Julkaistua 159: Olen ylpeä siitä, että uskallan olla ylpeä

Tulin eilen käymään Mäntän mökiltäni Helsingissä – itse asiassa paria taideasiaa hoitamaan. Niihin palan vielä. Näin pääsin taas verkkoyhteyden piiriin, joten voin vähän päivittää kuluneen parin viikon laiminlyöntejä. Viime keskiviikkona (25.5.) tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jossa pohdiskelin nöyryyden ja ylpeyden outoa vuorovaikutusta. En nyt tiedä, että pääsinkö tässä kovinkaan pitkälle, mutta aihe on tavallaan aika tärkeä: 

Olen ylpeä siitä, että uskallan olla ylpeä

Suomen jääkiekkomaajoukkueen kapteeni Mikko Koivu sanoi taannoin televisiossa, että joukkueen voitto MM-kisoissa ei ollut pelkästään joukkueen juttu vaan koko kansan asia. ”Suomalaisten pitää olla ylpeitä siitä”, täsmensi Koivu.

Minäkin katsoin tuon turnauksen loppuottelun, mutta pidin sitä lähinnä hauskana ja vähän jännittävänäkin tv-viihteenä. Näin olisi ollut asianlaita, vaikka Suomi olisi hävinnytkin. Vaatimus kansallisen ylpeyden tuntemisesta on mielestäni turhan raju. Tai itse asiassa jopa vastenmielinen. Ylpeys on Danten Jumalaisessa näytelmässä seitsemästä kuolemansynnistä se pahin pääpahe. Ylpeyden vastakkainen hyve on teologisissa teksteissä yleensä nöyryys. Hieman paradoksaalisesti juuri se ominaisuus, jota Mikko Koivu muiden pelaajien myötä teeskenteli parin viikon ajan turnauksen kuluessa ja jonka varsinkin takavuosien tamperelaiset jääkiekkoilijat ovat kehittäneet suorastaan taiteeksi.

Tunnen ilmiön aika tarkkaan, koska olen itsekin osallistunut nöyryyskilpailuihin aivan tarpeeksi – mittelöihin siitä, kuka on porukassa se tavallisin hyvä jätkä, joka ei suotta henkseleitään paukuttele mutta jolla todellisuudessa sitten kuitenkin on hallussaan vaikeasti määriteltävät retoriset keinot osoittaa olevansa todellisuudessa aika kova jätkä.

Nöyryys on siis melko hyvin toimiva strategia. Kun tunnustaa ainakin sopivan määrän heikkouksiaan, ei niiden kanssa joudu yleensä vaikeuksiin vaan pikemminkin vapautuu niistä monissa vaikeissa sosiaalisissa tilanteissa.

Mutta väliin sitä nöyrtyy ihan oikeastikin. Olen nyt toista viikkoa asunut mökkiolosuhteissa, ja olen huomannut jälleen luonnon nöyräksi tekevän vaikutuksen. Kun lähdin ensimmäistä kertaa kalaan, vetelin uistinta mukavassa myötätuulessa, enkä tajunnut sitä, että minun pitäisi soutaa huono lasikuituveneeni takaisin lähtöpisteeseen aika rajussa vastatuulessa. Itkuhan siinä meinasi huonokuntoiselle miehelle tulla, mutta mitään keskenheittämisen vaihtoehtoja ei ollut tarjolla – niin kuin kaupunkilaiselämässä toisinaan on. Niinpä se oli vain suoritettava, vaikka keuhkot pihisivät ja käsiin otti kipeää ja vaikka vene ei välillä tuntunut etenevän lainkaan. Sellainen vetää oikeasti aika nöyräksi.

Aamulla sitten huomasin, että näköjään aivan liian huonosti rantaan vetämäni vene oli yön aikana kellunut itsekseen viereisen lahden pohjukkaan, josta minun piti lähteä sitä pelastamaan. Ryteikön läpi tunkeutuessani sain kipeän ja runsaasti verta valuvan haavan sormeeni, eivätkä saappaat tietenkään riittäneet veneelle asti, joten jouduin tallaamaan tietäni eteenpäin paljain jaloin tikkuisessa kaislikossa. Taas meinasi tulla itku.

Onneksi minulla oli käytössäni sauna, jonne pääsin lohduttautumaan. Lisälohtua toi myös se, että vaikka en ole pitkään aikaan sytyttänyt saunanpesää, onnistuin heti tekemään sen yhdellä tikulla – huolimatta siitä, että halot olivat aika tuhteja. Itse asiassa tunsin oloni suorastaan ylpeäksi.

Eikä ylpeyteni hävettänyt minua yhtään. Eikö juuri tällainen ylpeys ole aika tervettä? Osata tehdä jotain hyvin ja olla ylpeä siitä, että näin asianlaita on. Eikä sitä tarvitse edes esitellä muille ihmisille. Sen kuin vain istuu, myhäilee ja antaa tyytyväisen katseen levätä elävässä tulessa, joka vielä omalta osaltaan vahvistaa tyytyväisyyttä.

Olkoon jääkiekkomaajoukkueemme myös kaikessa rauhassa ylpeitä omasta osaavasta työstään, mutta minulle se ei kuulu millään tavalla. Joku minua kuitenkin vaivaa siinä, että 100 000 ihmistä kokoontuu Kauppatorille juhlimaan MM-kultaa. Ja kun tarkemmin ryhdyin asiaa ajattelemaan, päädyin kysymyksen: voisiko olla mahdollista, että juuri terveen, esimerkiksi hyvin suoritettuun työhön liittyvän ylpeyden asteittainen häviäminen koko suomalaisesta kulttuurista aiheuttaa tällaisten korviketunteiden tarpeellisuuden?

Tätä asiaa olen toisinaan miettinyt silloin, kun asioin postissa. Olin koulupoikana ensimmäisessä kesätyössäni postinkantajana, ja muistan sen tuolloin väliin vähän koomiseltakin tuntuneen ammattiylpeyden, joka tuntui leimaavan kaikkia postilaisia. Siihen liittyi myös valtavan voimakas me-henki, joka ei kuitenkaan saanut mitään mahtipontisia ilmenemismuotoja. Postilaisen habitus oli täynnä hiljaista ja arvokasta ylpeyttä, jota ei tarvinnut mitenkään ulkoisesti korostaa. Piti vain pitää kiinni niistä menettelytavoista, jotka takasivat täsmällisyyden ja luotettavuuden. 

Voiko nykyaikainen postilainen, joka myy Fazerin suklaata postipalveluiden sijaan, tuntea enää samanlaista ammattiylpeyttä? Onko työelämän huonontumisen hiljalleen pitenevä historia tuhonnut kaiken terveellisen tuntuisen ylpeyden kulttuuristamme?