Pakotin itseni kahlaamaan läpi Antti Nylénin toisenkin esseekokoelman Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010), koska olin ensimmäiseenkin jotensakin ambivalentisti mieltynyt.
Olen itsekin ollut joskus aika ihastunut Nicoon (1938–1988), mutta tällainen Nylénin kaltainen intohimo on jo vähän liikaa. Joku raja aiheeseen perehtyneisyydellä pitäisi olla. Vanhana diggarinakaan en tahtonut jaksaa kahlata Nylénin ylipitkää ja tunteellista Nico-esseetä läpi. Mutta pakotin itseni siihen. Niin kuin lukemaan myös Anna Abreusta, jota en ikinä aio tietoisesti kuunnella yhdenkään kappaleen vertaa – sen verran olen tv:stä tätä nähnyt.
Kaikesta lukemisen tuskasta ja aiheiden omituisuudesta huolimatta taidan edelleenkin pitää Nylénin tavasta kirjoittaa, mutta en minä suoraan sanoen hänelle Runeberg-palkintoa antaisi.
Ja kuten edellisen kanssa, pinnallistin lukukokemustani vähemmän mukavuusaluettani rassaavaksi kuuntelemalla lukiessani jotain tosi hyvää. Levylautasellani soi miltei koko ajan Sam Cooken (1931–1964) loistava neljän CD:n boxi The Man Who Invented Soul (2000):
Aivan fantastinen kokoelma, joka sisältää muun muassa kokonaisuudessaan Cooken mahtavasti rokkaavan livealbumin Live at the Harlem Square Club 1963 (1985). En tiedä olenko kuullut näin raakaa ja rankkatunnelmaista livealbumia koskaan.
Aivan vastaavasti en tiedä olenko koskaan aiemmin lukenut niin hybriksentäyteistä ja tunteellista esseistiä kuin Nylén on. Voihan tietenkin olla, että ei vanhoista porvarillisista kustantajista mikään olisi tällaista julkaissutkaan – ainakaan ilman rankkaa toimittamsta ja lyhentämistä. Ehkä kuitenkin hyvä näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti