Tänään ilmestyi Taide (6/10), jossa oli yhteisarvioni Kari Vehosalon (s. 1982) (Hirtettyjen tanssiaiset, tm-galleria 10.11.–28.11.) Daniel Enckellin (s. 1965) (Maalauksia,
Sigmund Freudin mukaan erilaisten psyykkisten oireiden takana on usein puolustusreaktio epämieluisia elämyksiä vastaan. Tämä voi tuottaa unohduksen mutta myös erilaisia monimutkaisia ja monikerroksisia assosiaatioiden ja merkityssiirtymien verkkoja. Joskus olen miettinyt, että voisikohan koko taiteen olemassaolo juontaa juurensa tällaisista merkitysiirtymien etsimisestä. Että juuri se olisikin se lopullinen ja oikea vastaus kysymykseen siitä, mitä on taide. No vitsihän tämä oli (”Vai oliko?”, kuiskaan itsekseni kuin Jope Ruonansuun sketseissään luoma Dobbelgänger).
Taiteen arkipäivän psykopatologiaa
Sigmund Freudin mukaan erilaisten psyykkisten oireiden takana on usein puolustusreaktio epämieluisia elämyksiä vastaan. Tämä voi tuottaa unohduksen mutta myös erilaisia monimutkaisia ja monikerroksisia assosiaatioiden ja merkityssiirtymien verkkoja. Joskus olen miettinyt, että voisikohan koko taiteen olemassaolo juontaa juurensa tällaisista merkitysiirtymien etsimisestä. Että juuri se olisikin se lopullinen ja oikea vastaus kysymykseen siitä, mitä on taide. No vitsihän tämä oli (”Vai oliko?”, kuiskaan itsekseni kuin Jope Ruonansuun sketseissään luoma Dobbelgänger).
Entäpä sitten, kun itse taideteos on se epämiellyttävä elämys? Juuri sellaisia elämyksiä on Lahden taideinstituutista pari vuotta sitten valmistuneen taidemaalari Kari Vehosalon (s. 1982) tuorein näyttely täynnä. Hänen tarkasti ja teknisesti moitteettoman hienosti viimeistellyt öljymaalauksensa esittävät niin makaabereita ja vastenmielisiä tapahtumia ja hahmoja, että oikein pahaa tekee.
No, yritän sitten saada apua taiteilijan itsensä laatimasta tiedotteesta: ”Erityisesti lihassa, täälläolon faktuaalisuuden kantajassa, haavautuva ruumis palautetaan traumaattisesti jonakin elettynä ja affektiivisesti koettuna eikä vain konstruktiivisena representaationa.”
Jaaha, ajattelen minä, täytyy kai sitten pärjätä vain katselemalla kuvia (”Aika fiksu kundi”, kuiskaa Dobbelgänger vaikka tunteekin alemmuuskompleksin piston ja sitä kautta jo aika voimakkaan torjuntareaktion).
Vehosalo saa mustavalkoisuudella (”On sitä Richteriäkin katseltu”, kuiskaa Dobbelgänger) aikaan aika hienon vieraannuttamisefektin (”On sitä Brechtiäkin luettu”, kuiskaa Dobbelgänger kuin dialogissa konsanaan) joka tuottaa myös sen, että katsojan tekee mieli ihastella maalaustekniikkaa sekä läheltä että kaukaa. Suhde teokseen ja sen vastenmieliseen maailmaan (”Siis onko tuossa todellakin mies paljaan perseensä kanssa paskantamassa ilmeisen kuolleen naisen päälle” kuiskaa Dobbelgänger) saa heiluriliikkeestä uusia ulottuvuuksia.
Onpas kammottavia maalauksia! Tämä on se nopea reaktio, jolle selitystä voi yrittää hakea vaikka taas Freudilta, hänen lanseeraamastaan ja nykytaiteen piirissä niin usein käytetystä käsitteestä unheimlich: outo, kummallinen, kammottava, epämukava…
Freudin mukaan tuo tunne syntyy meille alitajuisesti ennestään tutusta asiasta, jota luulemme vieraaksi ja jonka sitten tiedostamatta torjumme.
En jaksa, uskalla tai halua miettiä tätä tämän enempää vaan karkaan pois galleriasta…
… joutuakseni suoraan Daniel Enckellin (s. 1965) näyttelyyn, jossa vieläkin taidokkaammin ja tyylitietoisemmin palettiaan hallitsevan taiteilijan näyttelyä on höystetty kollega Reijo Saarelan kammottavalla (”No ei kuitenkaan kovin unheimlichilla”, kuiskaa Doppelgänger) diibadaaballa: ”Kuvatakseni kiinnostukseni luonteesta kerron Vermeeristä ja myös itsestäni (mikä yhdistelmä!).”
No, heistähän en nyt jaksa kiinnostua, joten parempi siis vain katsella kuvia. Enckellilläkin on tosi tehokas vieraannuttamisefekti hallussaan: hän maalaa kuin tosi vanhat mestarit, ja on selvästikin tutkinut monia tummien sävyjen taitajia Rembrandtista Goyaan (”Eikä muuten tippaakaan Vermeeriä”, kuiskaa Doppelgänger) – itse asiassa muistan sen kaukaisen ajan, kun hän oli Sinebrychoffin taidemuseossa töissä, jolloin tuli varmaan katsottua vanhaa taidetta ihan yliannokseksi asti.
Näyttely on pieni ja omituisesti ripustettu – yksi työ on muun muassa näyteikkunassa. Sen outoa tenhoa lisää valaistus, jonka avulla muuten pimeässä galleriassa saadaan tarkoilla kohdevaloilla tunnelma öisestä ja salaisesta museokäynnistä. Kyllä tässäkin siis varsin monikerroksisesti liikutaan alitajunnan alueilla. Ja samalla tunnelmassa on jotain vähän vieroksuttavaakin. Yhden maalauksen nimi on Emmi, taitelijan tytär (2008). Liekö siis oma? Minkäköhänlainen suhde taitelijalla on lapseen, jonka hän maalaa satojen vuosien taakse? Varsinkin, jos Saarelan kommentti, jonka mukaan ”tyylipastissien maalaamisen sijaan Enckell on vanhana syntynyt”, pitää paikkansa. Ettei siis vain olisi kyse sellaisesta torjunnasta, jota Ibsen kuvasi Nukkekodissaan (1879) ja muissa näytelmissään, joissa hän kertoi muun muassa siitä, miten ei uskalleta kohdata juuri nyt vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta (”Olen aina ollut sitä mieltä, että suomenruotsalaiset ovat aina olleet kuin Woody Allenin leffojen juutalaiset”, kuiskaa Dobbelgänger niin lujaa, että oikein hävettää).
Pitäisikö minun tuntea Enckellin psyykeä ja henkilöhistoriaa ymmärtääkseni hänen taidettaan? Päätäni alkaa kivistä ja karkaan taas galleriasta.
Myöhemmin kadulla törmäsin erääseen taiteilijaystävääni, joka halusi raportin kuultuaan taideretkestäni. ”Molemmat ovat tosi taidokkaita maalareita. He maalaavat poikkeuksellisen kummallisia maalauksia, jotka tarjoavat runsaasti mielenkiintoisia psykologisen pohdinnan ulottuvuuksia” totesin minä ja puhuin mielestäni totta. Eikä kukaan kuiskannut mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti