Julkaistua 152 & Arkkitehtuuria 20: Olen konservatiivi ja populisti

Tänään tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Palasin aiempaan Merikortteli-teemaan, koska se vaivaa minua aika paljon. Mitä hyötyä on suojelusta, jos se ei toimi kunnolla? 

Niin, että menkää nyt hyvät ihmiset ihmeessä allekirjoittamaan adressi tästä linkistä: Merikortteli pelastettava!

Olen konservatiivi ja populisti

Jouduin eduskuntavaalien alla outoon tilanteeseen. Olin hyvissä ajoissa valinnut itselleni ehdokkaan, jota myös kokeilemani kolme vaalikonetta tukivat. Kaiken piti olla selvää.

Sitten huomasinkin yllätyksekseni, että myös kunnallispolitiikassa mukana oleva ehdokkaani oli kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenenä viemässä läpi hanketta, jossa suojelukohteeksi rauhoitetun vanhan teollisuuskiinteistön isolle sisäpihalle rakennettaisiin Helsingin tuomiokirkon kokoinen, 16-kerroksinen lisärakennus.

Näen kyseisen rakennuksen, vanhan kaapelitehtaan ja sittemmin lampputehtaan, joka aamu käydessäni parvekkeella. Kävelylläkin näen sen usein eri suunnista ja eri vuorokaudenaikoina. Kyse on siis omasta arkisesta elinympäristöstäni.

Mutta kyse on myös Helsingin historiasta, ja varsinkin sen teollisesta historiasta, jonka muistelemiseen, kunnioittamiseen ja ennen kaikkea ymmärtämiseen ei kantakaupungissa ole liiemmin kohteita.

Rakennus ei ole arkkitehtonisesti ilmeisestikään erityisen merkittävä, ja museoviraston antama suojeluluokitus – Sr2 – perustuukin siihen, että se on ”rakennushistoriallisesti ja kaupunkikuvallisesti merkittävä”.

Tuntuu käsittämättömältä, että moista hanketta on edes kyetty viemään eteenpäin. Mutta pykälät eivät koskaan ole yksinkertaisia. Ne ovat vain kieltä, joka on tunnetusti manipuloitavissa moneen suuntaan, ja teot ovat sitten tekoja, joilla kielen rajoja testataan. Herää siis kysymys siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa ’kaupunkikuvallinen’. Tällaisista sanojen merkityksistä vallitsee vain summittainen konsensus, mutta niiden käytöstä ei ole erikseen määriteltyjä pykäliä, jotka olisivat lainvoimaisia. Tarkoittaako kaupunkikuva mielikuvaa, joka ihmisillä kaupungista on? Onko Tampereen kaupunkikuva se, että se on vanha punatiilessään illan ja aamun aurinkoa dramaattisesti heijasteleva jylhä teollisuuskaupunki. Tai Rauman kaupunkikuva sitä, että se on viehättävän, ihmisen mittaisen puutalomiljöön leimaama onnela? Vai onko kuva myös ihan konkreettinen, onko se sitä, mikä kustakin paikasta näkyy. Onko se esimerkiksi urbaani taivaslinja – se näkymä, jota harvoin tietoisesti tarkastelee mutta joka on tavalla tai toisella muistissasi? Yritin etsiä museoviraston kotisivuilta määrittelyä sanalle ’kaupunkikuva’, mutta eihän se onnistunut.

Olen aina vierastanut sitä ajatusta, että olisin kovin konservatiivi. Olen työkseni tekemisissä taiteen kanssa, ja keskeisiä asioita taiteessa ovat innovatiivisuus, uuden luominen ja usein myös sääntöjärjestelmien rikkominen. Pyrin kuitenkin kannattamaan monien vanhojen asioiden säilyttämistä, mikä on konservatiivisuuden perusulottuvuuksia. Yksi keskeinen syy siihen on se, että mielestäni vanhan ymmärtäminen auttaa aina ymmärtämään uuden syntyä ja että säilytetty vanha kantaa aina lukuisia kerrostuvia merkityksiä mukanaan – myös tuleville sukupolville.

Mutta entä sitten populismi? Populismiin ainakin nykymuodossaan liittyy tietty muukalaisvastaisuus. Ja aina siihen on liittynyt vetoaminen kansaan, ns. tavallisiin ihmisiin.

Kyseisen teollisuuskiinteistön omistaa hollantilainen grynderifirma, enkä usko, että he ovat kuutiomäärien lisäksi lainkaan kiinnostuneita rakennuksen vaikutuksista ympäristöön. Heille sen ainoa tehtävä on tuottaa kunnon katetta, vaikka suunnittelijaksi olisikin valittu hyvä suomalainen arkkitehtitoimisto. Heillä on kiinnostusta alueen sosiokulttuuriseen elämään aivan yhtä paljon kuin läheisen telakan pitkään omistaneella ja sen alas ajaneella korealaisella telakkafirmalla oli. Jos perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen ei halua ”neekeriukkoja rajoillemme”, niin vastaavasti minä en halua mitään kasvottomia ja verenhimoisia ulkomaisia riistokapitalisteja tuhoamaan ympäristöämme. Mikähän tässä nyt on ero? Olenko minä siis muukalaisvihamielinen?

Ja entä sitten tavalliset ihmiset, joihin tahdon vedota ja joita tahdon suorastaan kiihottaa vastustamaan tällaisia rakennushankkeita? Ne ovat minun ystäviäni. Viidenkymmenen metrin päässä tuon teollisuuskiinteistön lähellä sijaitsevassa baarissa puhun näistä asioista telakkatyöläisten – tai siis lähinnä entisten telakkatyöläisten – ja rakennusmiesten kanssa. Me kaikki tunnumme haluavan säilyttää vanhan työläiskaupunginosan hengestä sen, mikä säilytettävissä on.

Siihen liittyy epäilemättä kaupunkikuva, jonka perustaan tuntuu kuuluvan olennaisena osana ympäristön historiallisten arvojen tuottama henki mutta myös se, miltä se huomenaamunakin taas näyttää.

Olen siis konservatiivi ja populisti. Kyllä sanat ovat merkillisiä!

Filosofi Ludwig Wittgensteinin mukaan filosofiset ongelmat ovat aina kielellisiä ongelmia. Minusta tuntuu, että myös sosiaaliset ja ihan käytännöllisetkin ongelmat ovat yllättävän usein sellaisia.