Tänään ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Carnegie Art Award -näyttelystä (3.12.2010–16.1.2011) Helsingin Taidehallissa sekä sen kainalona – tosin pääjuttua paljon laajempana – ehdolla olleen ja näyttelyssä mukana olevan taidemaalari Jukka Mäkelän (s. 1949) haastattelu. Kiire oli taas aivan liian kova. Piipahdin eilen aamulla Taidehallissa hakemassa luettelon ja pressimateriaalin ja ryntäsin saman tien takaisin kotiin kirjoittamaan jutut, joita toimituksessa puolilta päivin jo odotettiin (huomenna menen sitten pressiin katsomaan, miltä se taide oikeasti näyttää; ei tässä ammatissa joskus ole mitään kadehdittavaa):
Huipulla tuulee aika vähän
Carnegie Art Award on ruotsalaisen investointipankin vuodesta 1998 jakama suurin pohjoismainen – ja maailmanluokassakin varsin mittava – taidepalkinto, joka on vuodesta 2003 jaettu joka toinen vuosi.
Palkinnon taustalla on laaja pohjoismainen asiantuntijaraati, joka nimeää mielestään kulloinkin pohjoismaista huippua edustavia ehdokkaita. Vähän ohueksi tuo huippu on ainakin asiantuntijoita uskottaessa jäänyt, koska esimerkiksi Nina Roos on ehtinyt voittamaan jo sekä toisen (1998) että ensimmäisen palkinnon (2004). Joukossa on mukana on useampiakin sellaisiakin taiteilijoita, jotka ovat olleet jo kolmeen kertaan mukana – ehdokkaana tai palkinnoilla, kuten esimerkiksi Silja Rantanen (toinen palkinto 1999).
Maajoukkuehengessä voisi todeta, että suomalaiset ovat joutuneet selvästikin tuomaripelin uhriksi, koska palkintopallisijoilla he ovat aina olleet aliedustettuja. Niin tänäkin vuonna: kuusi ehdokasta, ei yhtään palkintoa.
Carnegie on herättänyt taideväessä pahanilkistäkin keskustelua, koska se on ensimmäinen maalauskilpailu, joka voitettiin valokuvilla (1998). Ei tämän vuoden pääpalkinnon voittajakaan, miljoona ruotsin kruunua (109 000 euroa) pokannut islantilainen Kristjan Gudmundsson, ihan varsinainen taidemaalari ole, mutta hänen käsitteellinen ja vähäeleinen ja miltei teollisen arkinen maalauksensa, joka toimii ääniä vaimentavana, on ehkä kuitenkin maalauksen kokemisen ehtoja koetteleva teos toisin kuin valokuvat, joiden problematiikka ei ole koskaan edes sijainnut maalauksen alueella.
Jos kaikkien vuosien linjaa yrittää hahmotela, voi helposti todeta, että aika vähäeleisen viileä ja esteettisvoittoinen se on ollut. Sille voi tietenkin nostaa hattua, että jotain yhteispohjoismaista taiteessakin on sentään jäljellä.
Kristjan Gudmundsson, Black and White Painting in White and Grey Frame, Black and White Painting in Grey and White Frame, Black and White Painting in Grey Frame, Black and White Painting in White Frame, 2010.
Arktinen ja arkinen valo
Fiskarsissa työskentelevä taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) on varsinainen Carnegie Art Award -konkari – hän on nimittäin ollut ehdolla palkinnonsaajaksi jo kilpailun ensimmäisenä kertana vuonna 1998 ja on sitä nyt jälleen vuonna 2010. Onko aiempi ehdokkuus ja kilpailun säännöllinen seuraaminen vaikuttanut ehdokkaana olevan taiteilijan työskentelyyn?
– Ei sillä ole mitään vaikutusta työrytmiin. Taiteilijalla on sellainen kausi menossa kuin kulloinkin on menossa, eikä lyhyellä varotusajalla koskaan ehdi valmistautumaan erityisesti jotain kilpailua varten. Kyllä se on sillä lailla sattumanvaraista, että sitä tekee juuri sitä mitä tekee ja jury saa sitten miettiä sen kelvollisuutta.
Vanhalle konkarille tällainen isokin kilpailu on vain yksi tapahtuma muiden joukossa, ja oleellisempaa taitaakin olla sen tuottama hyöty ja myönteisyys koko taidemaailmalle enempi yleisesti ottaen. Tähän hyötyyn Mäkelä tarttuu kuitenkin vähän kriittisestikin, koska kyse on kuitenkin alun perin ollut nimenomaan maalaustaiteelle myönnetystä palkinnosta – ja tätä korostetaan vieläkin, vaikka välinekirjo tuntuu laajenevan koko ajan.
– On niitä ehdokkaita ehkä vähän liiankin laajalti haravoitu, koska mukana on kuitenkin usein ollut esimerkiksi valokuvaa ja videota. Jotain vähän outoa ja epämääräistä siinä on, vaikka voihan sitä maalauksen ongelmia käsitellä aika monella tavalla.
Toinen ongelma on toisaalta se, että monet loppusuoralle päässeet ovat useasti toiseenkin kertaan mukana.
– Koneisto on aika työläs ja raskas. Sellainen ehdokkaaksi ehdokkaana oleminen, jota moni taiteilija joutuu kokemaan, on sekin tietenkin vähän ikävää ja aiheuttaa kaikessa raskaudessaan turhaa pahaa mieltä.
Kilpailun pohjoismaisuus tuntuu Mäkelästä kuitenkin hyvältä asialta. Hänellä itselläänkin on ollut jatkuvat galleria- ja ystävyyssuhteet yhteispohjoismaisiin taidekuvioihin.
– Kyllä tällainen lisää luontevaa yhteisöllisyyttä ja on kaikin puolin tuettava asia.
Mutta mitä se pohjoismaisuus sitten on? Näkyykö se esimerkiksi taiteen sisällöissä?
– Kyllä tietty maantieteellinen sijainti ja silkka raju vuodenaikojen vaihtelukin tuottaa tiettyä yhtäläisyyttä. Välimerellä on ihan omansalainen valojen ja värien maailma, joka on paljon vaikuttanut taide-elämään, mutta niin on Pohjolassakin. Kyllä se jollain tavalla ihmisiä aina yhdistää.
Näin puhuu taidemaalari, joka havainnoi taiteilijan silmin päivittäin arkista ympäristöään ja sen valoja ja varjoja ja joka piirtää koko ajan. Ja jatkaa sitä sen enempää hötkyilemättä – tuli palkintoja tai ei.
Jukka Mäkelä, Rhythm and Space, 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti