Torstaina lähdin käymään Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) avajaisissa, vaikka olinkin ajatellut mennä näyttelyyn myöhemmin yksin ja rauhassa katsomaan vain taidetta enkä taidemaailman ihmisiä. Jostain syystä kuitenkin pyörsin päätökseni.
Puolisen tuntia kestänyt kolmen projektion Marian Ilmestys oli – onneksi – osapuilleen sitä, mitä ennakkojutussani olin uumoillut.
Ihan lyhyenä arviona voisin todeta, että se oli lempeän kaunis työ. Nämä sanat tulivat jostain syystä ensimmäisenä mieleeni.
Mutta näyttelyssä oli myös Ahtilan 'veistoksiksi' nimittämiä arkkitehtonisia objekteja. En oikein ymmärrä, mitä Ahtila on niillä ajanut takaa, mutta ne olivat aika veikeitä – yhteen katsojakin pääsi kokemaan sisätilaa, kuten tässä Galerie Artekin legendaarien galleristi Ann-Mari Arhippainen (jota aina näen avajaisissa, ja siksikin niissä on aina sitten kuitenkin hauska käydä):
Luulenpa, että Ahtila ajaa takaa jotain sellaista, jota Gaston Bachelard (1884-1962) kuvaa kirjassaan Tilan poetiikka (Nemo 2003), joka on muuten yksi ehdottomia mielikirjojajni.
Näin Bachelard kirjoittaa: "Nyt päämääräni on selvä: on osoitettava, että talo on yksi suurimmista ihmisen ajatuksia, muistoja ja unia yhteen kokoavista voimista."
Jos olen väärässä, olen sitä ihan mieluusti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti