Tiistaina ilmestyi Kauppalehdessä lyhykäinen arvioni Marku Kåhren näyttelystä Galleria Sculptorissa. On se muuten kumma, että kun jostain näyttelyn avajaisista on kulunut miltei kuukausi, tuntuu siltä kuin olisi kyse jo joskus ammoin tapahtuneista historiallisista asioista. Olin ikään kuin unohtanut jo koko jutun. Tämä tunne ei ole kovinkaan miellyttävä. Taide-elämänkin pitäisi olla paljon, paljon hitaampaa.
Pidot vain paranee
Kuvanveistäjä Markus Kåhre (s. 1969) on joskus todennut haastattelussa, että ”yksinkertaiset ideat ovat parhaita”. Tämä on Kåhren tuoreimmankin sävel. Hän on koonnut joukon kulttuuri-ihmisiä puhumaan lasin ääressä rakkaudesta, lavastanut monimutkaisen mutta hallitun videoinstallaation avulla galleriatilan uusiksi. Ravintola Pidoissa on paikkoja puhumisen mössöytyneelle äänimaisemalle ja kohtia, joissa kunkin esiintyjän puhetta voi kuunnella.
Kåhre on siinä mielessä metka kuvanveistäjä, että ei hän juurikaan veistoksia ole tehnyt. Nytkin hän muovaa tilaa ja sosiaalisia kuvioita ja palaa siinä aina antiikin Kreikkaan, joissa tällainen Pidot-ajatus on tuttu useammankin kirjoittajan toimesta.
Kåhren lähtökohtana on Platonin Pidot, jossa krapulaisten puhujien tietyllä järjestyksellä on merkityksensä, mutta en ole ihan varma siitä kuinka tarkkaan Kåhre on koreografian laatinut, ja voi olla, että suhtaudun teokseen nyt ymmärtäen sen täysin väärin, kun näen siinä myös aineksia Petronius Arbiterin Trimalkion pidoista. Kyse olisi siis myös satiirista, jossa osa hahmoista tavoittelee ylevää puhetapaa onnistumatta siinä kuitenkaan erityisen hyvin. Tällainen tunne minussa ainakin heräsi, kun kuuntelin esimerkiksi Lapin yliopiston rehtoria Mauri Ylä-Kotolaa, joka luulee elävänsä jossain cybermaailmassa.
Sitten antauduin vain teoksen kokonaisfiilikselle, harhailin sinne sun tänne ja lakkasin liikoja kuuntelemasta. Taidokkaasti toteutettu installointi kestää tämänkin.
Heh, hauska arvio, kiitos!
VastaaPoista