Julkaistua 106: Kokonaisena vai rusinoina?

Eilen tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, johon uusi harrastukseni antoi pontta:

Kokonaisena vai rusinoina?

Olen löytänyt itselleni taas uuden harrastuksen. Olen alkanut kuunnella mustaa populaarimusiikkia 1950-luvulta jonnekin 1970–80-lukujen taitteeseen.

En ole koskaan ollut erityinen levynkeräilijä, mutta nyt olen joutunut miettimään keräilyn hienouksia käytännön syistä. Moni artisti on tehnyt pitkän uran, joka joillakin jatkuu edelleenkin. Minulla ei ole varaa ostaa kaikkia haluamiani levyjä, ja toisaalta minua mietityttää se, että mitkä kokoelmat ikään kuin riittävät saamaan aikaan kunnon kuvan artistin tuotannosta. Jotkut ovat levyttäneet tosi paljon. Esimerkiksi Wilson Pickettin (1941–2006) levytysura yltää 1960-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin. Eikä hän ole ainoa. Levylautasellani ovat viime viikkoina soineet myös Ray Charles (1930–2004), Sam Cooke (1931–1964) ja Al Green (s. 1946), ja muitakin on tulossa. Jahka niitä nyt ensin löytää.

 Edelleenkin laulava Al Green nuorena.

 

Harrastukseni on muuttunut koko ajan vaikeammaksi, koska olen myös ryhtynyt pohtimaan sitä, miten erilaiset tavat harrastaa menneisyyden kulttuuria vaikuttavat kokonaiskuvan luomiseen. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että haluan levyni juuri sellaisina kokonaisuuksina kuin ne silloin aikoinaan ilmestyivät – ilman mitään vaihtoehtoisia ottoja ja bonusraitoja, joita nykyään tungetaan kaikille CD-boxeille. Ajattelin, että näin pääsen aistimaan kyseistä ajanhenkeä rehellisemmin ja autenttisemmin – juuri sellaisena kuin se silloin aikoinaan tuntui. Toisaalta olen realisti, enkä edes kuvittele, että jaksaisin enää ryhtyä keräämään suurituotantoisten artistien koko uraa sellaisenaan – varsinkin kun esimerkiksi Ray Charlesin tietyn ajan tuotanto kuulostaa sellaiselta, että kokonaisen albuminkin läpikuunteleminen olisi umpiviihteellisten viulutaustojen läpi melkoista tuskaa. Tällöin minun täytyy luottaa asiantuntemukseen – yrittää löytää asiantuntemuksella laadittuja kokoelmia ja uskoa myös siihen, mitä asiantunteva levykauppias minulle kertoo.

Tällaisilla kokoelmilla on kuitenkin se vika, että tulee keskityttyä vain siihen, minkä joku on jo kaanoniin valinnut. Tähän samaan olen törmännyt kuvataiteenkin puolella. Museoiden varastot ovat täynnä taidetta, josta iso osa ei tule koskaan näyttelyissä näkyviin. Olen ollut sillä tavalla etuoikeutettu, että olen päässyt näkemään näitä varastoja. Monta kertaa on herännyt halu ryhtyä kokoamaan jotain näyttelyä, jossa näitä kummallisia ja toisinaan hyvinkin kiinnostavia teoksia voisi nostaa esiin ja saada parhaimmillaan vaikka taidehistoriaa kirjoitettua uusiksi.

Taidehistoria nimittäin kangistuttaa kulttuurihistoriaamme aika rautaisiin kaavoihin – kaiken sen hyvän lisäksi, mitä se tekee. Taidehistoriallisissa yleisesityksissä on tapana toistaa samat taiteilijat ja sieltä vielä samat työt, jotka näin pikkuhiljaa nousevat edustaviksi ja tyypillisiksi – toisinaan ns. mestariteoksiksi.

Olen viime aikoina tutustunut myös aivojen hermoratojen toimintaan ja siihen, miten erilaiset älyteknologiat ovat ihmisen ajatteluun vaikuttaneet. Nicholas Carrin tuoreesta kirjasta Pinnalliset (Terra Cognita 2010) olen painanut mieleeni esimerkiksi sen varoituksen, että ”kun alamme käyttää verkkoa henkilökohtaisen muistin korvikkeena sivuuttamalla muistin sisäiset lujittumisprosessit, otamme sen riskin, että tyhjennämme mielemme sen rikkauksista”.

Siksi olenkin päätynyt ratkaisuun keräilyni tavasta. Olen päättänyt, että en halua löytää nopeasti jotain olennaista ja keskeistä – siis jotain sellaista, jonka joku muu on sellaiseksi valinnut –, vaan yritän itse löytää niin paljon kuin mahdollista ja samalla opetella asiat kokonaisempina – vieköön se vähän enemmän rahaa ja siten aikaa. Carria myötäillen voimme nimittäin kysyä vähän huolissamme, että minkälainen kokonaiskuva meille muodostuu taiteesta, jos näemme taiteen vain mestariteosten toisiaan seuraavana ketjuna, jonka joku on meille valinnut. Jos emme ymmärrä sitä maaperää, josta kukin mestariteos – onhan sellaisia siis toki olemassa – kulloinkin nousee ja mihin ympäristöön se liittyy. Hyvän taiteen laadunkin ymmärtää paljon paremmin, kun näkee ympärillä olevaa keskinkertaista taidetta. Kaikkea tätäkin on painettava mieleensä.

Minun on siis kuunneltava hittisinglestä myös B-puoli ja albumista nekin raidat, jotka historia on armollisesti unohtanut. Unohdettua kuvataidetta ei ole kovin helppoa päästä näkemään, mutta voinhan ainakin ryhtyä vaatimaan taidemuseoilta toisenlaisiakin katsauksia tiettyihin aikakausiin. Miltä esimerkiksi näyttäisi joku vuoden 1972 ihan tavallinen yhteisnäyttely mahdollisimman autenttisesti rekonstruoituna? Sehän voisi jopa olla yksi vuoden 2012 kiinnostavimmista taidetapahtumista. 

***

Illalla lähdin sitten toista kertaa elämässäni heittämään DJ-keikkaa. Ensimmäinen oli kolmisen kuukautta sitten. Seuranani oli DJ olenko. Kyseessä oli Rosebudin pikkujoulut. Vuorottelimme koko illan, niin että olenko soitti vanhaa suomalaista iskelmää ja poppia ja minä ("Total Meloodia Show") neuvostovirolaista iskelmää ja poppia. Eikä me oltu ihan huonoja. Pakko sanoa, että tunnen jonkinlaista kutsumusta tähän hommaan – enkä yhtään vähiten näiden fetissinomaisten vehkeiden takia: