On taas syntynyt viivettä. Muutin sunnuntaina Tallinnaan muutamaksi viikoksi (sekä töihin että muuten vain), mutta yritän kuroa sitä edeltävät Suomen tapahtumat kiinni.
Keskiviikkona kävin katsomassa Kuvataideakatemian galleriassa Lahden taideinstituutista viime vuonna valmistuneen mutta Kuvataideakatemiassa nyt maisterinopintojaan jatkavan kuvanveistäjä Simo Ripatin (s. 1975) näyttelyn Huone (9.–19.12). Itse Ripatti sanoo tiedotteessaan käsittelevänsä "tilapäisyyttä". Varmaan näinkin, mutta minulla heräsi myös tunne siitä, että nuoret kuvanveistäjät haluavat kokeilla tietyt abstraktit perusasiat – kuten vaikkapa 'rakenteellisuus' ja 'moniaistisuus' – aina uudelleen ja uudelleen. Ja näin pitää varmaan ehdäkin. En siis nähnyt Ripatin teoksissa mitään varsinaisesti uutta, mutta näin kuitenkin tuttujen perusasioiden käsittelyssä sellaista tuoreutta, joka välittyy mieillyttävästi katsojalle. Pimeässä huoneessa lautalattia narisi ja tuoksui puulle. Niinpä jouduin huonosti ympärille näkevänä miettimään moniaistisuutta ja myös muistojen maailmaa sekä proprioseptiikkaa eli asentotuntoa – kiitokset muuten termeistä ortopediystävälleni Seppo Seitsalolle – hapuillesani käsi ojossa tietäni kohti takaseinää:
Huone, 2010, puu. Kuvan otin salamalla, joten ei siellä näin valoisaa ollut.
Näyttelystä jäi hyvä fiilis, mutta palaan siihen tarkemmin vasta myöhemmin ensi vuonna, sillä olen Ripatin lopputyön toinen tarkastaja.
***
Ja hyvä fiilis jäi toisenkin Kuvataideakatemiasta tulevan nuoren veistäjän näyttelystä, jossa kävin lauantaina. Laura Könönen (s. 1980) oli laittanut Galleria Fafaan esiin kivenveistoa esiin näyttelyssään Yhtä tyhjän kanssa (11.–31.12.). Könösen lehdistötiedote on lyhyt ja tyly: "En ole ampumassa asioita, haluan veistää tuhoa. Maailmassa on paljon ikuistamisen arvoisia virheitä."
Out of This World, 2010, graniitti ja marmori.
Marmoria on veistotaiteen murroksessa kohdeltu aika monellakin tavalla tylysti, mutta kyllä Könönen taitaa ainakin suomalaisessa taiteessa viedä voiton tässä lajissa. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa vapaasti jauheena graniittipaaden päällä lepäävä marmori on kuin nenään vedettävää kokkelia. Tulkitkaa miten haluatte. Aika raju oli myös vinyylisoittimessa rohiseva graniittiplatta. Se on jotenkin hienoa, kun nuorella käsityöläishenkisellä veistäjällä – kuinka paljon naispuolisia kivenhakkaajia ylipäänsä muuten taiteemme kenttään enää tulee? – on materiaalinsa kanssa hienoa jännitystä luova viha–rakkaussuhde.
***
Olen viime vuosina harrastanut aivan erityisesti kuvanveistoa, ja täytyy todeta, että Ripatin ja Könösen näyttelyt pitävät ilahduttavasti yllä uskoa lajin tulevaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti