Tänään ilmestyi Ilkassa arvioni valokuvaaja Eino Mäkisen (1908–1987) näyttelystä (5.11.2010–20.2.2011) Ateneumin taidemuseossa. Erinäisten keittönovien kautta tiedän, että näyttelyn kuraattori Kai Vase on minulle loukkaantunut siitä, että en oikein arvosta sitä tapaa, jolla Mäkisen kuvat on vedostettu, mutta tästä en pohjoiskorealaisittain anna millin tuhannesosaakaan periksi. Pilattu ne on.
Huippumodernia maailmaa ja kaskenpolttoa
Eino Mäkinen (1908–1987) on kiehtova valokuvaaja, jonka tuotannossa yhdistyy oudolla tavalla modernismin puhtaissa muodoissa seikkaileva pähkäily ja toisaalta kansatieteellinen dokumentointi – oikein perisuomalainen kaskisavujen ja talonpoikaisyhteiskunnan maailma.
Suurimman maineen Mäkinen on epäilemättä saavuttanut elokuvaajana, ja hänen luotsaamansa Kansatieteellinen Filmi Oy tuotti monta klassista kuvausta maalaisyhteisöjen elämänmenosta. Mutta oli hän valokuvaajanakin varsin tuottoisa: Kustaa Vilkunan kanssa tehdyn kansatieteellisen työn lisäksi muun muassa moni kaupunkikirja on hänen kuvaamansa.
Mäkisen tunnettuus nimenomaan valokuvaajana on voimistunut. Hänen tuotannostaan julkaistiin kirja Maan valo ja muisti (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) pari vuotta sitten, ja tuolloin järjestettiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa myös laaja näyttely. Siksi vähän hämmästyttääkin, että Ateneumin taidemuseo, joka on aloittanut kotimaisten valokuvaklassikoiden esittelyn muutama vuosi sitten, on valinnut juuri Mäkisen ohjelmaansa. Ettei vain olisi merkki museoiden nykyään niin karmivasta resurssipulasta? Tällaisen näyttelyn kokoaminen kun ei ole lainkaan yhtä kallista kuin tyhjästä aloitettava ja tutkimustyötä vaativa uusien tai unohdettujen löydösten esittely.
Oli miten oli, hieno näyttely on kyseessä. Mäkinen on vielä siinäkin suhteessa oivallinen taidemuseonäyttelyn kohde, että hänen tuotannossaan valokuvan kaksi keskeistä päähaaraa – dokumentaarisuus ja ikään kuin ”puhtaampi” taide risteytyvät hienosti. Mäkinen on visuaalisesti vahva tekijä, ja hänen modernistinen taustansa tuo myös kansatieteelliseen kuvaan lumoavia sivujuonteita: lehmisavuakin voi katsoa kuin taidetta ja tutkailla tuon samalla arkisen ja toisaalta vähän romanttissävyisenkin menneen maailman rakennuspuita myös puhtaan visuaaliselta kannalta.
Monet Mäkisen aihepiireistä liittyvät erilaisiin työmenetelmiin ja taitoihin, joista monet ovat joko kadonneet tai katoamassa. On hieno katsella esimerkiksi ruuhen valmistamista. On myös varsin koskettavaa katsoa Mäkisen kuvaamia ihmisiä sodan jaloissa, esimerkiksi inkeriläisten väestönsiirtoa.
Kaski, Pielavesi, 1937.
Vahvassa dokumentaarisuudessaan Mäkinen oli kuitenkin täysmoderni kokeilija, joka kuvasi väliin miltei abstrakteja valo- ja muotosommitelmia. Tätäkin puolta näyttely valottaa hienosti. Ei ole siis mikään ihme, että Alvar Aalto valitsi Mäkisen luottokuvaajakseen, joka kuvasi miltei yksinoikeudella kaikki Aallon rakennukset, huonekalut ja esineet. Näitä kuvia olisi tosin kaivannut vähän enemmänkin.
Savoy.
Vakava moite tulee kuitenkin näyttelykuvien vedostamisesta. Iso osa kuvista on vedostettu niin, että kolmikieliset kuvatekstit ovat suoraan itse vedoksessa mukana. Tämä pöyristyttävä tapa miltei tuhoaa jotkut kuvat. Ne näyttävät kuin rupuisen aulanäyttelyn paneeleilta. Ennen kaikkea ne eivät tee oikeutta Mäkiselle visualistina. Herkästi ja tarkasti sommitellut kuvat eivät kestä ylimääräisiä häiritseviä tekijöitä, jotka suorastaan loukkaavat tekijänoikeutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti