä minuutin, kestäisi museokäynti aukioloaikoina liki 22 vuotta. Sen verran minulla hyvinkin voisi olla odotettavissa olevaa elinikää.

Sitten on tietenkin vielä Venäläisen taiteen museo, jossa on vain 400 000 taideteosta…

Niinpä luotan Gogoliin: ”Tuskin olet päässyt Nevski prospektille, kun vastaasi lehahtaa pelkkä joutenolon hetki. Jos jollakulla on sattunut olemaan mielessään jokin tärkeä, välttämätön tehtävä, hän Nevski prospektille tultuaan unohtaa sen varmasti heti.”

Ja sitten muistelen sitä, kun kymmenen vuotta sitten yritin mennä Ahmatovan kotimuseoon erään kriitikkoryhmän kanssa. Museon ulkopuolella syliini istahti kissa, joka nukahti siihen. Niin jäi museo käymättä. Uskaltaisikohan ajatella, että juuri tuolla hetkellä ymmärsin edes jotain Ahmatovan runoudesta?

 Natan Altmanin hieno muotokuva Ahmatovasta vuodelta 1914.

PS. Tein muuten kolumnissani pienen asiavirheen. Lopun kissajuttu on totta, mutta matkseurue oli edistyksellinen taiteilijaryhmä Kiila eikä Suomen arvostelijain liitto. Kaksi matkaa meni sekaisin.