Kevään lopun kiinnostavimpia toistuvia taidejuttuja on epäilemättä Kuvataideakatemian lopputyönäyttely, joka levittyy joka vuosi päätalolle ja keskustan kahteen galleriaan. Kuvan kevät (11.5.–5.6.) oli taaskin monin tavoin antoisa. Se muodosti perjantaikierrokseni pääkohteen. On kuitenkin pakko myöntää, että nyt olen aika puhki kaikesta Mäntän kuvataideviikkoihin liittyvästä, ja lisäksi jouduin katsomaan näyttelyä aivan erityisellä tavalla. Toimin silloin tällöin lopputyön tarkastajana, ja nyt tarkastettavia oli kertynyt peräti kolme. Muu näyttelyn katsominen jäi siis normaalia heikommalle.
Yksi tarkastettavista on kuvanveistäjä Simo Ripatti (s. 1975), jonka lopputyön enimmäinen osa oli yksityisnäyttely Kuvatadeakatemian galleriassa joulukuussa. Siitähän kirjoitin tuolloin jo sangen myönteisesti, eikä mikään ole mennyt sen huonompaan suuntaan:
Ja jos Ripatti ei ole enää ihan poikanen, on toinen tarkastettavani Petri Ala-Maunus (s. 1970) suorastaan konkari. On se vähän hassua, että näiden jo paikkansa lunastaneiden taiteilijoiden pitää ryhtyä maisteroitumaan vielä nelikymppisinä, mutta kai se on lisäelannon saamiseksi sitten aiheellista. Ja onhan se toisaalta varmaan kiinnostava seurata sitä, missä alta kolmikymppiset nyt menevät. Kai siinä virikkeet liikkuvat puolin ja toisin, niin että turhaan minä tässä kummastelen.
Oli miten oli, usein maisemia maalannut Ala-Maunus oli tehnyt aika hauskoja fiktiivisiä muotokuvia, joissa oli sekä räyhäkkää irvileukaista huumoria että myös aika jännä sormilla pelaava ulottuvuus, jota minun pitää nyt ryhtyä pohdiskelemaan:
Kolmas tarkastettava olikin sitten aivan uusi tuttavuus. Katri Sipiläinen (s. 1979) on kiinnostava maalari, jonka teoksissa on rosoa ja samalla myös harkittua varmuutta. Asenteesta kertoo luettelon teksti: "Materiaaleina haluan käyttää kirpputoreilta löydettyä ja roskiksista dyykattua ylijäämää. Kokata maalit ja pohjusteet. Itse tehty väri on lähempänä porkkanan pyhää olemassaoloa kuin valmiseinestä."
Pikkupunkkarin painajainen, 2011.
Odotan innolla hänen syyskuista tulevaa yksityisnäyttelyään.
***
Sitten lähdin postireissulle. Oli tullut isokokoinen kirje. Matkalla pysähdyin Uudenmaankadun Galleria Huutoon, jossa oli Tellervo Viitaniemen (s. 1973) näyttely (11.–29.5.):
Viitaniemellä on kiinnostava tekniikka, jossa hän on vedostanut valokuvia itsestään ja sukulaisistaan (vanhimmat 1930-luvulta) ohuen ohuelle harsolle, liittänyt ne yhteen samaan teokseen lakkakerrosten sisään. Ihmekös siis se, että olen kutsunut hänet Mäntän kuvataideviikoille! Jäämme odottelemaan tarkempaa raporttia Mäntästä.
***
Postissa oli kuvanveistäjä Kimmo Pyykön (s. 1940) tuotantoa esittelevä tuore kirja, ja juuri Pyykön näyttelyyn (5.–29.5.) Galleria Heinossa minä vielä eksyin postimatkallani:
Nämä vanhat mestarit ovat toisinaan meikäläiselle vaikeita tapauksia. Kun olin teini-ikäinen, Pyykkö oli mielestäni yksi Suomen hienoimmista kuvanveistäjistä. Nyt hänen vanha tuttu tematiikkansa tuntuu jo vähän liian sentimentaaliselta. Jotkut teokset ovat myös aivan liian sliipattuja ja jotkut lipsahtavat koristeellisuuden puolelle. Sitä paitsi galleristi ei näköjään ollut uskaltanut laittaa vanhaa konkaria kuriin: näyttely oli ripustettu aivan tukkoon. En ollut siis järin innostunut. Sen sijaan olisin varsin innostunut näkemään Pyyköltä kattavan ja taidehistoriallisesti tutkitun retrospektiivisen museonäyttelyn. Hänen edellinen museonäyttelynsä on Wäinö Aaltosen museosta vuodelta 1986.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti