Näyttelykuvia 157 & 158 & Katutaidetta 27: Luutunutta avantgardea

Eilen menin käymään taidekeskus Puškinskaja 10:ssä, vuonna 1989 taiteilijoiden valtaamassa talossa, jossa kävin viimeksi 15.5. tänä vuonna ja jossa aikansa avantgardistit edelleen pitävät linnakettaan, nyt jo ehkä vähän turistirysämäisessä tai ainakin melko pystyynkuollessa muodossa:

Olin siellä nyt kai viidettä kertaa, enkä muista koskaan aivan erityisen hyvää näyttelyä siellä nähneeni. Eivät olleet kovin ihmeellisiä nytkään. Nyt kävin Nonkonformistisen taiteen museon kahdessa näyttelyssä. Isossa salissa oli yhteisnäyttely Krestodviženie (16.10–14.11.), jossa oli käsittääkseni nykytaiteellisia tulkintoja Aleksandr Nevskistä, josta muuten Eisenstein teki elokuvan vuonna 1938. 

Kaikki hyvin tähän asti, mutta kun itse teokset olivat niin löysää ja tuhnuista maalaamista, kuten tässä Sergei Kovalskin (s. 1948) maalaus vuodelta 1999:

Ostin sitten kuitenkin näyttelyn pienen luettelon ja yritän saada siitä jotain edes vähää selkoa – englanniksihan ei mitään ollut tarjolla, ja ilmeisesti englanninnokset nettisivulle tulevat pääsääntöisesti isolla viiveellä.

Toinen näyttely sivurapun pienessä näyttelytilassa oli vähän samaa tyyliä. Irina Bikova-Goldovskajan (s. ?) töissä, jotka oli toteutettu jollain hiekkatekniikalla, oli samankaltaista uskonnollista tematiikkaa, ja aika pliisuksi vaikutelma jäi:

 Ei kun kauppahalliin, Kuznetšniin torille, jossa tavaraa piisasi:

Ja sitten kadulle:

***

Todellisuudessa iso osa päivääni tuhraantui siihen, että minulla oli illalla Suomen Pietarin instituutissa esitelmä "Helsinki – rakkaani". Minua sekä otti päähän että – pakko myöntää – hermostutti. Ja nyt perun sanan "tuhraantui" ja koko päähänotonkin, sillä ilta oli likipitäen täydellinen. Yleisömenestys oli hirvittävä – iso osa joutui seisomaan. Ja sitten sain vastailla liki tunnin kysymyksiin. Muunsin otsikkoni alussa muotoon "Oodi raitiovaunulle 1A" ja esittelin linjan 40 kuvalla ja henkilökohtaisilla kokemuksilla.

 

Ai niin, se henkilökohtaisuus. Korostin yleisölle, että arkkitehtuuri ei ole pelkästään silmän asia, ei tyyliä, ei fasadia, vaan jotain joka on syytä fenomenologiesti kokea elävän ruumiin kautta. Saunaa ei esimerkiksi vain katsota, että onpas hieno sauna, vaan sauna on saunottava, jotta se voitaisiin arvottaa. Näytin kuvaa Palacen julkisivusta ja puhuin 1950-luvun modernistisesta edistysuskosta ja sitten sanoin näyttäväni kuvan eräistä johtavista suomalaisista kuvataiteilijoista. Yleisöä nauratti, kun he tutustuivat Olavi Pajulahteen (s. 1944), Jorma Hautalaan (s. 1941), Pekka Kauhaseen (s. 1954) ja Matti Nurmiseen (s. 1947), joiden kanssa olin taannoin saunomassa eräitä ystävämme Ukri Merikannon (1950–2010) avajaisia:

Luulenpa, että tämä oli venäläiselle yleisölle sangen mieluisa tapa tutustua suomalaisiiin taiteilijoihin.