Kiirettä pitää. Palaan silti vielä viime viikkoon. Torstaina olin Mäntän kuvataideviikkojen asioissa taas Tallinnassa tapaamassa paria taiteilijaa. Käytän konttorinani yleensä Tallinnan Taidehallin alakerrassa olevaa KuKu Kohvikia, niin nytkin. Siellä nimittäin tapaa yleensä kiinnostavaa tallinnalaista kulttuuriväkeä ja sen kolme baarimikkonaista ovat aivan fantastisia tyyppejä – valitettavasti yksi heistä on tulossa Kainuusen miehelään. Tapasinkin heti runoilija Jürgen Roosten (vasemmalta) sekä kuvataiteilijat Leonhard Lapinin (s. 1947) ja Jaan Toomikin (s. 1961):
Lapin ja Toomik ovat tulossa Mänttään, mutta varsinaiset treffit minulla oli Mai Söötin (s. 1983) kanssa. Hän tekee Mänttään avajaisperformanssin. Ja hän olikin muuten varsin sympaattinen nuori nainen, joten turhaan minä jännitin hänen tapaamistaan.
Mai Sööt performanssissaan Ecstasy viime vuonna.
Toiset treffit minulla oli kuvanveistäjä Jüri Ojaverin (s. 1955) kanssa. Ennen kuin hän saapui, ehdin vähän katsella Taidehallin ympäristöä. Leo Lapinin edellisestä näyttelystä oli jäänyt Taidehallin pylvääseen lintu:
Pienen puiston reunaan oli ilmestynyt uusi julkinen teos. Puolalaiset olivat lahjoittaneet viime vuonna Tallinnan kaupungille Chopinin penkin. Kun painaa nappia, alkaa penkki soittaa jotain Chopinin pianobiisiä. Aikamoista kitschiä itse asiassa (eikä taiteilijasta ole tietenkään mitään tietoa):
Ihan KuKu Kohvikin edessä on yksi Tallinnan sympaattisimmista julkisista veistoksista, vaikka ei sitä edes mainita missään julkisten veistosten luettelossa. Kyseessä on alakerran KuKu Klubia – tallinnaistaiteilijoiden legendaarinen biletyspaikka – pitkään johtaneen mutta myös kuvanveistäjänä toimineen Erika Haggin (1922–2009) viehättävästä naisfiguurista, joka katselee kahvilan terassia päin:
Sitten tuli Ojaver, ja hän vei minut rämällä Volvollaan kolmen vartin matkan päähän meren rantaan Laulasmaalle, Tallinnasta luoteeseen. Matkalla veimme Tallinnan taideakatemian uuden – Ojaver jää kevään loputtua freelanceriksi – kuvanveiston professorin Kirke Kangron (s. 1975) vanhaan neuvostoaikaiseen monumenttiverstaaseen, joka on nykyään osin akatemian kuvanveisto-osaston käytössä:
Yksi Virossa retkeilemisen hienoista puolista on se, että vähän missä tahansa saattaa törmätä kiinostaviin ja aika erikoisiin arkkitehtuurikohteisiin. Ojaver haki vähän ruokaa ja olutta Keila-Joan lähikaupasta:
Ihmeteltyäni tätä outoa neuvostomodernistista rakennusta hän kertoi sen olevan 1980-luvulta ja Jüri Okasin (s. 1950) käsialaa (väritys on tosin myöhempää perua) – Okas on muuten myös tunnettu hienona käsitteellisenä kuvataiteilijana ja performanssien sekä filmien tekijänä.
Ojaverin kotona tehtiin haastettelu ja katsottiin teoksia sekä vähän hänen vaimonsa – kuvanveistäjä hänkin – Terje Ojaverin (s. 1955) puurtamista jonkun uuden veistoksen parissa.
Kuvanveistäjäpariskunta yhteisessä työhuoneessaan.
Katselimme (!) myös Jürin tuunamaa vanhaa neukkuradiota, johon taiteilija oli lisännyt supistettujen aaltopituuksien lisäksi uuden (hän itse viitassaan oikean puolen suttuisessa kuvassa meren kuohuavien aaltojen kanssa):
Kun työt oli tehty, oli aikaa nauttia vähän olutta, karhunlaukkaa, ruisleipää, suolakurkkuja ja naapurin savustamaa siankylkeä:
Sitten reittitaksiin (marsruuttatakso eli tuttavallisemmin "marsa") ja Tallinnaan. Laivaan ehdin viisi minuuttia ennen h-hetkeä.
Etteikö tämä olisi hauskaa, monipuolista ja kiinnostavaa työtä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti