Tämä tarina liittyy kuvataiteeseen vain köykäisen aasinsillan kautta, mutta pakko se on kertoa, koska maailma oli taas tiistaina 21.12. niin ihmeellinen ja sellaisena juuri niin ihana kuin se vain parhaimmillaan voi olla.
Maanantaina kävin kirjakaupassa ja ostin Eesti 60ndad -kokoelmalevyn, jossa oli 1960-luvun keskeisiä iskelmä- ja pophittejä koottuna yhteensä 52 kappaleen verran:
Olen jo pitkään harrastanut neuvostoajan virolaista musiikkia, ja minulla alkaa olla kokoelmissani jo likipitäen kaikki tuolloin ilmestyneet vinyylilevyt. Tätä valikoimaa kuunnellessani ihmettelin, että mukana oli kahdella hienolla kappaleella Els Himma -niminen laulaja, josta en ollut aiemmin edes kuullut.
Kävin luetteloni läpi, ja huomasin, että lähinnä jazz- ja iskelmälaulajana tunnettu Els Himma (s. 1940) sai neuvostoaikana levyttää vain yhden ainoan kappaleen eräälle jazzlevylle, joka minulta vielä puuttuu.
Tiistaina menin sitten Kuku Kohvikiin piipahtamaan. Siellä tapasin sattumalta vanhan ystäväni, kuvataiteilija Leonhard Lapinin (s. 1947), jonka kanssa nostimme muutaman maljankin. Sitten paikalle sattui ihastuttava lady, jonka Lapin esitteli minulle. Eiköhän kyseessä ollut juuri Els Himma:
Leonhard Lapin ja Els Himma Kuku Kohvikissa.
Juttelin jonkin aikaa Himman kanssa, joka puhui sujuvasti suomea ja kertoi muun muassa neukkuaikaisesta epäsuosiostaan, joka vaikeutti levytysuraa. Hän näytti minulle juuri ilmestynyttä CD-levyään Millest sa elad ja hingad?, johon hän on koonnut keskeisiä radionauhoituksiaan vuosien varrelta ja jonka kiirehdin sitten seuraavana päivänä ostamaan:
Tosi hieno levy. Tästä voitte kuunnella nimibiisin Millest sa elad ja hingad? vähän tuoreempana, 69-vuotiaan laulajattaren liveversiona – suomeksi siis tuttu Päivi Paunun biisinä Jokainen päivä on liikaa. Ja kysehän on tietyti Roberta Flackin hitistä Killing Me Softly with His Song (1971).
Vaan olipa tässä mukana taidejuttukin. Lapin kertoi, että kahvilassa esillä ollut näyttely oli vain osa isompaa kokonaisuutta ja että suurempi osa näitä vuoden 1979 töitä oli esillä alakerrassa Kuku Klubissa, joten menin sitten katsomaan niitäkin:
Vaikuttava kokonaisuus. Lapin kertoi, että näyttely oli hänelle itselleenkin vähän yllätys. Hän oli nimittäin aikoinaan 1970–80-lukujen taitteessa lahjoittanut koko sarjan legendaariselle taiteenkeräilijä Matti Miliukselle, joka oli nyt laittanut sen esille. Lapin kertoi myös, että Milius on suunnitelemassa kokoelmiensa ympärille museota Narva-Jõesuuhun. Toivottavasti tämä toteutuu, sillä Miliuksella on iso ja varsin merkittävä kokoelma varsinkin neukkuajan virolaista toisinajattelijoiden taidetta.
Ja sitten joimme taas vodkamaljoja, koska paikalla oli myös Lapinin lapsuudenystävä Sylvester Lapinin syntymäkunnasta Räpinasta. Niin siinä sitten maljoja nosteltiin ja sitten ehkä jopa vähän humalluttiinkin. Mutta olihan joulu jo ovella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti